Tänään vietettiin taas Kimmo päivää, kun olimme koko päivän Louvressa. Viime vuonna Louvessa käyntimme jäi lyhyeksi, sillä olin kuumeessa enkä jaksanut käydä paljon muualla kuin Mona Lisan luona. Eihän suurin osa Louvren kävijöistä jaksa ilman kuumettakaan Mona Lisaa (ja ehkä Milon Venusta) pitemmälle, mutta nyt minä, Kimmo ja Joni olimme tosi-sissejä ja kiersimme koko museon läpi (vaikka yksi päivä Louvressa tarkoittaa sitä, että paikan läpi lähinnä kävelee).

Äiti liittyi seuraamme iltapäivällä käytyään ensin Kaisun kanssa Tatilla ostoksilla. Kaisu taas sanoi, että viimevuotinen pyrähdys oli ihan tarpeeksi, ja suuntasi itsekseen ainakin Notre Dameen.

Välillä toki kävimme kaikki viidestään syömässä kasvisravintolassa, vaikka äidin mielestä oli ihan tyhmää kävellä reilu kilometri ruoan takia. Kyllähän sitä olisi jonkun porkkanan saanut Louvrestakin, ja porkkanan voimalla sitten jaksaa tietysti koko päivän. Mutta jos ei tykkää laihduttamisesta, täytyy saada oikeaa ruokaa.

Syötyämme palasimme vielä Louvreen ja saimme rauhassa ihailla Mona Lisaa (joka kyllä on maailman turhin taulu), sillä sen kuvaaminen oli kiellettyä, eivätkä japanilaisturistit siten viihtyneet sen ympärillä lainkaan. Viime vuonna Mona Lisa -huoneen meno oli todella kaoottista, ja hauskinta siellä oli seurata turisteja, jotka yrittivät tunkea ihan taulun viereen poseeraamaan. Nyt sama meno oli ainoastaan Milon Venuksen luona.

Kolmannen kokonaisen Pariisi-päivämme kohde oli Louvre. Taiteesta viehättyneenä en olisi hyväksynyt Pariisin-matkaa ilman mutkaa siellä. Kaisulla ei ollut taidemuseo-olo, ja äiti sai rakennuksesta kaiken irti kolmessa vartissa (pikavauhtia Mona Lisalle ja takaisin), mutta minä vaelsin siellä ruokailutaukoa lukuunottamatta koko päivän Tommin ja Jonin kanssa.

Louvre on iso ja siellä on aivan liikaa kaikkea erilaista yhdelle visiitille. Sitä ei päivässä ehdi kiertää, mutta päivän siellä kiertäessä alkaa jo taideähky vaivata. Tämä dilemma ratkeaisi muuttamalla Pariisiin ja ostamalla kausikortin, mutta niin kauan kun sitä ei tapahdu, täytynee tyytyä tähän.

Parhaiten mieleeni jäi muutama Jan van Eyckin maalaus, sillä miehen kyky luoda illuusiota materiaalista oli aivan uskomaton. Mitä pidempään maalauksia katsoi, sitä varmemmaksi tuli, että ne eivät VOI olla maalattuja. Siinä on maalaustaiteen taikaa, ja jo 1400-luvulta. Iho hänelläkin näytti kuitenkin aivan yhtä väärältä (tai oikealta) kuin muillakin maalareilla. Ja maalauksen, jota eniten katselin, Jeesus oli pikkuvauvaksi kovin pikkuvanha käsi siunausta luomassa ja kaikkea (kuten aina, kuten aina). Teoksen nimeä en nyt muista ("Kansleri Rollin ja Madonna"?), mutta äkkiäkö tuon tarkistaisin.

Toinen huippupaikka oli ensimmäisen kerroksen ranskalaista veistotaidetta esitellyt osasto. Se oli niin alussa kierrostamme, että vielä jaksoin aidosti innostua, ja muutenkin etenkin rokokoopatsaiden eloisa rentous oli upeaa. Varsinkin kun maalaustaiteen puolella keskityttiin enimmäkseen teatraaliseen patsasteluun. Ja antiikin patsaisiin verrattuna nämä patsaat olivat ehjiä. Ja jotenkin luonnollisempia. Niiden tarkoitus ei ollutkaan vaan esitellä täydellistä miesvartaloa, vaan jokin tunne tai asento. Yhtä kaikki, minä tykkäsin.

Patsashuoneessa kulki myös hassunnäköinen pitkähiuksinen veikko pikkureppunsa kanssa, jota ei kyllä olisi tunnistanut henkilökuntaan kuuluvaksi, ellei hän olisi minuutin välein kajauttanut jollekin ryhmälle ranskaksi ja englanniksi "ettehän koske näyttelyesineisiin, kiitos" -huutoaan. Tämä pyyntö oli selvästi jo niin rutinoitunut (ei ihme, kerran minuutissahan tuota huusi), että siinä ei selvästikään enää ollut sydän mukana. Silti täytyy taas ihmetellä yleisesti ihmiskuntaa siitä, että eikö museopatsaat luulisi ymmärrettävän jättää rauhaan jo vähemmälläkin toistolla. Sama määräys luki sitä paitsi joka seinällä. Aivan samoin jonkun Napoleonin asuintiloissa ollut "ei salamaa" - kielto oli selvästikin ihmisille liian vaikea. Ihan kuin heidän lelukameroidensa salama olisi muutenkaan otettuja kuvia ainakaan parantanut.

Paikan pohjanoteeraus oli antiikin patsasosastolla sijainnut Milon Venus. Ei kai teoksessa mitään vikaa ole (paitsi, että kädet puuttuvat), mutta se on kovin kuuluisa. Osasin pelätä Mona Lisaa jo etukäteen, mutta siellä ollut kuvauskielto ja se, että kävimme siellä vasta myöhään illalla, tekivät kokemuksesta järkevämmän (paitsi että La Gioconda on ruma maalaus luonnossakin). Itse asiassa Mona Lisan ääressä ei ollut ketään, paitsi neljä henkilökunnan edustajaa, kun sen saavutimme. Milon Venus sen sijaan oli täysin turistien ympäröimä. Kaikki halusivat siitä valokuvan, jotkut vielä sellaisetkin, jossa näykyy yhdessä minä, toisessa kaveri, yhdessä molemmat, yhdessä pelkkä patsas... En ymmärrä. Lähes tyhjässä naapurihuoneessa oli sitä paitsi vähintään yhtä hienoja patsaita.

Ihan niinkuin se Mona Lisakin, naapurihuoneessa oli paaaljon nätimpiä teoksia, vieläpä samalta taiteilijalta.

Mutta, kuten sanoin, Louvre on liian iso. Liian täynnä kaikenlaista, kreikkalaista taidetta, egyptiläistä taidetta, renessanssitaidetta, uusklassista ranskalaistaidetta, Louvren historiaa, vierailijoita... Kaikki ansaitsisivat päivän, sekä tutustumiseen että sulatteluun.

Sitä paitsi pidän 1800-luvun taiteesta enemmän. Ja sitä ei Louvressa ollut tarjolla. Seuraavana päivänä menimmekin Musee D'Orsayhin, joka on keskittynyt siihen aikakauteen. Eli tämä museo kattaa juuri sitä aikakautta kuin vaikka Suomen Ateneum. Olipa siellä yksi Edefeltinkin työ näytteillä, nimittäin Pasteurin muotokuva.

Ja tietysti 1800-luku, ja 1900-luvun alku, on sitä aikaa, jolloin ranskalainen taide oli huipussaan. Lähes kaikki D'Orsayn nimet olivat jo sitä luokkaa isoja, että olin niistä kuullut jo ennen taidehistorian opintojanikin. Van Goch, Monet, Cezanne, Seurat, Degas, Manet... Louvren pahimpien teosten yliteatraaalinen patsastelu sai väistyä hetkellisen todellisuuden tieltä, eikä enää taiteilijan persoonallisuuttakaan pyritty kitkemään loputtoman viimeistelyn alle.

Musee d'Orsay on sitä paitsi niin pieni, että siihen voisi jo päivässä tutustuakin. Emme päivää siellä viettäneet, mutta poistuimme ennen kuin ylitäytyimme.

Mutta nyt riensin jo asioiden edelle. Louvre-päivän illan vietimme kaiki Seinen rantoja ihaillen. Emme risteilemään lähteneet, vaikka äiti jossain välissä olisi halunnutkin, vaan kävelimme. Kaikki oli valaistu ajatuksen kanssa, Eiffel- torni välkkyi tasatunnein.. Pariisi on tunnelmallinen kaupunki, ja öisin on selvää, että pariisilaisetkin tietävät sen.

Style Hôtel, Pariisi
Neljäs yö samassa hotellissa.

Rahankäytöstä ei ole tarkkaa kirjaa, sillä äitimme maksoi lähes kaiken.
Valokuvia digikameralla otettiin 44 kpl.
Videolle kuvattiin noin 20 minuuttia.