Palasimme aamulla Veronan rautatieasemalle ostamaan paikkalippuja ihan mihin tahansa Pohjois-Italiasta jonnekin Pariisiin päin menevään yöjunaan. Moinen määrittely ei vain kelvannut Italian rautateiden asiakaspalvelu-ihmisille, sillä he eivät tienneet yhdenkään junan olemassaoloa, ellen itse tarkkoja kaupunkeja, mistä minne oikeasti halusin mennä.

Itse asiassa lipunmyyjät eivät oikeasti tienneet edes näillä tiedoilla, vaan heille piti olla ihan tarkka junan numerokin tiedossa, että he kykenivät mitään myymään. Junan numerot taas sai tietää aseman toisessa päässä olevalta info-tiskiltä. Niinpä pari aamupäivän tuntia kului sujuvasti kahteen paikkaan vuorotellen jonottaen: ensin jonotin aina info-paikkaan, jossa yritin keksiä kaksi kaupunkia, joiden välillä saattaisi kulkea junia, ja sitten saatuani junatiedot siirryin lipunmyyntijonoon, missä minulle aina kerrottiin että "ei tuollaista junaa ole", tai "tietokone ei suostu ottamaan varauksia tuohon junaan" tai "juna on täynnä" tai "junasta löytyy vielä luksus-paikkoja, 70 euroa kappale".

Lopulta sain meille normaalit couchette-paikat välille Firenze-Basel, jotka maksoivat vain 20 euroa kappale. Lisäksi meidän piti päästä Firenzeen, ja sinnehän Veronasta pääsisi Bolognan kautta; juna Bolognasta Firenzeen oli lisämaksullinen, joten pulitin siitäkin jonkun 10 euroa kolmelta hengeltä. Italiassa lisämaksuun ei kuitenkaan sisälly paikkaa, joten tässä hienossa lisämaksullisessa junassa pääsimme matkamme ainoan kerran seisomaan junan eteiseen.

Kuin pisteenä iin päälle, illalla junassa Firenzestä Baseliin ei ollut valoja, ja jouduimme taskulampun valossa vääntelemään couchette-koppimme yö-asentoon. Aamulla Sveitsin puolella valot kuitenkin toimivat, joten kaikki juna-ongelmat, mitä meillä oli, tapahtui vain ja ainoastaan Italiassa.

Ennen päätymistämme toistamiseen Sveitsiin kuitenkin nautimme Bolognasta sen verran, että ostimme asemalta jonkun pizzapalan, ja Firenzessä vietimme jopa noin kahdeksan tuntia.

Firenze oli puhtaasti Kimmon kohde, sillä kaupungista löytyy paljon merkittäviä taidehistoria-paikkoja. Emme siellä silti paljoa tehneet: kävimme jossain kirkossa katselemassa tauluja, ihastelimme käsittämättömän rumaa kaupungin ulkokuorta, söimme huonoa pizzaa ja seurasimme rotarien kulkuetta kaupungin läpi.

Italian liikenne on pahamaineista. Osittain se varmasti johtuu suomalaisten autoilijoiden tottumisesta jumalasemaansa, kykenemättömyydestä sopeutua siihen, että liikenteessä kulkee muitakin samanveroisia kulkijoita. Kapeat kadun pakottavat autoilijoita ottamaan jalankulkijoitakin huomioon, kuten myös harvat polkupyörät ja lukuisat skootterit. Suomalaiskansallinen autoilukäyttäytyminen, jossa ennemmin tapetaan kevyttä liikennettä kuin odotetaan kymmenen sekuntia siis varmasti aiheuttaakin kaaosta liikenneympäristössä, joka perustuu, ainakin teoriassa, huomioonottamiseen ja huolehtivaisuuteen.

Venetsia oli ihana paikka, siellä ei autoja näkynyt. Eivät raukat olisi niille kaduille mahtuneet. Kävelijöilläkin, joista useat kuljettivat mukanaan pyörillä kulkevaa kantotelinettä, oli ongelmia kanaaleita ylittäneiden lukuisten siltojen kanssa. Kantovehjettä piti aina nostaa rappusten kohdalla. Venetsia siis ei ole erityisen pyörätuoliystävällinen kaupunki.

Firenze puolestaan oli helvetti. Autoille oli yritetty luoda riittävästi tilaa, jolloin jalankulkijat oli pakotettu painajaismaisen kapeille jalkakäytäville. Toki turistikeskustassa oli kävelykatujakin, mutta ne taas sitten olivat niin täynnä turisteja, että ahdistunut paniikkihäiriö ei ollut kaukana.

Firenze oli muutenkin kauhistus. Se on taidehistorian mekka, täynnä merkittäviä ja kauniita rakennuksia, mutta niin ahtaaksi rakennettu, ettei niitä rakennuksia näe ihailla. Ja niin täynnä turisteja, että ahdistaa. Firenze yhdisti Hampurin ja Prahan huonoimmat puolet. Hampurin yleisen rumuuden ja Prahan turistirysämäisen luonnottomuuden. Firenze on varmasti hieno, kaunis paikka, jos on varaa pysytellä kirkoissa ja museoissa ja kaikkialla, missä renessanssitaidetta onkin, mutta kaduilta katsottuna kaupunki on kaamea. Ehkä se olisi helmikuussa parempi, kun turisteja on vähemmän.

Ja huonoa tuuria meillä taisi nyt tällä visiitillä olla siinäkin, että joka paikka näytti olevan rakennustelineiden peitossa. Niin Firenzen suurikupolinen tuomiokirkko kuin Michelangelon Davidin kopion ympäristö oli pelkkää metalliputkea. David-kopion vieressä oli kyllä muita viehättäviä patsaita, joita pystyi ihailemaan muutenkin kuin edestäpäin. Jotain antiikin sankareita nekin esittivät, mutta en tunne symboliikkaa enkä tarustoa riittävän hyvin, että olisin ne tunnistanut. Ja laatta, jossa nimet kerrottiin, oli töpötetty sormilla lukukelvottomaksi.

Tällaisia näkymättömiin töpötettyjä laattoja näkyikin mitkin matkaa. Jo Tukholmassa oli eräs kartat, jonka "olet tässä" -palleron kohdalla oli vain harmaa kulumajälki. Myöhemmin Pariisin Louvressa tätä efektiä oli käytetty viehättävästi hyväksi "ethän koske näyttelyesineisiin" -pyynnöissä. Ne olivat kirjoitettu kuin osa tekstistä olisi kosketeltu kadoksiin. Harmillisia täpliä kumminkin ovat, ja niiden yleisyydestä päätellen niistä eroon pääseminen täytyy sälyttää laattojen asettajan harteille (pitää laitta levy tekstin päälle), sillä ihmiset ovat tyhmiä.

Mutta ne patsaat olivat yhtä kaikki kivoja. Niissä oli ideaa ja taitoa. Ja eloa. Ominaisuuksia, jotka suomalaisesta, ainakin julkisesta, veistotaiteesta niin usein puuttuvat. Patsastelivat Firenzenkin patsaat, mutta Suomessa ne myös tahtovat jäykistellä, ollaan jotenkin niin virallisia, niin virallisia, että haukotus pääsee. Kuin viesti olisi, että menkää kansalaiset patsaiden äärestä luontoon, sillä on nättiä.

Patsaiden ympäristössä pahaa-aavistamattomia kävelijöitä vaani myös miimikko, jota oli hauska seurata, varsinkin kun en sellaistakaan ollut ennen nähnyt. Siinä valkoiseksi meikannut mustapukuinen veikko kiusasi ohikulkijoita, kunnes yleisö kasvoi liian runsaaksi ihmisten yllättämistä ajatellen, ja mies nosti hatun esiin. Ihan lysti esitys. Emme maksaneet.

Illalla samalla paikoin ilmeisesti paikalliset rotarit (tai jotkin) marssivat (enimmäkseen epätahdissa) rumpujaan päristellen ja houkuttelivat turisteja ympärilleen. Oli marssijoiden puvustustakin mukava katsella ja rumpukomppi oli tarttuva, mutta mielenkiintoisemmaksi havainnoksi jäi miten helposti pystyinkään tunnistamaan Tommin vaalean puolikaljun päälaen kymmenien metrien päästä väkijoukosta. Jotenkin hänen päänsä loisti turistilaumasta täydellisen "mikä ei kuulu joukkoon" -tehtävän oloisesti. Eli kaukana olimme kotoa. Sitä paitsi, jos Suomessa pukeuduttaisiin niin kuin siellä pukeuduttiin 1500-luvulla, suomalaisilla olisi harmaat naurissäkit päällään, ja sitähän ei kauaa viitsisi seurata. Sekin firenzeläisten marssissa oli jännää, että se ei tainnut olla ensisijaisesti turisteille suunnattu, vaan se vain oli osa jotain seremoniaa. Tai ainakin sellainen vaikutelma siitä äkkiseltään jäi.

Kävimme myös yhdessä kirkossa bongaamassa taidehistorian kurssini kuvatenttikuvia. Ja löytyihän sieltä sellainenkin, Masaccion Pyhä kolminaisuus, vaikka se ei kovin hyvin muihin kirkon töihin istunutkaan. Oli vanhempi, oli ainoa työ ilman rakennettuja kehyksiä, ja vanhempana oli jotenkin latteampi ja myös kuluneempi kuin muut. No ei silti, esimerkkinä perspektiivin keksimisestähän sitä luennoillakin käytettiin. Vaikuttavampi perspektiivi löytyi tosin jostain erään venetsialaisen kirkon sivuhuoneesta (tai miksi niitä kirkoissa kutsutaan), jossa piti jo oikeasti nähdä vaivaa selvittääkseen oliko maalauksen syvennys oikea vaiko maalattu. Maalattu oli, ilmeisesti, ja hyvinpä olikin tehty.

Kirkot ovat kivoja, mutta ilman asiantuntevaa opastusta, tai ilman aikaa, kynää ja paperia, niitä ei oikein enää muistoissa erota toisistaan. Kävimme myös Venetsiassa kirkossa ja nyt se ja tämä Firenzen neitsyt Marian kirkko menevät ihan ristiin toistensa kanssa. Eli mitähän nyt kummassakin oli. Joka tapauksessa vaikuttavia maalauksia, joskin aiheidensa ja esiintymisympäristön vuoksi hieman latteita ja elottomia.

Yritimme Firenzessä löytää jotain viheralueet, jos sellaisesta kaupunki näyttäisi viehättävämmältä, mutta kuten Veronassa, kartan vihreät läntit tarkoittivat hoitamatonta kaaosta puoliksi hiekoittuneella kentällä ja yhtä pystyynkuollutta puuta. Varsinkin Veronan viheralueeksi merkitty jonkin nunnaluostarin piha houkutti ainoastaan varomaan mahdollisia huumeneuloja ja ihmettelemään, miksi sellaiseen paikkaan ylipäätään päästetään ihmisiä. Kaipa kesien kuivuus tämän aiheuttaa, olihan suihkulähteitäkin sammutettu itse kussakin kaupungissa.

Illalla poistuimme maasta junalla. Firenzen rautatieasema oli kovin tylsä, eli modernistinen, joten siinä ympäristössä sen merkitseminen karttaan nähtävyytenä kenties olikin oikeutettua. Sieltä lähdimme päivän toiselle ikimuistettavalle matkalle Italian upeassa (ja lisämaksullisessa) rautatieyhtiössä. Kaikki matkustajat lepovaunussa saivat tervetulleen puolilitraisen vesipullon, ja hintaan sisältyi aamupalakin, mutta siihen nähden, että Tommi aamulla varmaan tunnin metsästi meille tätä kyytiä ei olisi ollut liikaa vaadittu, että vaunussa olisi ollut valot. Vaikka toki cousette-sängyn virittämisessä pimeässä ilman aiempaa kokemusta oma viehätyksensä olikin.

Aiemmin päivällä matkustaessamme Veronasta Firenzeen, vaihto Bolognassa, taisteltuamme Bolognassa läpi italialaisen käsityksen jonosta (isoimmat kyynärpäät ja suurin röyhkeys on ensimmäisenä) nousimme junaan. Lisämaksulliseen tietty. Koska lisämaksuun ei sisälly paikkaa, istuimme vessantukkona käytävällä. Seuranamme ihmisiä, joiden mielestä siinä oli hyvä tupakoida. Askartelin rinkasta itselleni istuimen ja lueskelin Populaarimusiikkia Vittulajänkältä pystyäkseni unohtamaan koko typerän italialaisen rautatien. Tälläkin kertaa muuten matkustimme väärin emmekä leimanneet lisämaksulippuamme, mutta se ei tuntunut lipuntarkastajaa hetkauttavan. Outoa sinänsä, sillä olisimme voineet käyttää samaa lappua sitten myöhemmin johonkin toiseen junaan.

No, korvatulpat junan jyskettä peittämään korviin ja yöuni junassa vapautti meidät koko typerältä, joskin kieltämättä kauniilta, maalta.

Juna Firenze-Basel, couchette
Toinen couchette-yö, jonka paikan varauksessa tuhrautua tolkuttomasti aikaa. Tällä kertaa hytti oli päiväasennossa meidän noustessa junaan, ja jouduimme arpomaan pilkkopimeässä vaunussa, kuinka sängyt saadaan esiin. Toisen puolen keskimmäisestä sängystä puuttui toinen tukipalikka, joten koko sänky oli yhden nupin varassa. Joni laitettiin siten keveinpänä siihen nukkumaan, ja alapeti olikin onneksi tyhjä. Valotkin saatiin vaunuun joskus yöllä. Juna oli jonkin sortin luksusjuna, sillä Evianit ja aamupala sisältyivät hintaan. 20 EUR/hlö lisämaksu.

Matkustimme junalla 2255 Verona - Bologna, lähtöaika 10:54.
Matkustimme junalla Bologna - Firenze, lähtöaika 13:32.
Matkustimme junalla 314 Firenze - Basel SBB, lähtöaika 22:20.
Rahaa kului 216,20 EUR.
Tästä ruokaan meni 27,39 EUR, yöpymiseen 112,50 EUR (3 yötä) ja junien lisämaksuihin 69,30 EUR.
Valokuvia digikameralla otettiin 56 kpl.
Videolle kuvattiin noin 34 minuuttia.