Yöjunassa matkaamisessa on se huomattava etu, että aamulla tulee oltua aikaisin liikenteessä. Seuraavaksi suunnittelimme menoa Prahaan, mutta täti DB:n kassalla kertoi, ettei yöpaikkoja sinne olisi tänään eikä huomennakaan. Täysin omatoimisesti hän kuitenkin osasi kertoa, että Stuttgartista huomenna lähtevässä yöjunassa olisi istumapaikkoja jäljellä. Ne kelpasivat meille, joten jäimme Müncheniin pariksi päiväksi.

DB:n kassalla törmäsimme ensimmäisen kerran ryhmään korealaisia, jotka sitten tuntuivat seuraavan meitä Stuttgartiin ja Prahaankin asti. Ilmeisesti he eivät oikein puhuneet kieliä, sillä heidän asiointinsa kesti noin kymmenen kertaa kauemmin kuin muiden. Muutenkin tämä (liekö ehkä sittenkään yksi) korealaisryhmä oli aika erikoinen, sillä he olivat selvästi junamatkalla noin 50 hengen porukalla, joista vanhin oli varmasti vain 20-vuotias...

Münchenin hostellit tuntuivat olevan täynnä, joten päädyimme hotelliin, jonka respassa mies ihmetteli, että eikö Linus ole kaikkien suomalaisten sankari. Kadunvarsilla näkyi ilmeisesti joidenkin paikallisvaalien mainoksia, joissa luki "Mehr Linux, Mehr Freiheit". Olisikohan hotellista saanut alennusta, jos olisin kertonut opiskelevani Helsingin yliopiston tkt:lla, sillä "Linux was born there", kuten laitoksella aina jaksetaan mainostaa.

Päivällä sitten kävimme Deutsches Museumissa, jonka nimi kuvaa liian stereotyyppisesti saksalaisia: kyseessä on tekniikan ja tieteen museo. Päivän kohokohta oli noin puoli tuntia ennen museon sulkeutumista tullut kuulutus (joka oli ainoa koko päivänä): "Kimmo Kristian Rajala Suomussalmelta, tule heti ala-aulan infopisteeseen" (tjsp) aivan täydellisellä suomenkielellä.

Kimmo oli jättänyt reppunsa passeineen ja Inter Rail -lippuineen yläkerran kahvilaan, missä kävimme paria tuntia aiemmin syömässä euron hintaisia omenoita. Mitään ei laukusta tosin oltu viety, mikä hieman ehkä piristi tunnelmaa. Ja minua kun alunperin huoletti, miten Joni muistaa pitää huolen tavaroistaan. Mutta kuten matkalla vielä turhan moneen kertaan tulin huomaamaan, Kimmo oli se, jonka jäljiltä saimme etsiä tavaroita...

Toinen museoviereilun kohokohta oli tietysti aito Enigma, joka kuitenkin valitettavasti oli tylsästi lasin takana, eikä sillä näytetty havaintoesityksiä, kuten vieressä olevalla "Saksan ensimmäisellä tietokoneella", joka pitkien ruplatusten jälkeen sai laskettua perusyhteenlaskuja 20:een asti kolmen desimaalin tarkkuudella. Melkoinen scifi-laite siis.

Ruoan kanssa meinasi tulla ensin ongelma, kun koko kaupungista ei tahtonut löytyä ruokakauppaa. Let's Go:ssa kuitenkin kehuttiin, että yliopiston lähellä pitäisi olla halpoja ruokapaikkoja, joten suuntasimme metrolla sinne, sillä olimme ostaneet metroon päivälipun. Sieltä sitten löysimme kiinalaisen kasvisravintolan, jossa söimme hyvät, joskin ehkä turhan pienet annokset noin 5 eurolla.

Illalla viihdytimme itseämme vielä olympiapuistossa sekä katsomalla keskusaukiolla, kuinka suojelusenkeli vei pienen Münchenin pojan nukkumaan. Ennen tätä hyvän yön toivotusta torilla esiintyi amerikkalainen katutaiteilija, joka, kuten Kimmo sanoi, oli lähinnä stand-up-koomikko, joka vain osasi ajaa yksipyöräisellä ja jonglöörata. Moisia liikkuu Euroopan kaupungeissa ilmeisesti useampiakin, sillä törmäsimme vähän vastaavaan vielä Ljubljanassakin.

Hotelliin päästyämme yritimme Jonin kanssa vielä jonottaa suihkuun, jonka käyttö oli kielletty iltakymmenen jälkeen, mutta joku oli muuttanut sinne asumaan ja kellon viisarit astelivat odottaessamme yli kymmeneen.

München oli positiivinen yllätys Hampurin jälkeen. En tietenkään enää mitään saksalaisilta kaupungeilta odottanut, vaikka München sijaitseekin toki ihan eri päässä valtakuntaa. Münchenin asema on kliininen ja lattea, eikä lipunmyynnissä ole jonotusnumeroita (kuten ei missään muuallakaan Pohjoismaiden ulkopuolella), säilytyslokeroiden käyttöehdoissa sanotaan ensimmäisenä, että eläviä eläimiä ei saa lokeroihin tallettaa (tämäkin teksti löytyy joka paikasta, ja aina se on yhtä itsestäänselvän typerä), ja kaupungin paikallisliikenne jätti sekavan vaikutelman (mutta toisaalta minä olenkin elänyt viime vuoteni Oulussa, jossa paikallisliikenne tarkoittaa paria hassua bussia, jotka nekin ajavat pääosin yhtä ja samaa reittiä).

Mutta - ah - sitä yliopistokatua, ja - voih - sitä olympiapuistoa. Toki vaikutelma olisi ollut heikompi, jos säiden jumala ei olisi siunannut päiväämme, mutta ei kai sää ole kaupungin syy eikä ansio. Sekä yliopistokadun että olympiapuiston kauneus oli täysin luonnotonta, yliopistolla klassisen arkkitehtoninen ja olympiapuistossa tietoisesti muokattua luontoa, mutta yhtä kaikki ihastuttavaa. Minun kävi kateeksi müncheniläisiä heidän kaupungistaan. Vaikka toki olympiamäen (siis sen luonnottoman pyöreän mäen, joka oli olympiapuistoon rakennettu) päältä kaupunki vaikutti osin hyvinkin betoniselta elementtitalokokoelmalta.

Münchenissä on myös Deutches Museum, Saksan museo, joka, kuten insinöörimaan luonteeseen sopii, keskittyy ensi sijaisesti tekniikan historiaan. Tommi pomppi pöhkönä kun näki kuulun salauskone Enigman, jonka murtamisen sanotaan osaltaan ratkaisseen toisen maailmansodan, mutta jännin oli kuitenkin kopio pienestä palasta Lascaux'n luolan kivikautismaalauksia. Kenties sen kuuluminen tiede- ja teknologiamuseon kokoelmiin on hiukan kyseenalaista, mutta kun aitoonkaan ei tietääkseni pääse, niin onhan edes jonkinlainen kuva esi-isiemme graffititaiteesta. Ja tämä vain Münchenissä käymällä. Ja onhan myönnettävä, että tämä maalaustaide on varmasti aikanaan edustanut hyvinkin aikansa kehittyneintä teknologiaa.

Museossa esiteltiin myös runsaasti vanhoja autoja. Niitä katsellessani pohdiskelin, taas kerran, että miksi ihmeessä nykyautot tehdään niin rumiksi. Jo 1800-luvun lopun teknologiatestinä toimineen vipuohjatut pöristimet olivat esteettisesti viehättävämpiä kuin nämä nykyajan "kauniin virtaviivaisina" mainostetut menopelit. Tietysti 1800- ja 1900-lukujen taite oli muutenkin esteettisempää aikaa kuin ainoastaan käytännönläheinen nykyaika.

Mutta kaikkein mielenkiintoisinta Deutches Museumissa oli kuitenkin lähes ainoa siellä kuulemamme kuulutus, jossa selvällä suomenkielellä kutsuttiin Kimmo Kristian Rajalaa "Suomussalmelta" (passini on myönnetty siellä, ymmärrettävä erehdys) tulemaan aulan infoon niin pian kuin suinkin. Kummallista tässä oli se, että laukkuni olin hukannut jo varmaan tunnin aiemmin, enkä ollut, eivätkä olleet Tommi ja Jonikaan, sitä huomannut. No, kipitin jonkinlaista lievää adrenaliinihuumaa tuntien aulan infoon, jossa miellyttävä ja kovin englannintaitoinen asiakaspalvelija antoi laukkuni takaisin.

Kaikki oli tallessa, vaikka nainen ei ollut lompakkoani löytänytkään (passin ja interrail-lipun kyllä). Sinänsä hyvä merkki, että lompakkoa ei löydy, vaikka laukkua aktiivisesti penkookin. Tosin laukussani kyllä oli kaksikin lompakkoa, että eivät he sittenkään varmaan niin tarkkoja olleet olleet.

Tapauksesta seurannut adrenaliinikrapula ja huonosti syöty alkupäivä (söimme kaksi persikkaa mieheen ennen museoon menemistä, ja museossa euron maksaneita omenoita, joita syödessämme laukkuni unohdinkin) johtivat matkan ensimmäiseen särkylääkenapsintaan. Myös toiseksi viimeiseen.

Hotel Helvetia, München
Soitettuani ensin pariin Let's Go:n suosittelemaan hostelliin ja niiden myytyä ei oota poimin Let's Go:sta ensimmäisen hotellin ja saimme heti kolmen hengen huoneen aivan aseman vieressä olevasta hotellista. Vessa ja suihkut olivat tosin käytävällä, ja suihkussa joku asuikin illalla niin pitkään, että peseytyminen oli pakko lykätä aamuun. Aamupala seisovasta pöydästä sisältyi hintaan. Huoneen ainoa ilmanvaihtokanava ja ilmastointikeino oli ikkunoiden kautta, mutta yön ajaksi ne oli pakko sulkea alla olevan kadun melun takia. Väsyneenä nukkui kuin tukki. 75 EUR/huone.

Rahaa kului 147,46 EUR.
Tästä ruokaan meni 23,80 EUR, yöpymiseen 75 EUR ja junien lisämaksuihin 7,80 EUR.
Valokuvia digikameralla otettiin 20 kpl.
Videolle kuvattiin noin 24 minuuttia.