Tommi, Kimmo ja Joni kävivät Inter Rail -matkalla heinäkuussa 2003. Täältä voit lukea, osasiko Tommi ostaa paikkalippuja, monestiko Kimmo hukkasi Tommin kameran, saiko Joni itselleen Pace-lippua ja toimiiko Italian rautateiden asiakaspalvelu.
Inter Rail 2003 |
Rajalan veljekset junalla Euroopassa |
|
Tommi, Kimmo ja Joni kävivät Inter Rail -matkalla heinäkuussa 2003. Täältä voit lukea, osasiko Tommi ostaa paikkalippuja, monestiko Kimmo hukkasi Tommin kameran, saiko Joni itselleen Pace-lippua ja toimiiko Italian rautateiden asiakaspalvelu.
|
| Inter Rail 2003 -sivuja viimeksi muokattu 9.5.2006. |
Minä haluaisin olla mahdollisimman paljon ulkona ja siellä voisi olla mielellään enemmän aurinkoista kuin vesisadetta, koska vesisateessa on tylsä oleskella. Siellä saisi myös olla yhtä hauskaa kuin mummolassa, jossa minä en käy tämän oudon matkan takia. Missä me siellä oikein olemme käymässä ja mitä me siellä teemme jos siellä sataa vettä, koska ei sitä ole hauska kävellä vesisateessa vaikka sitä olisikin jonkinlainen mini-mini sateenvarjo jollainen on kaikilla meistä.. Minä en ole oikein hiffannut sitä että missä me nukumme. Ei kai me nukuta hirveästi jossakin hassussa junantapaisessa? Hotellissa olisi kivaa jos se ei veisi niin sairaasti fyrkkaa. Eikö ne hostellit ole niitä ylipakattuja hökkeleitä? Niissä voisi olla kiva nukkua, vaikka ne onkin ylipakattuja, se onkin se kaikista kivin juttu siinä. Leirintäalueella on tietenkin myös niitä neliömetrin kokoisia mökkejä, jotka on varmaan tosi ahtaita. Puistossa olisi varmasti kiva nukkua jos siellä ei sataisi vettä ja pollarit ei tulisi pamputtamaan turpaan. Ja jos siellä puistossa olisi vielä jotain huumepiikkejä maassa niin niistä tulisi pipi johon mikään outo pyllypiikki (lääke) ei auta.
Junassakaan ei olisi kiva olla joka päivä, eikä me varmasti ollakaan, mutta kyllä junassakin on hyvä joskus (tai ehkä vähän useamminkin) oleskella, kunhan vain me katselisimme muitakin paikkoja välillä emmekä olisi vain junassa.
Interraililla voitaisiin käydä vaikka missä hauskoissa paikoissa ja ei minua haittaisi käydä niissä museoissakin missä me varmasti käymme matkan varrella, mutta kyllä uimassakin pitää käydä ja Tomminkin voi käydä uimassa kun hän kerran osaa. Toivottavasti minä en myöskään sairastu matkalla, koska pipinä oleminen kivalla matkalla ei ole yksinkertaisesti kivaa, kun ei voi niin paljon hyppiä mukana, eikä uida missään.
Interraililla on myös tylsää, kun Kaisu ei ole mukana, kun se on niin hassu, vaikka Tommi on melkein yhtä kiva. Ja kun Kimmokin on mukana niin se on tosi hauskaa. Kun vielä äitikin on tulossa sinne Pariisiin niin ei tule edes koti ikävä, eikä äiti ikävä, jos se äiti on tulossa sinne ollenkaan. Miksi se Kaisu ei ole tulossa sinne ollenkaan mukaan?
Minä en ole oikein ollut missään matkoilla paitsi Ruotsissa, Norjassa, Venäjällä, Virossa ja Tanskassa eli en oikeastaan missään. Viime kesänä minä kävin Tanskassa Lego- Landissa, jossa oli tosi mukavaa. Minä ja äiti käytiin porukan kanssa vaikka missä hassuissa huvipuistoissa, jonkalaisissa me emme varmaan Interraililla käydä kovinkaan paljoa. Yövyttiin paikoissa joissa oli uima-allas, se taisi olla joku hotelli emmekä me niissäkään olla nyt tällä matkalla yhtään. Ainoa tympeä juttu sillä Lego-Land matkalla oli se että siinä se matka Tanskasta laivalle joka lähti Ruotsista Suomeen meni yhdessä yössä, alku meni laivassa Tanskasta Ruotsiin, noin puolen yön jälkeen mentiin bussiin joka lähti Etelä-Ruotsista kohti sitä satamaa josta laiva lähtisi heti paikalle tultua Suomeen. Toivottavasti Interraililla ei pidä olla näin kiire eikä koko aikaa nukkua jossain liikkuvissa kulkuneuvoissa niin kuin junissa.
Minä haluaisin käydä sillä Mona-Lise museossa, jos me ollaan ollenkaan menossa sinne Pariisiin päin. Tommi ja Kimmo voi tietää myös jotain kivoja paikkoja joissa voisi käydä. Kaisukin voisi tietää jotain, mutta kun hän ei ole tulossa mukaan. Tommin ja Kimmon paikat voivat olla myös tylsiä ja ne voivat olla vaikka kuinka pitkän matkan päässä sieltä missä sillä hetkellä olaan. Toivottavasti koko matkalla ei tarvitse ravata paljon ja jos johonkin tiettyyn paikkaan ollaan menossa niin minun mielestä siitä pitäisi tietää suurin piirtein missä mennään ja minne mennään.
Minä en haluaisi jäädä minnekään asemalle seisomaan kun muut istuvat junassa kaikessa rauhassa. Se ei ole kivaa vaikka oliskin puhelin jolla soittaa Tommille sillä eiväthän he voi noin vain painaa hätäjarrua ja hypätä pois kyydistä. Tietenkin Tommi Voisi neuvoa minua menemään johonkin paikkaan tai pistää minua seuraavaan junaan joka lähtee seuraavaan paikkaan. Olisihan se omalla tavalla jännää kun olisi vain yksin jossain tuntemattomassa paikassa jossa ei osaa edes kyseistä kieltä, mutta toisaalta minä en tykkää jäädä mihinkään paikkaan jossa ei ole yhtään tuttua juttua.
Minulla oli vaimoni Kaisu-Leenan kanssa tarkoitus lähteä matkalle maailman ympäri tänä syksynä, mutta vuoden alussa ilmenikin, että Kaisu voisi päästä vuodeksi Nigeriin töihin. Niinpä toistaiseksi hylkäsimme suunnitelmamme Uudesta-Seelannista ja Samoasta ja yleisestä matkustamisesta.
Jossain vaiheessa kuitenkin keksimme, että voisimme käyttää kesästä kuukauden reilaten, sillä olimmehan joskus aiemmin luvanneet ottaa Jonin mukaan Inter Railille. Samalla saisin vähän tyydytettyä matkustusnälkääni, joka oli sisälläni kasvanut melkoiseksi suunnitellessani maailman ympäri matkaa. Aloimme suunnitella Inter Railia kolmestaan, kunnes kävi ilmi, että Kaisun onkin oltava heinäkuu Suomessa.
Niinpä pyysin mukaani Kimmoa, joka kuitenkin sanoi, ettei hänellä ole varaa. Tampereella asuva Teemu (ei veli) oli sitten innokkaana lähdössä mukaan, kunnes hänen työnantajansa osti hänet heinäkuuksi töihin.
Tässä vaiheessa Kimmo oli järjestänyt itselleen matkarahat ja lähtöön oli aikaa kolme viikkoa.
Aamulla vielä pakkasin vähän asuntoa laatikoihin ja sulloimme tavaramme rinkkoihimme. Söimme puuroa ja lähdimme kohti keskustaa ennen kahta. Ennen lähtöä rynnistin vielä Itäkeskukseen hakemaan videokameran lisäakkua - alkuperäisellä kun ei voinut kuvata kuin tunnin verran, eikä reilillä välttämättä pääse joka päivä akkuja latailemaan, Nigeristä nyt sitten puhumattakaan.
Ruoat unohtui sitten kuitenkin ostaa evääksi laivamatkalle, ja lisäksi laivassa huomasin unohtaneeni sekä pyyhkeen että hammasharjan kotiin. Onneksi moiset sai ostettua laivasta. Hyttiä meillä ei tietenkään ollut, moinenhan olisi maksanut ylimääräistä, joten nukuimme sitten kansipaikoilla.
Istumasalissa oli 25 paikkaa, ja lisäksi löysimme tyhjän kokoushuoneen, jonka ovenpielessä luki "sleep-in room". Lasten puuhapaikan seinällä oli lisäksi kyltti, jonka mukaan alimman tason peräosassa olisi muutama "sleep-in" -paikka, joissa oli jopa sängyt, muttei lainkaan ovea. Suihkukin siellä oli, vaikkei sitä kyllä mainittu ihan missään.
Nukuimme kuitenkin sitten istumasalissa, missä tuli yöllä todella kylmä, enkä oikein nukkunut kuin muutaman tunnin. Edellisenäkään yönä en ollut nukkunut kunnolla, sillä taisin vähän jännittää. En tosin välttämättä reiliä, vaan myös sitä, että olisin lähdössä kokonaiseksi vuodeksi jonnekin kuka tietää minne... Kuitenkaan laivan Helsingistä lähtiessä minulla ei ollut mitään sen kummempaa matkalle lähdön tunnetta.
Jos asioiden piti tällä matkalla mennä pieleen, on varmasti ihan hyvä, että ne menivät pieleen heti ensimmäisenä päivänä. Olin jo kauan sitten suunnitellut alkumatkamme siten, että olemme päivän Tukholmassa ja sitten menemme yöjunalla Kööpenhaminaan, olemme siellä taas päivän ja menemme taas yöjunalla jonnekin Saksaan.
Niinpä huonosti nukutun yön jälkeen kävelimme ensin satamasta rautatieasemalle ja varasin meille couchette-paikat Malmöön ensi yöksi. Meille jäi siis 12 tuntia aikaa kierrellä Tukholmaa, mikä tällä kertaa saisi riittää, vaikken kovin hyvin tätä turhan läheistä suurkaupunkia tunnekaan.
Kävimme syömässä pizzaa, kuten turhan usein tulevan kuukauden aikana, ja kiertelimme lähinnä vanhaa kaupunkia. Kimmo tykkää kirkoista, joten kävimme suurkirkossa.
Sitten kävelimme Skansenille, missä aloin suunnitella jo huomista: otin esiin juna-aikataulukirjan, ja huomasin, ettei yöjuna Tukholmasta Malmöön kulje lauantaisin, eli tänään. Hip hop riensimme juoksujalkaa takaisin asemalle vain toteamaan sen, että ostamani couchette-lippu olikin huomisillalle, eikä Tukholmasta lähtisi yhtään yöjunaa muualle kuin pohjoiseen päin.
Meillä ei ollut mikään matkaopasta, joka kattaisi Ruotsin, joten meillä ei myöskään ollut aavistustakaan mistään yöpaikoista koko kaupungissa. Onneksi hotellinvaraustoimisto rautatieasemalla oli vielä pari minuuttia auki, ja ylihintaisella 75 kruunun varausmaksulla saimme itsellemme hostelli-paikat laivassa sijaitsevasta hostellista.
Ja näin siis tuhlasimme ensimmäisen päivän Inter Rail -lipustamme matkustamatta lainkaan junalla.
Miten Ruotsi eroaa Suomesta? Kieli on vähän erilaista ja intonaatio elävämpää kuin siinä kielessä, jota Suomessa kuulee. Naiset ovat aivan yhtä kauniita, mutta ruotsalaisia miehiäkin katsellessa pystyy hetkittäin melkein ymmärtämään heteronaisia. Kaiken kaikkiaan vaikutelmaksi jää, että Suomi on jonkinlainen junttiversio Ruotsista. Mutta toisaalta, olen toistaiseksi tutustuneet vain Tukholmaan, ja onhan Helsinkikin jotain ihan muuta kuin loput Suomesta.
Mutta kyllähän sekin jotain kerto, että Drottningsgatania (tai mikä se on, iso ja pitkä kävelykatu Tukholman keskustassa) kulkiessamme kuulin suomalaisen mieshenkilön vastaavan puhelimeen: "Haloo?" Toisen pään tervehdykseen, joka mitä ilmeisimmin oli "joko olet päissään", hän vastasi "ei vielä", ja luetteli juomat, joita siihen mennessä oli "vasta" ottanut. Kello oli 12 päivällä. Yleensä juomistahan tässä kritisoin, en ole niin kiinnittänyt ympäristöni ruotsinmongerrukseen huomiota, että voisin sanoa heidänkään puhuvan mistään muusta kuin viinasta. Todennäköisesti kuitenkin lähinnä muista aiheista.
Kyllähän yksikin ruotsalaisneitonen minultakin tuli rahaa pyytämään, että hän olisi sitä voinut rautatieaseman säilytyslokeroihin laittaa, tai tarkemmin hän kysyi vaihtorahaa ("Har du växla" tai jotain vastaavaa, ymmärsin jälkeenpäin, kun hän toisti saman englanniksi vastattuani englanniksi, etten puhu ruotsia). Jotenkin se tuntui helpommalta kääntää heti englantiin kuin alkaa änkyttämään jotain "kan du tala mera långsamt"ia. Vastaus joka tapauksessa oli ei, vaihtorahamme olivat kaikki jo kuluneet, koska tarkoituksemme oli lähteä Tukholmasta eteenpäin iltajunalla. Tätä iltajunaa vain ei ollut olemassakaan.
Tommi aloitti siis matkamme tyrimällä matkaliput, ja jouduimme seikkailemaan pitkin Tukholmaa rinkat selässä. Se on kumma, miten nopeasti sitä jotain kaupunkiakin oppii tuntemaan, kun kohdasta kävelee vain pari kertaa ohi. Jo toisen päivän aamuna laivaan rakennetusta hostellista poistuessamme paikat tuntuivat täysin tutuilta. Vieressä oli kuninkaanlinnaa ja Gamla stania, mutta niistä vain viuhuttiin ohi "johan nuo on nähty" -asenteella. Ja olimmehan me niitä jo edellisenä päivänä katsoneetkin.
Yleisesti Tukholmahan on mitä on, kovasti 1700-lukuisen näköinen kaupunki, jossa kirkontorneja pukkaa kaupunkihorisontista siinä missä puhelinmastoja Suomen kansallismaisemasta. Kyllä kirkot puhelinmastoja mielenkiintoisempia silti ovat. Kävimme Storkyrkanissa, koska minä halusin, katsomassa kuinka Pyhä Yrjö puuveistoksessa tyhjä ilme kasvoillaan takoi lohikäärmeparkaa ja avuton neito seurasi vierestä. Vieressä maalauksessa Jeesus lähetti alastomia Helvettiin, jossa pirut purivat heidän pakaroitaan ja käärmeet luikertelivat miesten sukuelimistä. Vaatetetut enkelit juhlivat toimitusta torviinsa puhaltaen. Eli tavallista kristillisyyttä siellä.
Jo kolmas peräkkäinen huonosti nukuttu yö. Tankkasimme mahamme täyteen aamupalalla seisovasta pöydästä (ylellisyys, jollaisia ei enää loppumatkasta löytynyt) ja marssimme vielä kerran rinkat selässämme Tukholman rautatieasemalle.
Paikkalippujen vaihtaminen yön couchette-paikoista seuraavaan mahdolliseen Malmöön menevään junaan onnistui vaivattomasti, vaikkemme saaneetkaan vierekkäisiä paikkoja. Joni sai viereensä itseään pari vuotta nuoremman ruotsalaispojan, joka ei pysynyt paikallaan viittä sekuntia pidempään. Joni sai kuitenkin hänen kanssan aikaan lyhyen englanninkielisen keskustelun tietokonepeleistä, kun muuten poika siskoineen tyytyi kyselemään Jonilta kysymyksiä tyyliin: "onko teillä internettiä Suomessa?". Joni ei kuitenkaan suostunut kysymään heiltä, että joko Ruotsissa on sähkövalot. Olisivat varmasti pitäneet Jonia sekopäänä, tajuamatta itse omien kysymystensä typeryyttä... Lapsia he kuitenkin olivat, annetaan siis anteeksi.
Minun vieressäni, tosin käytävän vastakkaisella puolella, taasen istui ilmeinen Jere-sarjakuvan Jere, joka ilmeisesti kuvitteli kuolevansa, jos hänen jalkansa laskisivat päätä alemmas, niin käsittämättömän oudoissa asennoissa hän nukkui koko matkan. Sitten kun hänen kenkäänsä tarttui lattialta junan mainoslehti, jonka hän pyöritteli keskelle käytävää, hän vain katsoi sitä vähän ja jatkoi untaan, sillä olisihan se toki ollut ylivoimaisen rasittavaa nostaa sitä siitä pois. Ikää pojalla oli varmaan jotain 15.
Malmösta nautimme niin kauan, että sain tietää Malmö-Berliini -junan lisämaksun olevan 450 SEK per henkilö. Suuntasimme siis ensimmäisellä mahdollisella junalla Kööpenhaminaan. Siellä kaikki yöjunien paikat samalle illalle oli jo myyty loppuun, joten soitin meille hostellipaikat.
Kävelimme hostelliin, jätimme tavaramme sinne ja lähdimme takaisin keskustaan kiertämään Tivolin ympäri. Tyydyimme tosin kiertämään sitä ulkopuolelta, sillä sisäänpääsymaksu oli hurjat 8 euroa, emmekä oikein uskaltaneet alkaa rikkoa budjettiamme kovin reilusti näin alkumatkasta.
Ruokailun suhteen jatkoimme omaperäistä linjaamme ja haimme pizzat, jotka söimme hostellin yhteishuoneessa.
Ruotsissa junien paikkavarauksia ei selvästikään anneta niin, että seurueet istuisivat vierekkäin, vaan vaunut ovat täynnä selkänojien yli kuikuilevia ihmisiä. Tai ainakin niin junassa, jossa matkustimme Tukholmasta Malmöön. Tosin siellä junavaunu oli myös täynnä lapsia, joten voisin varmaan vetää sellaisenkin johtopäätöksen, että Ruotsissa junavaunut ovat täynnä lapsia. Joku Jonin ikäinen poikakin siellä yritti Jonin kanssa kommunikoida englanniksi, mutta ei Joni oikein innostuneelta vaikuttanut, ainakaan ennen kuin keskustelu siirtyi tietokonepeleihin. Minä vain kirjoittelin päiväkirjaa. Eipä sitä Ruotsissa oikeasti oikein edes vielä huomaa olevansa ulkomailla. Mutta matkahan oli vasta alussa.
Malmön rautatieaseman kellossa on nelosen kohdalla neljä I:tä. Siis IIII. Pöhköä. Ja aseman kioskista saa banaaneita viidellä kruunulla kappale. Ja muovilusikoita saa ilmaiseksi jogurttipurkin mukana. Sellainen paikka on Malmö. Seisominen kaupungin punatiilisessä asemarakennuksessa puolen tunnin ajan ei minusta tietenkään Malmö-eksperttiä tehnyt, mutta tiedän ainakin, että Kööpenhaminaan on helpohkoa mennä sen läpi.
Kööpenhamina puolestaan on juuri sen näköinen kaupunki, jonka ykkösnähtävyydeksi voi kuvitella pienen merenneitopatsaan. Kaupungin keskusta on sekalainen kerrostumamosaiikki kaikkea kuorrutettuna tökeröillä mainoksilla. Kenties siitä saisi enemmän irti pidemmällä vierailulla, mutta ensivaikutelma oli kolho.
Tietysti täytyy tavallaan ihastella kaupunkia, joka niin selvästi on pyöräilijäystävällinen. Polkijoita viuhui siinä missä autojakin, ja tasa-arvoisina niiden joukossa. Jalankulkijoita tosin tunnuttiin vähän syrjivän, sillä kertaakaan en tien yli vihreiden aikana tainnut ehtiä kipittää. Ja myönnettäköön, että varmaan koko matkan sympaattisin rakennus löytyi Kööpenhaminasta. Se on jokin elokuvateatteri (Biografia tanskaksi), joka on maalattu niin iloisiin pastelliväreihin, että moista räikeyttä ei luulisi huvipuistojen ulkopuolelta löytävänsä. Eikä talo silti ole mitenkään pahan näköinen. Mainokset kiekuivat Hulkia ja Charlien enkeleitä (kuten kaikkialla koko matkan ajan), ja nekin sopivat taloon. Ja sanotaan vielä Kööpenhaminan kunniaksi, että siellä opastettuja kiertokävelyitä vetäneillä ihmisillä on sievä korkea silinterihattu.
Ja siellä oli nätti toisen maailmansodan jälkimainingeissa pystytetty patsas, jossa mies ja nainen tuijottivat toisiaan. Patsaan hahmot vain istuivat penkeillään ja katsoivat toisiaan silmiin. Emme käyneet pientä merenneitopatsasta katsomassa, mutta kovasti epäilen, että se ei tätä patsasta vaikuttavampi ole.
Eli sellainen on Kööpenhamina. Muuten junan ikkunasta Tanska näyttää kovin tasaiselta ja tuulimyllyillä koristellulta.
Ja tupakoivalta. Jo rautatieasemalle tullessa ensimmäinen asema, jonka huomasi oli savuntäyteinen aseman katto. Sama linja jatkui hostellissa, jossa vastaanottovirkailija pössytteli päivittäistä nikotiiniannostaan meitä palvellessaan. Koko matkalla missään muualla ei passiivista tupakansavua yhtä paljoa tarjoiltu kuin Kööpenhaminassa. Ja siellä asemallakin istuimme vaikka kuinka pitkään, kun Tommi jonotti lipunmyyntiin vuoronumerollaan viisikymmentä jälkeen napinpainamisen. Istuimme rinkkojemme päällä syöden kaupasta arpomaamme leipää ja juustoa (toisin kuin vaikka shampoissa ulkomailla elintarvikkeita ostaessa on vaikea hairahtaa ylikansallisiin brändeihin) ja katselimme tuottoihin nähden liian runsaslukuista köyhimyspopulaatiota, joka katsasteli roskiksia pullojen toivossa. Oli Kööpenhaminan rautatieaseman lokeroiden luona myös yksi nainen, joka ei liiasta ujoudesta kärsinyt päättäessään vaihtaa vaatteensa keskellä ahkerasti kuljettua käytävää. Siinä sai taas miettiä kuinka soveliasta on katsoa puolipukeista naista, vaikka tämän julkinen puolipukeisuus olikin varmasti enemmän muita kuin häntä itseään häiritsevää.
Lopultakin sain nukuttua kunnolla! Hostellissa olisi saanut aamupalan, jos sen olisi illalla tilannut etukäteen. Me emme tietenkään niin olleet tehneet, joten kävimme taas pizzalla...
Ennen ruokailua kuitenkin kävin asemalla kysymässä yöjunia tälle yölle, muttei niitä tietenkään löytynyt. Niinpä päätimme lähteä samantien Hampuriin, missä olisi enemmän valinnanvaraa yöjunissa.
Juna Hampuriin leikki osan ajasta laivaa, kun se ajettiin lauttaan 45 minuutin ajaksi. Kyseisellä laivalla oli ilmeisesti jonkinlainen erikoislupa verovapaaseen myyntiin, sillä se liikennöi täysin puhtaasti kahden EU-maan välillä pysähtymättä edes missään Ahvenanmaan tapaisessa huijauspaikassa. Seinillä olevien mainosten mukaan tosin esim. tupakkaa sai viedä verovapaasti kokonaisen askin...
Tässä junassa törmäsimmekin sitten suomalaiseen pariskuntaan, jonka miespuolinen puolikas oli päässyt perjantaina armeijasta. Heihin sitten törmäsimme vielä Hampurin lipunmyynnissä ja matkatavaralokeroilla sekä tietysti vielä seuraavan yön junassakin.
Hampuriin saavuttuamme ostimme siis paikat yöjunaan Müncheniin. Istumapaikatkin maksoivat 7 euroa kappale, joten tyydyimme niihin. Istuinten kuitenkin piti olla miellyttävästi kallistuvia, ainakin hienojen värimainosten mukaan.
Lupasin lähettää Kaisulle joka päivä kortin matkalta. Tänään olin moisen lähettänyt jo Kööpenhaminasta, joten en joutunut ostamaan perinteistä Hampuri-korttia Reeperbahn-kuvineen. Kaikki suomalaiset hihhihhii-hauskat ääliöjuntit ja yläasteikäiset pojat (jollainen olin viimeksi Hampurissa käydessäni...) kyllä pitävät moisia niin kovin hauskoina, mutta Kaisu tuskin olisi sellaista arvostanut.
Käveleskelimme Hampurissa illalla muutaman tunnin ja nautimme kauniista kaupungista. Kävimme katselemassa järven rantaa ja olimme jäädä tuhansien lenkkeilijöiden jalkoihin. Täällä tosin lenkkeilijät tuntuvat olevan vähemmän tosissaan kuin Kööpenhaminassa, missä jokainen näytti olevan treenaamassa seuraaviin olympialaisiin.
Ja sitten vihdoinkin illalla pääsimme junaan pois kaikille suomalaisille reilaajille turhankin tutusta Tukholma-Kööpenhamina-Hampuri -putkesta.
Hampurin junan ikkunasta katsellessa alkoi tuntua jo hiukan ulkomailta. Lähinnä kasvillisuuden runsasmuotoisuuden ja talojen kattomateriaalin vuoksi. Siellä talot todella näyttävät niiltä kolmiokattoisilta neliöiltä, jollaisiksi kaikki ne lapsina opetetaan näkemään.
Matkalla Kööpenhaminasta Hampuriin olimme laivassa. Laiva seilasi kolmisen varttia meren yli juna kyydissään. Laivassa oli tax free ja kaikki hienoudet mitä laivassa tarvitaan. Vessassa oli kondomiautomaattikin. Matkalla ihailin lokkien liitoa samaan tahtiin laivan kanssa ja havannoin, että lokeilla raskaampi työ taitaisi olla sillä, joka lentää kaksikosta toisena. Ensimmäinen vain liitää sopivassa virtauksessa, kun taas toinen joutuu läpsyttämään pysyäkseen mukana ja ollakseen törmäämättä edeltävään, mikäli päätyy samaan virtaukseen.
Mutta tarinan pointti on siinä, että kun poistuimme lautalta, huomasin yläkannella yksinäisen laukun. Mietin, pitäisikö asialle tehdä jotain, kuljettaa laukku infopisteeseen tai mitä sitten kuuluukaan tehdä, mutta ajattelin, että jos laukun omistaja pian huomaisi laukkunsa uupuvan, hän kuitenkin todennäköisimmin etsisi sitä sieltä, mihin oli sen jättänyt. Ja sitä paitsi laivahan oli tyhjenemässä, joten tuskinpa laukkua kukaan varas ensimmäisenä löytäisi. Mitä en ajatellut oli, että tämä saattaisi olla enne.
Hampuri nyt on kuuluisa mistä on. Kaupungin turistipostikorteissa keikistelee vähäpukeisia naisia, ja turistibusseittain väkeä lappaa kaupunkiin vertailemaan maksullista naistarjontaa. Loistavaa. Mitä kaikki sen sijaan eivät välttämättä tiedä on, että Hampuri on aika hirveän ruma kaupunki. Sellainen Saksan Tampere. Vain pari tuntia Hampurissa vietimme, kunnes hyppäsimme yöjunassa Müncheniin, joten kuvani Hampurista ei välttämättä ole tieteellisen täsmällinen, mutta ainakin rautatieaseman ympäristö kaupungissa muodostuu Neuvostovaikutteisesta betoniarkkitehtuurista ja hoitamattomista pöheiköistä. Siellä oli myös jokin järvi, jonka ilta-auringon sävyttämää liplatusta ei voi välttää rakastamasta, mutta kun ne rannan penkit olivat täynnä tägejä ja kaiverruksia (vaikkakin enimmäkseen romanttisia nimiä sydänten sisässä), ei kauneudesta voinut täysin siemauksin nauttia.
Lisäksi se, että lammen ympäristö oli täynnä lenkkeilijöitä, jotka pujottelivat kapealla polulla pyöräilijöiden seassa välillä samalla lastenvaunujakin työntäen ja laulaen korvalappustereoidensa mukana, teki paikasta lähinnä ahdistavan. No, toisin kuin Kööpenhaminan turbosprinttaajat kympin atleettivartaloineen, Hampurin hölkkääjät sentään vaikuttivat rehellisemmin kuntoilijoilta.
Poistuimme Hampurista kuitenkin niin pian kuin mahdollista.
Yöjunassa matkaamisessa on se huomattava etu, että aamulla tulee oltua aikaisin liikenteessä. Seuraavaksi suunnittelimme menoa Prahaan, mutta täti DB:n kassalla kertoi, ettei yöpaikkoja sinne olisi tänään eikä huomennakaan. Täysin omatoimisesti hän kuitenkin osasi kertoa, että Stuttgartista huomenna lähtevässä yöjunassa olisi istumapaikkoja jäljellä. Ne kelpasivat meille, joten jäimme Müncheniin pariksi päiväksi.
DB:n kassalla törmäsimme ensimmäisen kerran ryhmään korealaisia, jotka sitten tuntuivat seuraavan meitä Stuttgartiin ja Prahaankin asti. Ilmeisesti he eivät oikein puhuneet kieliä, sillä heidän asiointinsa kesti noin kymmenen kertaa kauemmin kuin muiden. Muutenkin tämä (liekö ehkä sittenkään yksi) korealaisryhmä oli aika erikoinen, sillä he olivat selvästi junamatkalla noin 50 hengen porukalla, joista vanhin oli varmasti vain 20-vuotias...
Münchenin hostellit tuntuivat olevan täynnä, joten päädyimme hotelliin, jonka respassa mies ihmetteli, että eikö Linus ole kaikkien suomalaisten sankari. Kadunvarsilla näkyi ilmeisesti joidenkin paikallisvaalien mainoksia, joissa luki "Mehr Linux, Mehr Freiheit". Olisikohan hotellista saanut alennusta, jos olisin kertonut opiskelevani Helsingin yliopiston tkt:lla, sillä "Linux was born there", kuten laitoksella aina jaksetaan mainostaa.
Päivällä sitten kävimme Deutsches Museumissa, jonka nimi kuvaa liian stereotyyppisesti saksalaisia: kyseessä on tekniikan ja tieteen museo. Päivän kohokohta oli noin puoli tuntia ennen museon sulkeutumista tullut kuulutus (joka oli ainoa koko päivänä): "Kimmo Kristian Rajala Suomussalmelta, tule heti ala-aulan infopisteeseen" (tjsp) aivan täydellisellä suomenkielellä.
Kimmo oli jättänyt reppunsa passeineen ja Inter Rail -lippuineen yläkerran kahvilaan, missä kävimme paria tuntia aiemmin syömässä euron hintaisia omenoita. Mitään ei laukusta tosin oltu viety, mikä hieman ehkä piristi tunnelmaa. Ja minua kun alunperin huoletti, miten Joni muistaa pitää huolen tavaroistaan. Mutta kuten matkalla vielä turhan moneen kertaan tulin huomaamaan, Kimmo oli se, jonka jäljiltä saimme etsiä tavaroita...
Toinen museoviereilun kohokohta oli tietysti aito Enigma, joka kuitenkin valitettavasti oli tylsästi lasin takana, eikä sillä näytetty havaintoesityksiä, kuten vieressä olevalla "Saksan ensimmäisellä tietokoneella", joka pitkien ruplatusten jälkeen sai laskettua perusyhteenlaskuja 20:een asti kolmen desimaalin tarkkuudella. Melkoinen scifi-laite siis.
Ruoan kanssa meinasi tulla ensin ongelma, kun koko kaupungista ei tahtonut löytyä ruokakauppaa. Let's Go:ssa kuitenkin kehuttiin, että yliopiston lähellä pitäisi olla halpoja ruokapaikkoja, joten suuntasimme metrolla sinne, sillä olimme ostaneet metroon päivälipun. Sieltä sitten löysimme kiinalaisen kasvisravintolan, jossa söimme hyvät, joskin ehkä turhan pienet annokset noin 5 eurolla.
Illalla viihdytimme itseämme vielä olympiapuistossa sekä katsomalla keskusaukiolla, kuinka suojelusenkeli vei pienen Münchenin pojan nukkumaan. Ennen tätä hyvän yön toivotusta torilla esiintyi amerikkalainen katutaiteilija, joka, kuten Kimmo sanoi, oli lähinnä stand-up-koomikko, joka vain osasi ajaa yksipyöräisellä ja jonglöörata. Moisia liikkuu Euroopan kaupungeissa ilmeisesti useampiakin, sillä törmäsimme vähän vastaavaan vielä Ljubljanassakin.
Hotelliin päästyämme yritimme Jonin kanssa vielä jonottaa suihkuun, jonka käyttö oli kielletty iltakymmenen jälkeen, mutta joku oli muuttanut sinne asumaan ja kellon viisarit astelivat odottaessamme yli kymmeneen.
München oli positiivinen yllätys Hampurin jälkeen. En tietenkään enää mitään saksalaisilta kaupungeilta odottanut, vaikka München sijaitseekin toki ihan eri päässä valtakuntaa. Münchenin asema on kliininen ja lattea, eikä lipunmyynnissä ole jonotusnumeroita (kuten ei missään muuallakaan Pohjoismaiden ulkopuolella), säilytyslokeroiden käyttöehdoissa sanotaan ensimmäisenä, että eläviä eläimiä ei saa lokeroihin tallettaa (tämäkin teksti löytyy joka paikasta, ja aina se on yhtä itsestäänselvän typerä), ja kaupungin paikallisliikenne jätti sekavan vaikutelman (mutta toisaalta minä olenkin elänyt viime vuoteni Oulussa, jossa paikallisliikenne tarkoittaa paria hassua bussia, jotka nekin ajavat pääosin yhtä ja samaa reittiä).
Mutta - ah - sitä yliopistokatua, ja - voih - sitä olympiapuistoa. Toki vaikutelma olisi ollut heikompi, jos säiden jumala ei olisi siunannut päiväämme, mutta ei kai sää ole kaupungin syy eikä ansio. Sekä yliopistokadun että olympiapuiston kauneus oli täysin luonnotonta, yliopistolla klassisen arkkitehtoninen ja olympiapuistossa tietoisesti muokattua luontoa, mutta yhtä kaikki ihastuttavaa. Minun kävi kateeksi müncheniläisiä heidän kaupungistaan. Vaikka toki olympiamäen (siis sen luonnottoman pyöreän mäen, joka oli olympiapuistoon rakennettu) päältä kaupunki vaikutti osin hyvinkin betoniselta elementtitalokokoelmalta.
Münchenissä on myös Deutches Museum, Saksan museo, joka, kuten insinöörimaan luonteeseen sopii, keskittyy ensi sijaisesti tekniikan historiaan. Tommi pomppi pöhkönä kun näki kuulun salauskone Enigman, jonka murtamisen sanotaan osaltaan ratkaisseen toisen maailmansodan, mutta jännin oli kuitenkin kopio pienestä palasta Lascaux'n luolan kivikautismaalauksia. Kenties sen kuuluminen tiede- ja teknologiamuseon kokoelmiin on hiukan kyseenalaista, mutta kun aitoonkaan ei tietääkseni pääse, niin onhan edes jonkinlainen kuva esi-isiemme graffititaiteesta. Ja tämä vain Münchenissä käymällä. Ja onhan myönnettävä, että tämä maalaustaide on varmasti aikanaan edustanut hyvinkin aikansa kehittyneintä teknologiaa.
Museossa esiteltiin myös runsaasti vanhoja autoja. Niitä katsellessani pohdiskelin, taas kerran, että miksi ihmeessä nykyautot tehdään niin rumiksi. Jo 1800-luvun lopun teknologiatestinä toimineen vipuohjatut pöristimet olivat esteettisesti viehättävämpiä kuin nämä nykyajan "kauniin virtaviivaisina" mainostetut menopelit. Tietysti 1800- ja 1900-lukujen taite oli muutenkin esteettisempää aikaa kuin ainoastaan käytännönläheinen nykyaika.
Mutta kaikkein mielenkiintoisinta Deutches Museumissa oli kuitenkin lähes ainoa siellä kuulemamme kuulutus, jossa selvällä suomenkielellä kutsuttiin Kimmo Kristian Rajalaa "Suomussalmelta" (passini on myönnetty siellä, ymmärrettävä erehdys) tulemaan aulan infoon niin pian kuin suinkin. Kummallista tässä oli se, että laukkuni olin hukannut jo varmaan tunnin aiemmin, enkä ollut, eivätkä olleet Tommi ja Jonikaan, sitä huomannut. No, kipitin jonkinlaista lievää adrenaliinihuumaa tuntien aulan infoon, jossa miellyttävä ja kovin englannintaitoinen asiakaspalvelija antoi laukkuni takaisin.
Kaikki oli tallessa, vaikka nainen ei ollut lompakkoani löytänytkään (passin ja interrail-lipun kyllä). Sinänsä hyvä merkki, että lompakkoa ei löydy, vaikka laukkua aktiivisesti penkookin. Tosin laukussani kyllä oli kaksikin lompakkoa, että eivät he sittenkään varmaan niin tarkkoja olleet olleet.
Tapauksesta seurannut adrenaliinikrapula ja huonosti syöty alkupäivä (söimme kaksi persikkaa mieheen ennen museoon menemistä, ja museossa euron maksaneita omenoita, joita syödessämme laukkuni unohdinkin) johtivat matkan ensimmäiseen särkylääkenapsintaan. Myös toiseksi viimeiseen.
Koska olosuhteiden pakosta jouduimme viettämään toisenkin päivän Münchenissä, minä päätin, että vietämme sen Dachaussa keskitysleirillä, vaikkei se Kimmoa oikein tuntunutkaan kiinnostavan. Inter Rail -lipullammekin kun vielä sai matkustaa ilmaisesti paikallisliikenteen S-bahneilla, joten hupsista vaan, olimmekin kohta jo Dachaussa.
Dachaun asemalta olisi päässyt bussilla leirille, ja tämän helpon vaihtoehdon valitsikin kaikki junassa tulleet todella lukuiset turistit, paitsi tietysti me. Jalat on keksitty, ja niitä siis käytimme. Tosin tästä aiheutui minulle hieman ongelmia: olin saanut sandaaleistani rakon jo Helsingissä, jota eilen paikkasin Compeedilla. Kuljin kuitenkin eilisen päivän sandaaleilla ilman sukkia, ja sain muutaman uuden rakon jalkaani. Niinpä nyt sitten helteessä Dachaussa Tommi-poika käveli jalassaan umpinaiset kengät.
En nyt oikein tiedä, mitä keskitysleiriltä voisi kertoa. Kiersimme museon ja kävimme kaasukammiossa, jonka takapihalla söimme vähän eväitämme kunnes huomasimme sen vähän makaaberiksi. Portin päällä luki "Arbeit macht frei", ja monta eri uskontojen monumenttia oli paikalle pykätty.
Haisteltuamme päivän keskitysleirin tunnelmia palasimme vielä takaisin Müncheniin, mistä menimme sitten junalla Stuttgartiin. Hassua sinänsä mennä paljon länteen Stuttgartiin vain päästäksemme itään Prahaan menevään junaan, mutta junien ollessa täysiä junat ovat täysiä.
Päivän ja illan mittaan minulla alkoi tulla vähitellen kipeä olo, joka lähinnä ensin ilmeni aristavana kurkkuna. Moinen on myös tietysti merkki siitä, ettei ole juonut tarpeeksi, mutta minä olin ihan oikeasti sairastumassa.
Siksi ajattelin ensin, etten tekisi Stuttgartissa muuta kuin odottaisin rinkan päällä istuen junaa sen kaksi tuntia, mikä junaa piti odottaa, mutta Kimmo halusi välttämättä nähdä, kuinka viehättävä paikka Stuutgart on. Niinpä kävimme vähän kävelemässä lähinnä kävelykatua edestakaisin. Ihan kaupungilta vaikutti.
Terveydentilaani ei tietenkään parantunut öinen junamatka tsekkiläisen junan kuuden hengen kopissa Kimmon, Jonin ja kolmen korealaisen (!) tytön kanssa. Istuimet eivät kallistuneet, ja yöllä matkaliput tarkistettiin kolmesti, passit kahdesti.
Ensimmäisessä passintarkastuksessa rajavartija-nainen oli selvästi ymmällään maasta nimeltä Suomi, eikä oikein tiennyt, saako moisesta maasta Tsekkiin edes tulla. Eihän passin kannessakaan tietenkään lue "Euroopan Unioni", mistä olisi ehkä vähän vihjettä voinut saada...
Naisen avuksi tullut vanhempi mies kyllä tunnisti Suomen, mutta hänellä tuntui olevan vähän ongelmia Jonin kanssa. Sujuvan saksankielisen keskustelumme päätteeksi hän sanoin englanniksi: "It is not good for him to be alone". Aika viisaasti sanottu 13-vuotiaasta. Tiesin myös, että maapallo on pyöreä.
Puolankalaisten, joihin minäkin siis kuulun, kuulee usein valittavat kuntansa matkailumainoksista, että miksi aina se Hepoköngäs pitää niissä olla. Kai Puolangalta nyt luulisi muutakin löytyvän kuin yksi vesiputous (ei löydy). Mutta mitä lie ajattelevatkaan paikkakuntansa ykkösnähtävyydestä Dachaun asukkaan, heidän kuuluisin vierailukohteensa kun on keskitysleiri.
Natsi-Saksan keskitysleirillä vierailuun on vaikea suhtautua. Koko paikka nostattaa jonkinlaisen jakaantuneen reaktion. Kyllähän niiden olemassaolossa on se sellainen "älkäämme koskaan unohtako" -ulottuvuus, jota tulee tukea, mutta yhtä laillahan ne ovat turistinähtävyyksiä. Turistilaumat digikameroidensa kanssa napsimassa kuvia uuneista, joissa juutalaisten ruumiita poltettiin joukkomurhien jälkeen. Ja ihmiset purkavat ahdistustaan mauttomaan mustaan huumoriin, varsinkin teini-ikäiset pojat. Dachaun keskitysleirillä näyttikin olleen jonkinlainen koululaisryhmien vierailupäivä (jota ihmettelimme, sillä olihan heinäkuu jo pitkällä).
Dachau itsessään vaikutti kuolevalta pikkukaupungilta, vastaantulijoiden keski-ikä oli hyvinkin keski-iän paremmalla puolen ja nuorisoa leirin ulkopuolella näkyi vain kymmenkunta kittaamassa kaljaa rautatieaseman pihassa. En tiedä, ehkä ihmiset olivat vain töissä. Oli kuitenkin arkipäivä ja päivällä Dachaussa kävimme. Ja München kuitenkin on vain parinkymmenen minuutin junamatkan päässä.
Stuttgartissa vietimme vain pari tuntia, ja silti menetin sille lähes sydämeni. Olimme kaupungissa tietysti hyvään aikaan, auringonlaskun luodessa tunnelmaa kaupungin kaduille, mutta kyllä arkkitehtuurilla, taustalla nousevilla mäillä ja puistonuorison keskieurooppalaisilla käytöstavoillakin (joillain oli viinipullot mukana, mutta ei siellä kukaan ryyppäämässä ollut) oli ihastuksen kanssa jotain tekemistä.
Junamatkalla Münchenistä Stuttgartiin näin ikkunasta myös laaksoon rakennetun kaupungin, joka oli niin ihastuttava, että mieleni olisi tehnyt hypätä ulos junasta sillä hetkellä. Juna tosin ei edes pysähtynyt asemalle, enkä pysty muistamaan koko paikan nimeä. Hieman kuitenkin kummastelin kaupungin sijaintia, sillä vaikka jumalaisen kauniilta näyttikin, en mielestäni nähnyt missään jokea tai muuta mielekästä kulkuyhteyttä kaupunkiin. Kenties sitä ei vain junan ikkunasta näkynyt, tai kenties kaupunki oli uusi ja rakentunut junaradan varrelle. Kaunis paikka yhtä kaikki, kateellinen olen niille, jotka siellä asuvat.
Todella huonosti nukutun yön jälkeen saavuimme Prahan hlavni nadrazille, ensimmäiselle oikeasti tutulle paikalle, sillä olinhan vuosi sitten viettänyt Prahassa jopa kahdeksan yötä. Let's Go:ssa kerrottiin, että asemalle tulisi paljon asunnontarjoajia vastaan, mutta junassa päätin, ettemme ihan sokkona mitään laiturilta ottaisi.
Ensimmäiselle asunnontarjoajalle sanoinkin päättäväisesti ei, mutta toinen näytti jo sen verran luotettavammalta, että pysähdyin kyselemään ja sitten lopulta päädyimmekin ottamaan hänen tarjoamansa asunnon.
Mies tekee kyllä ihan hyvää bisnestä asunnoillaan: hänellä on 3 asuntoa, joista yhdessä hän asuu itse, ja kahta hän sitten vuokraa turisteille. Asunnoissa on kaksi huonetta, joista hän saa noin 30 euroa päivässä per huone. Näin ollen hän tienaa 120 euroa päivässä ja 3600 euroa kuukaudessa. Lisäksi hänellä oli palkattu siivooja, sekä jos oletetaan, että hän maksaa tuloistaan veroa, ja ettei asunnot ole ihan joka päivä täynnä, jää hänelle silti noin 2000 euroa kuukaudessa kahden asunnon vuokratuloiksi. Ja muuta hänen ei pidä tehdä kuin mennä aamuisin rautatieasemalle kyttäämään potentiaalisia asiakkaita, joita ainakin kesällä Prahaan saapuu pilvin pimein.
Aamulla sitten paikkasimme asunnolla lyhyitä yöuniamme ennen kuin suunnistimme kohti Prahan turisteja täynnä olevaa keskustaa. Kävelimme kuitenkin taas koko päivän ja kävimme kaikissa pakollisissa Prahan nähtävyyksissä, jotka kaikki olivat jo tuttuja minulle: astrologisella kellolla, Kallen sillalla ja linnassa. Köyhän miehen Eiffel-torniin emme sentään tällä kertaa haksahtaneet, emmekä myöskään mihinkään köyhääkin köyhempään "nukketeatteriin", kuten vuosi sitten. Virheistä oppii...
Päivän kohokohdan piti olla ruokailu espanjalaisen synagoogan kasvisravintolassa, josta vuosi sitten sai todella loistavaa kasvisruokaa todella hyvään hintaan. Paikka oli kuitenkin muutettu italialaiseksi pasta-paikaksi, mikä oli melkoinen pettymys, vaikka kasvispainotteinen ravintola olikin. Ilmeisesti kiinteistön omistaa synagooga, joka vaatii ravintolalta kosher-ruokaa, ja niinpä lihaa tiloissa ei sitten tarjoilla.
Päivän kävely sai vielä aikaan sen, että sairastuin kunnolla, enkä yöllä nukkunut oikeastaan lainkaan. Pyörin kyllä sängyssä noin 12 tuntia hikoillen ja palellen.
Suomalaisista emme siihen mennessä matkallamme olleet vielä päässeet eroon, joka päivä sellaisia oli toistaiseksi näkynyt. Mutta tsekeistä sen sijaan pääsimme eroon menemällä Prahan vanhaan kaupunkiin. Ei tietenkään kokonaan, kyllä asiointitiskien takaa varmaankin löytyi, mutta vastaantulevat kävelijät vaikuttivat olevan lähinnä kaikkea muuta kuin.
Eli A-luokan turistirysästä vaikuttaisi olevan kyse. Liikkeiden ikkunoissa, joista joka toinen myy postikortteja ja muuta matkamuistotavaraa, englanti tulee ennen tsekkiä, jos tsekkiä on lainkaan. Ei vanhasta kaupungista kovin kauaksi pidä kuitenkaan vaivautua, että paikallisiakin näkee. Yöpaikassamme, joka oli vain pari kilometriä Prahan ykkösnähtävyyssillasta itään, ikkunasta kuuluva katuhäly on jo vain ja ainoastaan paikalliskieltä (tai mistä minä tiedän vaikka puhuisivat slovakiaa tai mitä hyvänsä slaavilaista kieltä, oletan vain).
Kaupungista, jossa Tommi on jo aiemmin käynyt, jää väistämättä rikkonaisempi kuva kuin muista. Sellaisessa vain seuraa johtajaa, joka kävelee itsevarmasti ja -tietoisesti kohti paikkoja, jonne haluaa, tai joita olettaa meidän haluavan nähdä, eikä perässäkulkijana juurikaan pysty itse havannoimaan kulkureittejään. Mieleen jäävät vain kohteet, eivät reitit. Kun taas jos vaikka hortoilee Münchenissä, jossa kaikki ovat yhtä eksyksissä, paikkoihin löytäminen on yhteistyötä. Ei ole ketään, joka tietäisi, tai olettaisi tietävän reitin, joten kulkuväylästä tulee neuvottelukysymys. Ei ole parempaa tapaa oppia tuntemaan kaupunkia kuin siellä eksyminen.
Prahassa emme juurikaan eksyneet, mitä nyt toisena päivänä kuljimme korttelia pari kierrosta ympäri rautatieaseman, Hlavni Nadradcin, lähistöllä, jossa kulkemisesta yöpaikkamme isäntä varoitteli. Rosvoja ja sellaista. Emme varmaan nähneet yhtään, mutta sen verta epäilyttävä hostelli siellä oli, että sinne en kyllä välttämättä uskaltaisi arvoesineitäni, kuten henkikultaani, laittaa.
Dachaussa sen sijaan päätimme klassisesti "palata eri reittiä", ja kädet huonosti kuoritusta appelsiinista keltaisina tutustuimme eteläsaksalaisen pikkukaupungin "läpikulku verboten" -merkkeihin ja kummallisiin sivukujiin. Ja mikäs siinä, ihan nätti paikka, jalkoja vain alkoi loppumatkasta vähän väsyttää.
Suunnittelin ensin jääväni koko päiväksi asunnolle nukkumaan, mutta olo oli yhdentoista aikoihin niin hyvä, että seurasin Kimmoa ja Jonia nettikahvilaan, ja sieltä taas turistien sekaan kaupungille.
Tänään kävelimme jokseenkin päämäärättömästi ympäri kaupunkia. Kävimme mm. Vltavan korkeammalla vastarannalla ihailemassa yleisnäkymää kaupungista.
Mielenkiintoista sinänsä oli se, ettei koko kaupungissa tuntunut olevan merkkiäkään viime vuotisista tulvista, joiden piti tehdä todella paljon tuhoa. Niitä ei edes mainittu Kallen sillan päässä olevassa tornissa, jossa oli kyllä juttuja joistain vuosisatoja vanhoista tulvista.
Ravintolat ovat aina pieni seikkailu, vaikka niissä ei tilaisikaan mitään epäilyttäviä liharuokia, jotka sittemmin osoittautuisivat koalakarhun kiveksiksi lepakonulostekastikkeessa. Osa seikkailua on tippien antaminen. Sivistysmaissahan juomarahaa ei tunneta, tarjoilijat saavat palkkansa ilmankin, mutta höpömaissa tarjoilumaksun suuruuden kanssa joutuu jonglööraamaan pidempäänkin.
Prahassa söimme kahdesti, kaksi päivää kun siellä olimme. Onneksi sentään pysyttelimme molemmilla kerroilla turistialueen ravintoloissa, joissa tarjoilijat varmaankin ovat jo tottuneet sivistymättömiin tampioturisteihin, jotka eivät ymmärrä tarjoilijarukkien työn raskautta.
Ongelma on varsinkin se, kun matkaoppaanamme käyttämä Let's Go: Eastern Europe kehottaa maksamaan tippiä silloinkin, kun tarjoilumaksu on jo sisällytetty maksuun. Toisessa ravintolassa, jossa kävimme, tapahtui näin, emmekä maksaneet ekstraa. Ei niin väliksikään, ylitäyden paikan ainoalta laskuttajalta meni luvattoman kauan saapua keräämään rahojamme. Itse asiassa niin kauan, että kärsimättömämpi veikko olisi jo poistunut maksamatta.
Toinen, vielä hieman ravintolasyömistä arkisempi havainto Tsekinmaasta oli se, että heidän näppäimistönsä on ihan hupsu. Kuten niin monessa keskieurooppalaisessa näppäimistössä, ja koska tsekin kielessä ei ilmeisesti y:tä tunneta, Z ja Y ovat vaihtaneet paikkaa. Se on hyväksyttävissä. Mutta mikä ihmeen idea on, että numerot saa esiin vain SHIFT-näppäintä painamalla? Eikä äksääkään löytynyt (vaikkakin se johtui vain siitä, että käyttämämme näppäimistö oli hajalla).
Internet-kahvila, jossa myös näppäimistöjä käytimme, laskutti surffauksesta ruhtinaalliset puoli kruunua minuutilta, noin euron tunti. Kaupungin luonteesta kertoo jotain myös se, että mitä lähemmäs turistikeskustaa tuli, sitä enemmän internet-kahvilatkin palveluistaan pyysivät. Tosin pahimmillaankin vain paria kruunua minuutti.
Että sellainen kaupunki oli Praha. Poistuimme hyvässä järjestyksessä kuusi ja puoli kruunua taskussamme.
Vaikka Prahan vuokraisäntämme kuinka olisi toivonut, että olisimme olleet Prahassa vielä kolmannenkin päivän, emme olleet. Sairaana ollessani kyllä vahvasti mietin mahdollisuutta, mutta silloin meiltä olisi jäänyt Alexin luona vierailu väliin - olin nimittäin ilmoittanut Bahramille Wieniin tulevamme sinne sunnuntaina.
Perjantai-iltana tunsin oloni kuitenkin ihan tarpeeksi välttäväksi, joten vajaan vuorokauden varoitusajalla ilmoitin Alexille tulevamme kylään toivoen samalla mahdollisuutta yöpyä hänen luonaan.
Sekä Kimmo että Joni ovat aamuisin niin tuskastuttavan hitaita, että pääsimme lähtemään vasta kymmenen aikoihin lähtevällä junalla, ja olimme takaisin Saksassa ja Plauenissa puoli neljältä.
Alex oli ollut soittamassa viulua jossain häissä, mistä hän tuli suoraan puku päällä asemalle meitä vastaan. Hän lupasi toimia meille taksikuskina huomiseen yhteen asti, milloin lähtisimme junalla Nürnbergin kautta Wieniin.
Tämän lisäksi hän vielä maksoi ostoksemme kaupassa, missä hän ei ollut ennen pahemmin käynyt. Niinpä ostoksemme olivatkin enemmän eväitä huomiselle junamatkalle kuin ruokaa tälle illalle.
Nälkä oli kuitenkin suunnaton illalla, kun menimme Plaueniin pitsifestivaaleille. Plauen on ilmeisesti kuuluisa pitsistään - tosin kuuluisuutta on montaa astetta, eikä kukaan ole oikeasti kuullutkaan Plauenista.
Joka tapauksessa kävimme syömässä meksikolaisesta ruokaa festareilla, joissa soitti Alexin mukaan hyvinkin kuuluisa "Friends of Hair" (oikeasti se kuulema on "French Affair", sillä molemmat toki aannetaan hyvin samalla tavalla, ainakin saksalaisella englannin aksentilla). Musiikki olikin kyllä sellaista, että ehkä Keski-Euroopassa moisella saa kuuluisuutta - europoppia pahimmillaan.
Jonin esittelyssä olevasta kommentista Jonin pahasta hajusta täytyy nyt huomauttaa: katsokaapas valokuvista, mikä paita Jonilla oli päällään Kööpenhaminassa, ja mikä paita Jonilla on koko ajan siitä lähtien ollut päällään tähän päivään asti... Mutta ei Joni oikeasti tietenkään pahalle haise, ellei se piere. Silloin se haisee. Ärsyttävintä Jonissa on hyräily: Jonilla ei ole yhtään sävelkorvaa, mutta hän hyräilee huomattavan kovaa. Minäkin kyllä hyräilen, mutta paljon pienemmällä volyymillä.
Viikon reissauksen jälkeen alkoi jo vähän kerrassaan olla hajulla junista ja itäisen Keski-Euroopan kaupungeista, mutta minkäänlaista kuvaa todellisten ihmisten todellisesta elämästä ei vielä tahtonut olla. No okei, Münchenissä oli sellainen arkifiilis, varsinkin metroillessamme olympiapuistoon paikallisten virrassa (alueella oli jokin jazz-tapahtuma, kuten kaikissa muissakin siihen mennessä käymissämme kaupungeissa Helsingistä alkaen), ja Prahassa yöpaikkamme oli todellinen asunto todellisessa asuintalossa, mutta silti, eletäänhän suurkaupunkien ulkopuolellakin, ja vieläpä omaperäisemmin. Eli suurkaupungit ovat samanlaisia Moskovasta Lissaboniin, mutta Pudasjärvellä ja Puolangallakin on jo omat erikoisuutensa. Huono vertaukseni hävettää minua vähintään yhtä paljon kuin sen lukijaa, mutta idea selvinnee.
Mutta nyt matkustimme Saksan maaseudulle Plauenin 70 000 asukkaan pikkukaupunkiin. Täällä asuimme oikeiden, verta ja lihaa olevien ihmisten vieraina, ja kävimme vieläpä illalla katsomassa kaupungilla miten paikalliset bilettävät pitsifestivaaleillaan. Olut ja makkara kului, kun Saksan kansalaiset kuuntelivat ylikovaa soitettua hirvittävää europoppia... Lyhyesti: samaa sontaa se oli kuin Suomessakin, ei pidä mennä merta edemmäs kalaan tätä varten. Oli toki erojakin. Ihmiset olivat erilaisen näköisiä. Heitä katsellessaan ei pystynyt kuvittelemaan, että kuka tahansa olisi puhjennut kertomaan syvimpiä salaisuuksiaan suomeksi, vaikka toki samalla tavalla seisoo humalaisen saksalaisenkin katse. Talojen katot ovat jyrkempiä kuin Suomessa, ja ainakin Alexin ja perheensä talossa, jossa yövyimme, valokatkaisimet olivat päällä alaspäin ja päältä ylöspäin. Ja tekstit olivat saksaksi kaupoissa ja kaikkialla. Paitsi lauluissa tietysti laulettiin englantia.
Nautittuamme aamupalan, taksikuskimme Alex lähti näyttämään meille Vogtlandin nähtävyyksiä, joihin lukeutui mm. jonkin alueen suurin jollain tavalla tehty silta. Drachenhöhle, eli lohikäärmeluola oli kuitenkin kiinnostavin, ainakin näin nimeltään, ja sinne siis päädyimme.
Eihän luolalla tietenkään ollut mitään tekemistä minkään lohikäärmeen kanssa (yllätys), mutta siitä huolimatta luola oli ihan mielenkiintoinen paikka tippukivineen ja kiviverhoineen. Jostain syystä luolan ei kuitenkaan ilmeisesti uskottu olevan tarpeeksi kiinnostava käyntikohde yksinään, vaan käynnin päätteeksi piti luolassa esittää vielä lyhyt laser-valoshow. Olihan sekin ihan kiva, mutta liittyi luolaan vielä vähemmän kuin lohikäärmeet...
Plauenissa Kimmo jatkoi harrastustaan tavaroiden unohtelussa, kun hän jätti videokameran rautatieasemalle. Kohta peräämme kuitenkin juoksi nainen kameran kanssa, ja kaikki oli taas hyvin. Huolestuttavaa tässä Kimmon tavaroiden unohtelussa alkoi kuitenkin olla se, että tästä eteenpäin Kimmo unohteli lähinnä minun tavaroitani eri paikkoihin.
Sanoimme heihei Alexille, kutsuin hänet kylään Nigeriin ja nousimme junaan. Nürnbergissä vietimme rattoisan tunnin seisten aseman edessä ja miettien, ehtisikö siinä käydä jossain kauempana, kunnes junamme Wieniin jo tuli.
Wienissä olimme menossa Bahramin asunnolle, mutta koska hän ei itse ollut Wienissä, oli hän järjestänyt kämppiksensä veljen, Benjaminin meitä vastaan. Benjamin olikin oikein ystävällinen poika, joka neuvoi meitä Wienin nähtävyyksissä ja antoi myös kaupungin kartan meille. Ja jottemme täälläkään olisi unohtaneet Koreaa, oli Benjaminilla mukanaan hänen korealainen tyttöystävänsä...
Vogtlandissa on yllättävän paljon nähtävyyksiä siihen nähden, että se on vain pieni maakunta jossain vanhan Itä-Saksan maaseudulla. Sieltä löytyy maailman suurinta tiilisiltaa, avaruusmuseota ensimmäisen saksalaisen kosmonautin kunniaksi, ja yksi kappale luonnonmuovaamia luolia, Drachenhöhle, lohikäärmeluola. Viimeksi mainitussa kävimme mutkan, koska isäntänämme toiminut Alex sen valitsi meille näytettäväksi.
Luolassa on joitain vaikuttavia tippukivimuodostelmia, etenkin eräs, jota kutsutaan "verhoksi", luultavimmin siksi, että se sellaiselta täsmälleen näyttää. Lisäksi se on luola, ja sellaisessa olen viimeksi käynyt joskus kymmen vuotta sitten. Saksalainen opas puhui oppaan äänenpainoin ja varmasti kovin asiantuntevan oloisesti, mutta me jouduimme lukemaan kierrosta englanninkielisestä paperista, kun kerran saksaa osaamme vain heikosti, huonosti tai ei lainkaan. Luolan huonosta valaistuksesta johtuen paperia oli väliin pikkuisen hankalahkoa tavata, varsinkin kun kierroksen rytmi oli nopea ja toisin kuin puhutussa esityksessä paperi ei käsillään näytä, mistä tarkalleen mikäkin mainittu kivimuodostelma löytyy. Ja meitä oli kolme ja vain yksi paperi.
Kerran sitä paitsi innostuin videokameralla kuvailemaan luolaa muiden ihmisten jäljessä ja opas sammutti valot ennen kuin ehdin alta pois. Onneksi jäljellä oli vain pari askelta, jotka onnistuivat pimeässäkin. Näin en joutunut miettimään, millä kielellä minun tulisi alkaa huhuilla valoja takaisin. Kierroksen lopussa tarjoiltiin vielä bonuksena valoshow, joka oli kovin vaikuttava harhaisine tilavaikutelmineen, kun en sellaistakaan ole ennen nähnyt. Lopuksi vielä rahastettiin luolassa otetulla ryhmäkuvalla, joka maksoi juuri niin paljon kuin odottaa sopii. Viisi euroa kuvasta tuntemattomasta ihmislaumasta luolassa -- juuri sitä mitä köyhä reppumatkailija tarvitsee. Sillä vaikka en asiasta vielä aivan varma ollutkaan, tilini oli jo tässä vaiheessa matkaa tyhjä. Lähinnä siksi, että olin Tomminkin kuluja maksellut, joka oli heilauttanut henkilökohtaiseen budjettiini syvän lommon. Melkein unohdettuani videokameran Plauenin rautatieasemalle (nainen juoksi peräämme sitä kantaen, ja joka paikassa vain varoitellaan rosvoista) matkustimmekin sitten loppupäivän junassa. Välipysähdys Nürnbergissä oli lyhyt, eikä kaupungista oppinut paljoakaan sen aikana. Siellä on vanha muuri rautatieasemaa vastapäätä, ja taivaalla on kirkas kellertävä pallo, jota kannattaa piiloutua varjoon, varsinkin raskaiden ja hiostavien rinkkojen kanssa. Muurin ovi oli kiinni, joten emme päässeet näkemään, millaisia salaisuuksia se piti takanaan. Ehkä muurin sulkeutuneisuus johtui siitä, että oli sunnuntai.
Nürnbergistä eteenpäin päivä oli aika tasapaksu, maisemana pieni junakoppi, jossa seurana oli vaihteleva määrä ulkomaalaisia: Pikkulapsi, joka sai "minun isi on junassa töissä" -alennuksen, mutta jonka piti jäädä odottamaan kunnes konduktööritäti sai jostain vaihtorahaa; nuori nainen, joka nukkui suurimman osan ajasta; ja loppumatkasta mies, joka oli ainoa, joka uskalsi astua lähes tyhjään koppiin, jonka ovessa väitettiin kaikkien paikkojen olevan varatut. Todellisuudessahan paikat tietysti olivat vapaita, sillä kaikki muut, joilla oli varaus, mukaanlukien ilmeisesti mainitsemani nainen, olivat jo poistuneet. Mutta kun varauslapuissa ei lukenut mistä mihin, eikä niitä poistettu kuin pari asemaa ennen Wieniä, saimme istua vaunussamme kaikessa rauhassa samaan aikaan kun jotkut onnettomat istuskelivat käytävillä.
Ennen matkalle lähtöä olin asettanut yhdeksi tavoitteeksi löytää jostain pensaslabyrintti. Eilen illalla kysyinkin Benjaminilta, josko Wienissä olisi moinen, mutta hän ei tiennyt. Kuitenkin hänen antamassaan kartassa oli aivan selvästi mainittuna moinen, aivan Itävallan entisten kuninkaallisten entisen metsästysmajan pihamaalle, joten aamulla iloisina riensimme suoraan sinne.
Labyrintti vaikutti ensin tylsän yksinkertaiselta, mutta siitä huolimatta sen läpikulkemiseen sai käytettyä puolisen tuntia. Olisihan se silti voinut vähän suurempi olla... Jostain pitäisikin kyllä löytää sellainen kunnon labyrintti, missä voisi viettää vaikka koko päivän.
Otettuamme kaiken irti labyrintistä vietimme vielä aikaa tämän entisen metsästysmajan pihalla, joka ei aivan Versaillesin veroinen luksuspaikka ollut, mutta varsin hieno ja massiivinen kuitenkin. Olisipas siellä ollut myös eläintarha, jossa olisi ollut vierailulla panda-karhuja, mutta jostain syystä emme siellä käyneet. Pandat ovat kuitenkin sen verran mystisiä eläimiä, että olisi moisia voinut käydä vähän ihailemassa, vaikka vain häkissä. Ainoa pandoja mystisempi eläinlaji taitaakin olla lohikäärmeet, mutta moisethan tapettiin sukupuuttoon jo keskiajalla urheiden ritarien toimesta...
Pyörimme vähän aikaa Wienin keskustassa, Ringin sisällä, ja täytimme vatsaamme kaupungintalon edustalla olevista kojuista, joissa myytiin eri maiden ruokia. Minä tietysti hain itselleni intialaista, sillä intialaisista paikoista saa varmasti kasvisruokaa. Ruokajuomanani ollut Coca-Cola oli kuitenkin ehkä vähän vähemmän intialaista...
Kotimatkalla kävimme tivoli-alueella, jossa oli jokaista laitetta ainakin kolme. Maailmanpyörä olisi kiinnostanut, mutta sillä oli hintaa jotain 15 euroa per henkilö, joten tyydyimme vain kävelemään aluetta ympäri. Mainitsemisen arvoisia huvipuisto"laitteita" olivat tietysti karusellit, joissa oikeat hevoset (tai ponit) kiersivät kehää, ja huvittelijat istuivat näiden selässä.
Huipensimme päivän yrittämällä löytää tien huvipuistoalueelta Bahramin asunnolle jalan. Heti alueen reunalla seisoskellut prostituoitu vähän säikäytti minua, että millaiselle alueella siinä oltiinkaan kävelemässä, mutta ihan siististi löysimme kuitenkin tiemme perille. Ei tarvinnut edes kysyä tietä yhdeltäkään myyjättäreltä...
Wien on tietysti yksi niistä Euroopan suurista kulttuurikaupungeista Pariisin ja Rooman kanssa. Kaupungeista, joista koulussa on aina puhuttu. Wienin ylpeys on musiikki, sillä siellähän suuri osa niistä "neroista", joiden kynästä syntynyttä klassista musiikkia koululaiset pakotetaan kuuntelemaan, ovat vaikuttaneet. Tästä huolimatta ensimmäinen paikka, jossa Wienissä vierailimme, oli pensaslabyrintti.
Pensaslabyrintti oli pieni, mutta joutui sitä aika pitkään siitä huolimatta tallustamaan. Osittain kyse oli tosin huonosta tuuristakin (ja siitä, että Tommi halusi videokuvata eräänlaista Hohto-pastissia), sillä kurkkasimme varmaan joka ainoaa käytävänpätkää ennen kuin valitsimme sen oikean ja pääsimme näköalatasanteelle nauramaan muiden päättömälle törmäilylle.
Wienissä sää alkoi olla jo pienelle pohjoissuomalaiselle miehelle koettelemus. Aurinko paahtoi aivan liian ylhäällä ja aivan liian lämpimästi. Vain varjossa oli hyvä olla ja sielläkin hiki virtasi päästä niin, että se haittasi jo näköä. Ja jujuhan piilee tietysti siinä, että seuraavina päivinä oli vielä paljon kuumempaa ja tukahduttavampaa.
Tutustuimme myös Wienin kuvankauniiseen keskustaan, joka, toisin kuin Prahan keinotekoinen turistirysä, vaikutti paikalta, jossa jopa paikalliset viettävät aikaansa. Turistilaumat patsaiden edessä poseeraamassa olivat vain lisämauste alueen tunnelmaan, joka tietysti oli ihastuttava. Wien ei niinkään ollut poikkeuksellisen kaunis kaupunki, niitähän oli ollut matkamme täynnä jo siihenkin mennessä, mutta Wienissä kauneus ainakin vaikutti sekoittuvan osaksi todellisuutta.
Ensimmäisen päivän päätimme huvipuistoalueella, jossa kohoaa kuulu maailmanpyörä (käynti maksoi 16 euroa), ja jossa oli hirveän paljon samoja laitteita. Ilmeisesti kaikki laitteet olivat itsenäisten yrittäjien pyörittämiä, sillä muuten huvipuiston rakenne olisi ollut vain outo. Kaksi lasilabyrinttiä kymmenen metrin päässä toisistaan, ainakin kolme törmäilyautorataa, karuselleja joka puolella... Alue oli kuitenkin myös hirveän iso, ja siellä oli myös ilahduttava laitos, jossa otettiin "1900-luvun alun valokuvia" aikakauden (tyyppisellä?) kameralla ja niin, että kohteet pukeutuivat annettuihin aikakauden (lähinnä amerikkalaisiin) pukuihin. Se kenties kokemuksesta olisi vielä mainittava, että alue oli myös hirveän tyhjä, ja suurin osa laitteista pyöri joko tyhjänä tai yhdestä kahteen ihmistä kyydissään.
Ja huvipuiston jälkeen näimme prostituoidun. Se pelästytti Tommin pahasti, sillä avoin prostituutio on harvemmin hyvämaineisen alueen merkki, eivätkä alueella partioineet poliisitkaan liiemmin luottamusta korttelin omaehtoiseen rauhallisuuteen lisänneet. Mutta tämä näkemämme huora oli kuin oppikirjaesimerkki maksullisen naisen kliseestä: Kirkasvärisiin muovivaatteisiin pukeutunut nainen, joka keikisteli keskellä tietä lähestyville autoille niin, että nämä ottaisivat kyytiinsä.
No, matka asunnollemme oli lyhyt ja pistämätön kartanlukutaitoni opasti meidät lähes virheettä perille. Ja prostituoidun ja poliisien lisäksi muut alueella näkemämme ihmiset olivatkin lähinnä keski-iän ylittäneitä naisia koiriensa kanssa. Ei kovin vaarallista. Nukuin yön rauhassa.
Näitä tuskastuttavan kuumia päiviä sattui tälle matkalle varsin paljon. Mutta kannattaa ajatella positiivisesti: näin minä totuttelin kuumaan lämpötilaan, jotten heti Nigerissä kuolisi...
Ensin kävimme aamulla ihailemassa Tonava kaunoista, ja sitten yritimme vähän taas katsella Wienin keskustaa, mutta tuskastuimme kuitenkin paahtavaan auringonpaisteeseen siinä määrin, että toteutimme Kimmon toiveen ja menimme museoon. Sieltä löytyikin paljon hienoja Egyptistä varastettuja esineitä sekä monenlaisia tauluja. Erittäin positiivisesti audioguidet sisältyivät hintaan, joten maalauksista sai jotain irti myös ilman taidehistorian taustaopintoja. Opinpahan sitten ainakin Raamatun tarinan kylpevästä naisesta ja häntä vakoilevista ukoista, jota useat taiteilijat ovat käyttäneet tekosyynä maalatessaan alastomia naisia.
Jottei koko päivä kuitenkaan olisi mennyt aivan Kimmon mielihalujen mukaan, nautimme ruokamme samassa paikassa kuin eilenkin - tällä kerralla tosin kaikki söimme intialaista.
Ja koska loistavassa Wienistä kertovassa Before Sunrise -elokuvassa on loistava raitiovaunulla-ajokohtaus, pitihän meidänkin vähän kierrellä kaupunkia ristiin rastiin rautiovaunuilla. Ja niin meni yhdestoista päivä.
Toisena päivänä Wienissä löysimme yhden kaupungin ykkösnähtävyyksistä, Tapanin tuomiokirkon, tai mikä Steffansdom se sitten paikalliskielellä onkaan. Kirkko oli kirkko siinä kuin muutkin, paitsi että kirkontorni oli rakennustelineiden ympäröimä. Sisällä emme käyneet.
Kirkon pihassa oli "patsaita", kultamaalilla ihonsa maalanneita ihmisiä, jotka ihmisten lähestyessä alkoivat liikehtiä. Nämä "patsaat" olivat varmaankin jotain ammattimiimikoita, niin sulavan epätodellisia heidän liikkeensä olivat. Jotenkin patsasmaisia, kuten heidän rooliinsa tietysti sopikin.
Aukiolla kuljeskeli myös 1700-lukuisiin asuihin pukeutuneita konserttimyyjiä, joista eräs nainen pysäytti minutkin. Vaikka hänen tehtävänsä tietysti olikin myydä konsertteja, jäi hänestä todella vilpitön ja positiivinen vaikutelma. Olin ensin kävelemässä vain ohi, mutta hänen sinnikäs yrityksensä kommunikoida eri kielillä hellyytti sydämeni ja kuuntelin, mitä hänellä oli sanottavanaan. En tiedä yhtään miksi, mutta hänestä jäi poikkeuksellisen hyvä jälkimaku, ja tämä kaupusteluyritys itse asiassa vain paransi kuvaani Wienistä. Vähän myöhemmin näin tämän saman naisen kyselemässä eräältä torilla olijalta tämän eriskummallisesta kamerasta, joka ottikin kuvia eri suuntaan mitä olisi kuvaajan seisontasuunnasta voinut olettaa. Sellainen kamera, jolla voi ottaa salaa kuvia lähistöllä olevista ihmisistä (vaikka tokihan mekin huomasimme, että kamera oli sellainen, joten eipä se kovin salaa toiminut).
Sain houkuteltua veljeni myös parin tunnin pikavisiitille Wienin taidemuseoon. Osa ansiosta tosin menee myös säälle, joka oli niin kuuma ja tukahduttava, että ajatus tarkasti säädellystä museoilmasta alkoi tuntua hetki hetkeltä viettelevämmältä. Museo oli niin suuri, että siitä ei olisi varmaan saanut kaikkea irti kokonaisessa päivässäkään, ja me vietimme siellä vain pari tuntia. Menimme museoon puoli neljän aikoihin ja kuudelta se meni kiinni. Wienissä taidemuseo on aukioloaikoja myöten virkalaitos.
Museon alakerta muodostui muinaisen Egyptin ja (kartan mukaan) antiikin Kreikan aarteista, sekä tilapäisnäyttelystä jonkun kuninkaan tai vastaavan hovin aarteista. Koska olin (ja taidemuseossa minä johdan joukkoa) kiinnostuneempi yläkerran maalaustaiteesta, kävimme alakerran näyttelyistä vain egyptiläisessä. Siltähän se näytti kuin kuvissakin, tiukan säännönmukaiselta ja ankaraa kaavaa toistavalta. Onhan siinä oma vaikuttavuutensa, mutta ympäristö oli vähän keinotekoinen. Jotenkin muinaisegyptiläiset hautakoristeet ja ruumisarkut eivät ole kotonaan itävaltalaisessa kliinisessä lievästi punertavassa klassisessa taidemuseoympäristössä. Oli siellä kuitenkin pieni sympaattinen virtahepopatsas, sininen ja kaikkea, jota mielelläni katselin. Kuulokkeista kumpuava selostus kertoi virtahepojen olleen egyptiläisille se petojen peto, jota eläin toki on vieläkin, vaikka se meille pohjoiseurooppalaisille niin helposti näyttäytyykin söpönä mudassa laiskottelevana pallerona. Tai vaaleansinisenä museoesineenä.
Yläkerran maalaustaide sitten olikin sen ikäistä, että Suomen taidemuseoista on turha sellaisia etsiä. Renessanssitaiteen keskisuuria nimiä, Tiziania ja Caraveggiota, sekä flaamilaisen taiteen tekijöitä, Brueghel ja Rembrandt ja Rubens mukaanlukien. Eli nimet olivat suuria, mutta Brueghelin "Flaamilaisia häitä" lukuunottamatta näytteillä ei ollut juurikaan mitään erityisen kuuluisia teoksia. Tilapäisessä eurooppalaista manierismia esitelleessä Parmegianino- näyttelyssä olleen Correggion Danae-maalauksen olin joskus taidehistorian luennoilla nähnyt.
Mutta teoksista, joita katselin tarkemmin, joita ei tietenkään tiukasta aikataulustamme johtuen montaa ollut, parhaiten mieleeni jäi minulle tuntemattoman maalarin teos, jossa Maria ja Joosef lepäävät Jeesus-lapsen kanssa matkalla Egyptiin. He ovat jollain varjoisalla sivukujalla niin, että suurin osa maalauksen taustasta on mustaa. Joosef nukkuu pää tavarasäkkeihinsä nojaten ja Maria imettää rintamaidollaan Jeesus-lasta. Teoksen arkinen ja rauhallinen tunnelma kosketti niin, että pystyin lähes antamaan anteeksi Jeesuksen arvoperspektiivisen koon. Eli jos vauva olisi ollut äitiään pienempi, teos olisi ollut vallan ihastuttava. (Samasta teoksesta oli myös Parisin Louvressa näytteillä versio, jossa taustalla oli maisemaa, mutta se oli vain lattea ja ikävä teos).
Myös Brueghelin "Baabelin tornia", jonka aiemmin olin nähnyt Civilization III - pelin pakkauksen kannessa, säväytti. Teos oli kuitenkin vakuuttavampi suuressa koossa taidekontekstissa kuin pelipakkauksessa, ja varsinkin selitysääninauhan kanssa. Yleisesti ottaen audio-oppaat vain tylsästi kertoivat mitä teos esittää ja sen mytologisen tai uskonnollisen taustan, kuten tässäkin tapauksessa, mutta nyt ne auttoivat myös kiinnittämään huomiota siihen, että teoksessa rakenteilla oleva torni ei voi muuta kuin romahtaa.
Taidetta pitäisi sisäistää ajan kanssa, ja siitä syntyviä ajatuksia pitäisi kirjoittaa teoksen ääressä, mutta aina ja kaikissa seuroissa se ei valitettavasti ole mahdollista.
Taidemuseovisiitin jälkeen kävimme toisena päivänä peräkkäin Wienin raatihuoneentorilla (Rathausplatz) syömässä. Siellä oli sekä hirveästi ihmisiä, että erilaisia grillikojuja, joissa väitettiin myytävän eri maiden ruokalajeja. Siis kiinalaista, meksikolaista, intialaista, amerikkalaista, itävaltalaista... Suomalaista ei ollut tarjolla, niin kivaa kuin poronkäristystä ja kalakukkoa olisikin ollut torilla nähdä. En ollut mitenkään innostunut torille palaamisesta, varsinkaan kun edellisenä päivänä näin meksikolaiskojun majoneesissa (jota söin) kuolleen hyttysen kellumassa, mutta kun meillä oli nälkä ja olimme siellä, emme viitsineet alkaa enää uusiakaan ruokapaikkoja etsiä. Ja olivathan ne ruuat ihan syötäviä.
Rathausplatzilla olisi esitetty iltaisin valkokankaalla konsertteja, baletteja ja oopperoita, mutta emme niitä käyneet ihailemassa, sillä meidän piti pestä pyykkiä koneella, joka osoittautui luokattoman hitaaksi.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti olla Bratislavassa yötä ja käydä sieltä päivämatkalla Wienissä, sillä oletin, että Slovakian puolella majoittuminen olisi reilusti halvempaa kuin Itävallassa. Kun kuitenkin saimme ilmaisen yöpaikan Wienistä, teimmekin toisinpäin: tänään lähdimme päivämatkalle pistäytymään Bratislavaan. Junamatka sinne kesti vain tunnin.
Kukaanhaan ei olisi Bratislavasta kuullutkaan, ellei Tsekin ja Slovakian liittovaltio Tsekkoslovakia olisi kaikessa viisaudessaan jakautunut kahtia noin kymmenen vuotta sitten tehden Bratislavasta uuden, itsenäisen eurooppalaisen valtion pääkaupungin. Eikä Bratislavassa kyllä ole mitään sellaisia nähtävyyksiäkään, joista kukaan olisi oikeasti kuullut. Tonava tietenkin virtaa kaupungin halki, mutta niin se tekee monen muunkin maan pääkaupungissa.
Jonkinlainen Bratislavan maamerkki on tämän Tonavan poikki kulkeva silta, jonka toisessa päässä on UFO. Let's Go:n mukaan tuohon UFOon oli päässyt, mutta tieto taisi olla vanhentunutta: koko silta näytti niin laholta, ettei UFO-torniin olisi välttämättä uskaltanut mennä, vaikka se olisi ollut aukikin.
Kävimme sitten mäen päällä olevan linnan pihalla, missä lähinnä istuskelimme varjossa, kun aurinko päätti muistaa meitä lämpimällä läsnäolollaan. Tutustuimme myös itä-eurooppalaiseen palveluun, kun Kimmo yritti ostaa vettä: myyjä lähti juoksentelemaan jonnekin takahuoneeseen täysin ignoroiden Kimmon ja antaen tämän odottaa niin kauan, että kerran jo luovutimme odottamisen. Aurinko ei kuitenkaan juossut takahuoneeseen, joten kävimme sitten kuitenkin hakemassa itsellemme vettä tästä paikasta.
Palvelualttius parani vielä huomattavasti tästä, kun yritin saada postimerkkejä kortteihini. Merkit piti ostaa tietysti postista, missä oli ihan tajuttoman pitkät jonot. Kassa saattoi myös yhtäkkiä laittaa luukun kiinni, jolloin jonossa jo pitkään seisoneet ihmiset rynnivät jo pitkien viereisten jonojen hännille. Toisella puolella salia oli kyllä parikin luukkua, joille ei ollut lainkaan jonoa, mutta niissä ei myyty postimerkkejä saatika sitten ilmeisesti palveltu asiakkaita mitenkään muutenkaan. En kuitenkaan jonottanut ihan täyttä jononmittaa, sillä kyttäsin poste restante -luukkua, jossa ei ollut jonoa ja joka myi postimerkkejä, mutta luukun takana näkyi nainen vain sekunnin ajan kymmenessä minuutissa. Ja kun hän sinne taas ilmaantui, rynnistin paikalle ja sain tarvitsemani merkit.
Bratislava oli ensimmäinen (ja ainoa) kunnon itäeurooppalainen paikka retkellämme. Koukkasimme Slovakian pääkaupunkiin päiväseltään Wienistä, koska kaupungit ovat toisistaan tunnin junamatkan päässä, molemmat Tonavan varrella. Bratislava on ränsistynyt paikka, jonka betonitalojen rappaukset ovat varisseet maahan ja jonka seinät ovat täynnä graffiteja. Paljon paikalliskielistä tekstiä ja englanninkielisiä rakkaudentunnustuksia. Tai enpä minä tiedä, vaikka "rakastaa" olisi "love" slovakiaksikin.
Itäeurooppalaiseen asiakaspalveluun olimme saaneet ensikosketuksen jo Prahassa, jossa kiinni olevan tiskin takana vain syötiin jäätelöä, vaikka ihmisiä riitti jonoksi asti, mutta Bratislavan postissa oli jotain jo perustavanlaatuisesti vinossa. Talossa oli neljä luukkua postimerkkien myymistä varten, ja kaikissa niissä oli kymmenen ihmisen jono. Postimerkkien ostamiseen vaikutti yhdeltä ihmiseltä kuluvan päälle minuutti, ja eräskin kassa vain löi tylysti luukun kiinni mitään sanomatta kymmenpäisen jonon edestä. Homma oli täydellisen kaoottista, sekavaa ja surkeasti organisoitua. Ja ihmiset, mukaan lukien minä, valittavat Suomen asiakaspalvelusta. (Todellinen helvetti löytyi kuitenkin vasta Italiasta, mutta siitä myöhemmin).
Bratislavan ykkösturistikohteessakin, korkeimman mäen päällä kohoavassa linnassa, vedenmyyjä vain keskusteli jonkun miehen kanssa ennemmin kuin palveli asiakkaita, toisin sanoen minua. Kun palasin myöhemmin katsomaan josko minua jo nyt palveltaisiin, nainen koki takahuoneen potentiaalista asiakasta mielenkiintoisemmaksi. Ei tietenkään olisi pitänyt tukea moista epäkohteliaisuutta vettä ostamalla, mutta päivä oli aivan järjettömän kuuma ja kaikki veteni valui nopeammin hikenä pois kuin ylipäätään oli mahdollista juoda. Ja kaikki vesi oli jo loppunut.
Liikennekäyttäytymiseltään Bratislava on täysin eri maailmasta Prahan kanssa, vaikka niillä pitkä yhteinen historia Tsekkoslovakian osina onkin. Molemmissa yhteistä oli kaoottinen pysäköinti, varsinkin Prahassa kaikki tienreunat olivat täyteen pysäköityjä, väliin kahteen riviinkin niin, että ensin saapuneilla ei ollut mitään mahdollisuutta poistua. Mutta siinä missä prahalaiset autoilijat kunnioittivat jalankulkijoita antaen näille tietä jopa kun he ylittivät tietä kaukana suojateistä, Bratislavan kuskit toimivat kuin suomalaiset taksisuharit: jalankulkija ei oikein voinut tuntea oloaan turvalliseksi jalkakäytävälläkään. Tuntui, kuin jalankulkijat olisivat vihollinen, joka pitää pelotella tiehensä edesvastuuttomalla törttöilyllä.
Turistille Bratislava ei miltään paratiisilta näyttänyt, vaikka "uuden" sillan UFO-rakenne ihan maamerkinoloinen olikin. Tai en tiedä, ehkä sieltä pidemmällä vierailulla jotain löytyisikin. Ja kai se ihan asuttava paikka on kun ihmiset kerran siellä asuvat. Mutta toisaalta, asuuhan ihmisiä kaatopaikoillakin. Kun illalla palasimme Wieniin oli kuin kotiin olisi palannut. Enimmäkseen kai siksi, että Wienissä oli jo päiviä viettänyt, ei niinkään kulttuurieron ja siisteystason eroavaisuuksien vuoksi. Palvelu tietysti oli kuin toisesta maailmasta.
Käytyämme nukkumassa vielä yhden yön Bahramin asunnolla, jätimme hyvästit Wienille ja suuntasimme kulkumme Ljubljanaan, Slovenian pääkaupunkiin. Jos Bratislava on tuntematon kaupunki, niin ei se Ljubljanakaan kyllä yhtään sen tutumpi ole. Sen sijainti kuitenkin aivan Itävallan ja Italian rajalla on niin sopiva, että jo alustavissa reittisuunnitelmissani Ljubljana oli mukana eksoottisena Itä-Euroopan paikkana, jolta en sinällään odottanut ihan mitään.
Vaikka kuvittelin, ettei Ljubljanassa nyt suomalaisiin voisi törmätä, silti "bongaa suomalainen päivässä" -projektini onnitui tänäänkin, kun heti asemalla ohitsemme käveli ensin henkilö Suomen lippu rinkassaan, ja sitten heti perään toinen Haltin rinkka selässään. Kummankaan en tosin kuullut suomea puhuvan, mutta silti pidän havaintoa varmana. Ainoastaan Plauenissa vietetyt päivät taitavatkin toistaiseksi olla ainoat, jolloin emme suomalaisiin törmänneet.
Aamupäivä kului siis ensin junan penkillä, ja päivän tuskastuttavan kuumat tunnit etsimme itsellemme hostellia, joka oli sekä Let's Go:n kartassa että rautatieaseman infosta saamastamme kartassa melkein kilometrin tarkkuudella oikeassa paikassa. Illalla kuitenkin luotimme sen verran vielä Let's Go -oppaaseen, että valitsimme sieltä pizzapaikan, jossa saimmekin jokseenkin erikoista vatsantäytettä: Jonilla oli täytteenä mm. kiwi-hedelmiä ja kermavaahtoa! Ja kuten lähes kaikki Let's Go:n mainitsemat (niin yö- kuin ruoka-) paikat, myös tämä pizzeria oli lähes tyhjä. Tämä on todella kummallista, sillä luulin, että näitä opaskirjojen paikkoja kannattaisi oikeastaan ennemmin välttää, sillä niissä kiertää vain reppumatkailijoita, mutta ilmeisesti aika moni muukin ajattelee niin ja karttaa paikkoja, eikä niissä sitten käy kukaan.
Etukäteen ajateltuna Slovenian sen vasta epäilyttävä maa pitikin olla. Maa, jonka pääkaupunki on jokin Ljubljana, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan, ja joka on vanha osa maata, joka joutui kymmenvuotiseen sisällissotien kurimukseen, lähes pelotti ajatuksena. Niinpä todellisuus ei voinut kuin yllättää positiivisesti, ja voi veljet, Bratislavan jälkeen Ljubljana sen totisesti teki.
Poikkeuksellisen runsaita amerikanvastaisia seinäkirjoituksia (ei NATOlle ja "Sadam resist" tai "Basra resist") julkisilla paikoilla lukuunottamatta missään ei ollut sitä rahan puutteesta johtuvaa epäsiisteyttä, joka Itä- Eurooppaa niin usein piinaa. Oliko seinätöhryjen poistamattomuus jonkinlainen poliittinen kannanotto, en tiedä, mutta kuitenkin niitä oli aika vähän, ainakin Bratislavaan verrattuna, jossa muun muassa se "ufosilta" oli kauttaaltaan tägien ja spreijausten peitossa. Talojen rappaukset olivat lähes kauttaaltaan siistejä, ja lopuissakin oli rakennustelineet ympärillä niitä remontoimassa siisteiksi. Joka paikkaa rakennettiin. Kyseessä oli selvästi nopeasti kukoistuvan maan pääkaupunki.
Ensimmäinen päivä Sloveniassa meni yöpaikkaa etsiessä, kun Let's Go:n kartta oli lievästi sanottuna ylimalkainen (piti sijainti kaupungin tarkkuudella paikkansa, ei siinä mitään). Kävelimme edestakaisin ja palasimme kerran rautatieasemallekin, jonka turisti-infosta meidät opastettiin takaisin sinne, mitä olimme aluksi etsineetkin.
Hostellin, varsinaiselta funktioltaan yliopiston kampus, löydettyämme tutustuimme lähialueisiin, näimme puolet kaupungin päänähtävyyksistä ja söimme, kuten aivan liian usein matkamme aikana, pizzan.
Kaupungin toiseksi merkittävin nähtävyys on niin kutsuttu "lohikäärmesilta", joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on silta, jonka päissä on lohikäärmepatsaita. Ne on pian nähty ja turistikuvat napsittu, joten voikin kiinnittää huomiota sillan lähistöllä oleviin liikennevaloihin. Kun niissä olevaa painonappia painoi, valojen yläpuolen valotauluun ilmestyi aika, jonka kuluttua valo vaihtuisi. Kun valo oli vihreä, näytössä tallusteli animoitu mies, joka tiivisti kävelytahtiaan kymmensekuntisen vihreysajan loppupuolella. Ne olivat kivat liikennevalot. Ainakin mielenkiintoisemmat kuin kaupungin lukuisat sillat.
Muutenkin kaupungissa oli kivoja liikennemerkkejä. Lapsia tiellä -merkissä lapset kirmasivat yli-innokkaasti jopa ulos merkistä, ja kävelykadun merkissä aktiivinen rusettipäinen pikkuneiti päättäväisesti, kuin vain lapset voivat, vaikutti kuin lähes olisi ollut matkalla eri suuntaan kuin taluttajansa. Ja se rusettikin oli viehättävä. Tietysti liikennemerkit olivat periaatteessa melko lailla saman näköisiä kuin kaikissa muissakin maissa, mutta ne pienet erot olivat Sloveniassa juuri oikean suuntaisia.
Aamulla menimme mäen päällä olevalle Ljubljanan linnalle, jonka tornista sai hyvän näkymän suhteellisen pienestä kaupungista. Myös pohjoisessa olevat vuoret, joiden läpi olimme eilen tulleet junalla, näkyivät niin hyvin, että alkoi todella tehdä mieli päästä vuorille.
Kiertelimme vähän sitten kaupunkia muutenkin, ja sotkuista torin laitaa lukuunottamatta koko paikka vaikutti aivan länsimaiselta, melkein jopa pohjoismaiselta sekä siisteyden että ihmisten englanninkielen taidon takia. Jos en olisi tiennyt meidän olevan entisen rautaesiripun itäsellä puolella, ei sitä välttämättä olisi huomannut. Kieli tietysti oli slaavilaista, mutta toki latinalaisilla aakkosilla.
Näitä itäisen Euroopan maissa vähän kierrellessä huomasin, kuinka kaikki slaavilaiset kielet ovat hyvin samanlaisia. Niitäkin voisi olla ihan hyvä osata ainakin yhtä, niin varmasti pärjäisi ihan kohtuullisesti myös muissa samansukuisia kieliä puhuvissa maissa. Genetiivin pääte näyttäisi aina olevat -ski tai -sky, ja linna on hrad tai grad, mutta näillä tiedoilla ei kovin sujuvaa keskustelua saa aikaiseksi...
Ljubljanan todella kapean joen yli kulki siltoja parin sadan metrin välein, ja linnan lisäksi ne olivatkin kaupungin ainoita nähtävyyksiä. Kuitenkin paljon mukavampi olla kaupungissa, missä ei ole "pakollisia" nähtävyyksiä tyyliin Helsingin Sibelius-monumentti tai Prahan astrologinen kello, vaan kaupungissa voi ihan vapaasti tutustua joka puolelle ilman, että törmää vain-turisteille -alueisiin. Eksyimmepä illalla myös kaupungin laidalla olevaan puistoon, joka oli täysin paikallisten virkistyskäytössä ja sitä oikein miellyttävä paikka.
Jottei vierailumme Ljubljanaan olisi onnistunut liian yli odotusten, täytyy haukkua paikallisen valokuvaamon toiminta. Olimme taas saaneet digikamerasta yhden compact flash -kortin täyteen ja halusimme siirtää kuvat CD:lle ja tyhjentää kortin. Valokuvaamossa se sitten tehtiin, mutta oli paikan täti vähän yli-innokas ja oli restauroinut kuvamme "paremmiksi". Se olisi ollut ihan ok, ellei hän samalla olisi sekä pienentänyt pikselikokoa että tiivistänyt pakkausta, nimennyt kuvat uudestaan sotkien kuvien numeroinnin täysin ja hukannut kaiken kamera-informaation kuvista.
Kimmo jatkoi harrastustaan minun tavaroitteni hukkaamisessa: tällä kertaa hän jätti digikamerani hostellin aulaan. Kohta aulan nainen kuitenkin kiikutti kameran huoneeseemme, eikä Kimmo vieläkään onnistunut tehtävässään.
Illalla vielä hauskuutimme itseämme antamalla Jonin opastaa meidät hostelliimme. Ellemme olisi kääntäneet Jonia ympäri useampaa kertaa, olisimme kävelleet varmasti Suomeen asti ilman, että Joni olisi huomannut meidän olevan menossa mitenkään väärään suuntaan. Pari kertaa kävimme ihan hostellin pihassakin kääntymässä, mistä Joni opasti meitä taas jonnekin ihan toisaalle. Pimeä kuitenkin alkoi tulla, ja meidän piti päästä hostelliin ennen hiljaisuutta, että saisimme pestyä paksut hikikerroksemme pois, joten välillä lähes talutimme Jonia oikeaan suuntaan. Pääsimme kyllä lopulta perille, emmekä päätyneet sillan alle nukkumaan, vaikka niin väitimmekin äidillemme lähettämässämme kortissa.
Sloveniassa, kuten muissakin matkamme sivistysmaissa, Pohjoismaissa ja Itävallassa, ymmärrettiin, että englanti on oiva "kansainvälinen apukieli". Lukuunottamatta yhtä hattuja myyvää torikauppiasta, joka "how much?" - kysymykseen vastasi saksaksi, kaikki asiakaspalvelijat puhuivat hyvää englantia. No okei, hostellilla oli mies, joka antoi avaimen huoneeseen 143, kun pyysin kymmentä vähempää, joka johtui selvästi hänen kielitaitonsa puutteesta (toisin kuin aiempi avain 134, jonka antanut nainen puhui kyllä oivaa englantia, mutta vierekkäisistä avaimista on helppo erehtyä). Mutta poikkeus vahvistaa säännön, kuten sanotaan.
Slovenian turistinähtävyyksien ehdoton ykkönen pääkaupungissa on kaupungin yläpuolella kohoava Ljubljanan linna. Sellaisia löytyy tietysti Keski- Euroopasta joka ainoasta kyläpahasesta, mutta kivoja ne on silti. Ainakin lyhyisiin siltoihin verrattuna. Linnassa on korkea torni, jonne pääsee pääsymaksua vastaan, joka kattoi myös kolmiulotteisen tietokoneanimoidun historiaesityksen. Esitys kävi kahdessakymmenessä minuutissa läpi paitsi sekä linnan että Ljubljanan historian, ja merkittävimmät rakennukset ja patsaat, myös Slovenian muinais- ja nykyhistorian sekä kulttuurin, politiikan että talouden kannalta. Tuskin enää pitää mainita, että mitään ei kovin syvällisesti käsitelty. Käteen jäi enemmän kysymyksiä kuin tietoa. Esimerkiksi uskonpuhdistus mainittiin, ja vastauskonpuhdistuskin, mutta miten ne oikeasti vaikuttivat? Pohjois- ja Etelä-Euroopan tiedän, mutta Balkanista en mitään, siispä pelkkä maininta aiheesta jäi vain roikkumaan ilmaan. Ja video päättyi juuri kun oltiin pääsemässä Jugoslavian hajoamiseen ja uuden Slovenian syntyyn. Koko homma kuitattiin näyttämällä itsenäisyysjulistus ja sanomalla, että siitä alkoi kymmenpäiväinen sota. Sen jälkeen ruutuun nousivat lopputekstit. Tornista näkyvä maisema sen sijaan oli hyvinkin pääsymaksun arvoinen. Jonkinlaista varjoa olisi auringonpaahteelta huipulla kaivannut, mutta nätiltä näytti Ljubljana ylhäältä päin. Pieni punakattoisten talojen kaupunki, jota reunustavat kaukaiset vuoret. Nousi maisemasta kyllä jokin kommunistista teknologiauskoa henkivä törkeä puolikas pilvenpiirtäjä, mutta eipä sitä ollut pakko katsoa.
Ljubljanassa, joka on Helsinkiäkin pienempi kaupunki, emme tehneet lopulta paljoakaan. Kävelimmepä vain ja katselimme millaisia salaisuuksia kaupunki kätkeekään. Sieltä löytyi muun muassa Tivoli-niminen puisto, joka oli selkeästi kaupunkilaisten virkistysalue. Nurmikot olivat ikävästi hoitamattomia, mutta rullaluistinkaukaloita ja tenniskenttiä oli riittävästi pahinta hätää poistamaan.
Iso lasten leikkikenttäkin siellä oli, jossa näkikin sitten pieniä lapsia enemmän kuin koko senastisella matkalla yhteensä. Se kertookin paljon paikkakunnan turvallisuusasteesta (tai vainoharhaisuusasteesta), paljonko siellä näkee lapsia, varsinkin ilman vanhempiensa valvontaa. Alle kouluikäisiä ei tainnut matkalla näkyä missään (joka tietysti on ihan asiallista oltiin missä hyvänsä), mutta noin kymmenvuotiaita näkyi siellä täällä, esimerkiksi Bratislavassa.
Ljubljanan eräällä aukiolla, jolle johtavat nähtävyyksinäkin mainitut kolme siltaa ja jossa on jotain paikallista runoilijasuuruutta esittävä patsas (maan setelitkin on kansoitettu jollain merkittävillä kansallisilla hahmoilla, joita, kuten Suomessakin aikoinaan, eivät varmaan kaikki oman maan kansalaisetkaan tunnista) on myös jännä pienoismalli Ljubljanasta. Se oli ihan kiva, joskin väritön, ja karttana toimiva. Ei lainkaan hassumpi ajatus muissakaan kaupungeissa, joissa vastaavat tosin on yleensä suljettu jonnekin maksullisiin sisätiloihin tai ainakin sellaisten auloihin.
Ensimmäisenä iltanamme Ljubljanassa kyseisen kolmiulotteisen kartan tienoilla esiintyi joku australialainen akrobaattijonglööri. Hän tyri aika pahasti viidellä pallolla jonglöörauksen ja kertoi aika huonoja juttuja. Münchenissä näkemämme vastaava amerikkalainen veti pisteet kotiin lähinnä olemalla hauskempi. Kummankin esityksistä näimme vain loppuosan - todennäköisesti - jossa taiteilijat kipusivat jonkin korkean esineen, amerikkalainen korkean yksipyöräisen, australialainen tangon päälle viritetyn polkupyörän, päälle heittelemään vaarallisia esineitä ja syömään omenaa. Jännää viihdettä, jos vain katsojamuurin läpi näkee ja taskuvaraspeloltaan uskaltaa väliin esitykseenkin keskittyä.
Emme olettaneet viihtyvämme enää kolmatta päivää Ljubljanassa (tai oikeasti ajattelimme, että kun reililipulla saa matkustaa, niin turha pysyä paikallaan), joten lähdimme käymään Bledissä, pienessä idyllisessä järvenrantakylässä noin tunnin junamatkan päässä Ljubljanasta. Olimme jo eilen ostaneet tälle illalle yöjunan paikat Ljubljanasta Buchsiin, Sveitsiin, mutta koska Bled olisi tuon matkan varrella, kävin kysymässä asemalla, josko olisi mahdollista nousta junaan vasta Bledissä. Tiskin takana ollut nainen ei ollut oikein varma, joten ihan varmuuden vuoksi kuljimme tänään sitten enemmänkin edestakaisin: päivällä ensin Blediin ja sitten illalla takaisin Ljubljanaan vain jotta ehtisimme taas Bledin kautta kulkevaan junaan.
Blediin ei mennyt edes kovin usein junia (tai ainakaan lisämaksuttomia - eihän kunnon reilaaja lisämaksulliseen junaan astu, jos ilmaisiakin on tarjolla), joten kiersimme vielä kerran Ljubljanan pienten siltojen luona ja löysimme eräältä seinältä, pankkiautomaatin viereltä nettikoneen, jolla sai myös lähettää nettikortteja omalla, paikanpäällä otetulla valokuvalla, ja tämä täysin ilmaiseksi. Ne muutamat onnelliset, joille kuvamme lähetimme, ilmoittivatkin sitten syyn ilmaisuuteen: meilin mukana tuli kymmenkunta mainosta...
Junathan eivät tietenkään mene edes Blediin asti, vaan vain Lesceen, Bledin naapurikylään (jonka asema kuitenkin oli nimetty Lesce-Bledin asemaksi, sillä Blediä varten se asema siinä oli), josta sitten otimme aivan ylihintaisen bussikyydin Blediin - taksilla kun illalla tulimme, maksoimme suunnilleen saman. Nyt aamulla kuitenkin sanoimme ei taksikuskille ja jäimme odottamaan turhan pitkäksi aikaa bussia seuranamme kaksi brittipoikaa, joista toisen äiti oli suomalainen. Ei ollut vaan turhan älykäs nainen tämä äiti, kun ei ollut pojalleen omaa äidinkieltään opettanut. Tämä jaksaa kummastuttaa minua aina: mikä siinä on, että erikieliset vanhemmat eivät halua tai älyä opettaa lapsilleen molempien vanhempien omaa kieltä? Lapset kuitenkin oppivat useampiakin kieliä täydellisesti, mikäli niitä ihan pienestä asti lapsille puhutaan.
Bledissä oli oikein viehättävä järvi, ja todella upealla paikalla järven rannalla oleva linna. Järven keskellä oli sitten ilmeisesti koko maan ykkösnähtävyys, kirkkosaari, joka koristaa jopa Lonely Planet: Slovenian kantta. Rannalta olisi saanut vuokrata veneitä, mutta Kimmo väitti, että on liian kuuma eikä nyt voi rehkiä auringossa soutuveneen kanssa, joten ainoa asia, mitä oikeastaan koko kylässä sitten teimme, oli ruokailu. Ja sitten kello olikin niin paljon, että meillä oli kiire takaisin Lesceen ja Ljubljanaan.
Juuri ennen lähtöämme Bledistä Joni sai itselleen paperisen lipun, kuitenkin siis sellaisen liehuteltavan, jota Joni sitten koko loppumatkan ylpeänä kanniskeli ja heilutteli ja siten mainosti Blediä ja Bledin ensi vuonna olevaa jotain tärkeää juhlavuotta.
Ljubljana ei ole turistille mikään loppumaton uutuuksien aarreaitta, ja tornin huipun maisemastakaan ei hupia kovin moneksi tunniksi irtoa, joten odotellessamme junaa Innsbruckiin (tai sen ohi Buchsiin, koska halusimme nukkua yöllä pidempään) kävimme päiväseltään katsastamassa paikan nimeltään Bled Slovenian Alpeilla.
Pitkään emme Bledissä ehtineet olla, sillä jätimme rinkkamme Ljubljanan asemalle, josta illalla kävimme ne taas hakemassa, noustaksemme junaan, joka kulki Ljubljanasta Innsbruckiin päin Bledin kautta. Eli istuimme junassa kolme tuntia yhden sijaan, koska emme uskaltaneet nousta junaan vasta Bledistä kun varauksemme oli Ljubljanasta saakka. Ja pidimme varmempana jättää rinkkamme pääkaupungin lokeroon. Tämä oli ilmeisesti hyvä päätös, sillä Lesce-Bledin asemalla ei lokeroita näkynyt ja illalla koko asema vaikutti olevan kiinni. Sellaista se on kun lauantaisin matkustaa.
Bled sijaitsee idylisen järven rannalla matalahkossa vuoristomaisemassa. Se on juuri sellainen kestävän kaunis järvimaisema, jonka ääreen voisi pystyttää öljyvärikankaan ja jäädä maalailemaan pariksi vuodeksi, kunnes minunkin taidoillani maalauksesta saisi siedettävän. Näin siis olisi, ellei Bled olisi turistikeskus. Kyllä turistit pääosin näyttivät sentään slovenialaisia olevan, lienevätkö olleet ljubljanalaisia paossa pääkaupungin hyörinää, mutta turisteja silti. Ja turistit näyttäytyvät ahtautena ja krääsäkojujen runsautena. Kaiken pahan lisäksi paikassa oli meneillään jonkinlaiset Bled-festivaalit, joten osa rantaviivasta oli hygienialtaan puutteellisten lihanmyyntikojujen koristamaa. Olisi kokonaisen sianpäänkin voinut ostaa ruuaksi, jos kokee viehtymystä siihen, että tunnistaa eläimen, jonka lihaa syö.
Järvelle, jonka keskellä oleva saari linnoineen oli paikallinen päänähtävyys, ainakin myytävistä postikorttikuvista päätellen, olisi päässyt soutamaan tai uimaankin. Uimahousuja ei ollut kenelläkään ja paahtava aurinko ei saanut minua syttymään soutelulle (ihon palaminen ei ollut toivelistani kärkipäässä), joten lopulta vain kävelimme ympyrää ruokapaikkaa etsien ja päädyimme syömään - yllätys - pizzaa.
Bledissä tapasimme nuoren brittimiehen, jonka äiti oli suomalainen (muttei ollut typerys pojalleen kielistä jalointa opettanut), sekä taksikuskin, joka jo tullessamme tarjoutui ajamaan meidät Lescestä Blediin tuhannella tolarilla, mutta jonka tarjoukseen tartuimme vasta palatessamme ja missattuamme viimeisen linja-auton.
Paikkakunnalla oli myös jäähalli, jonka kouluttamien jääkiekkoilijanuorukaisten myötähän maa on päässyt MM-kisoihinkin vierailemaan. Että sellainen se paikka.
Käytyämme taas mutkan Ljubljanassa, ja Bledissä, suuntasimme junalla kohti uusia seikkailuja. Nukkumakopissamme oli sveitsiläisiä, joista yksi osasi pari sanaa suomea ("Minä olen sveitsiläinen", "sinä olet suomalainen"), ja itävaltalainen tullivirkailija läimäytti passiini Itävallan leiman ensin tarkastettuaan henkilötietoni koneelta. Sveitsiläiset (ja portugalilainen ilmeisesti) epäilivät, että tämä operaatio johtui epäilyttävästä passikuvasta ja pitkistä hiuksistani. Passikuvani kieltämättä muistuttaa mielisairaalasta karannutta sarjamurhaajaa. Pelottaisi minuakin, jos sen näköinen mies tulisi kadulla vastaan.
Aamulla sitten löysimme itsemme Buchsista, Sveitsistä. Oli oikeastaan kolme syytä, miksi olimme tässä täysin tuntemattomassa, aivan Itävallan rajalla olevassa kaupungissa. Oikeasti olimme matkalla Innsbruckiin, mutta koska juna olisi ollut siellä joskus aivan liian aikaisin, nukuimme pidempään, ja juna sattui olemaan mukavasti aamulla Buchsissa. Lisäksi Buchs oli Sveitsissä, joten voisimmepas nyt sanoa käyneemme myös siellä. Ja kolmantena syynä oli tietysti Liechtenstein, joka sijaitsee aivan Buchsin kyljessä.
Buchsista pääsi Liechtensteiniin bussilla. Olisi sinne voinut kävelläkin, Buchsin asemalta vajaan kilometrin, mutta halusimme Liechtensteinin pääkylään (ei se mikään kaupunki ole) Vaduziin. Yöjuna oli kulkenut jo Liechtensteinin lävitse (tosin siellä pysähtymättä), joten bussilla nyt sitten vain palasimme jo aiemmin vierailemaamme Euroopan historian jäänteeseen.
Vaduzissa kiipesimme sitten ihailemaan laajaa valtakuntaa ruhtinaan linnan luota, vaikkei linnaan sisälle päässytkään - se ja sen kaikki 130 huonetta toimivat ruhtinaan yksityisasuntona.
Postikortteja tietenkin lähetimme ihmisille, ja minä ja Joni haimme myös passeihimme Liechtensteinin leimat: niitä sai turistitoimistosta maksua vastaan. Kimmo piti ajatusta mauttomana ja sanoi tyytyvänsä edellisenä iltana saamaansa Itävallan leimaan.
Wienistä postimerkkejä Suomeen ostaessani kioskin myyjä kysyi, että onko se Suomi Euroopassa vai missä. Perusteli tietämättömyyttään sillä, että oli itse Egyptistä. Varsin huono perustelu. No, täällä Vaduzissa postimerkkikauppias ei edes kysynyt Suomen maanosaa, vaan iloisesti myi meille postimerkit Euroopan ulkopuolelle.
Vietettyämme aamupäivän Vaduzissa palasimme Buchsiin lounaalle, sillä ajattelin, että ravintolat Sveitsissä voisivat olla hieman halvempia. Emme päässeet kovin hyvin vertailemaan ravintoloiden hintoja, sillä oli sunnuntai, ja Buchsissa auki tasan kolme ruokapaikkaa: kiinalainen ravintola, johon meidän frangit eivät riittäneet, joku törkyinen makkarakioski, sekä McDonalds. Nälkä viirasi päätämme jo liikaa, sillä sorruimme viimeksi mainittuun, vaikkei sieltä edes saanut kunnon ruokaa minulle. Kasvissyöjänä sain siis tyytyä salaattiin, ranskalaisiin perunoihin ja kokikseen. Näin tukevasta ateriasta seurasi se, että illalla piti käydä syömässä uudestaan.
Ennen iltaa kuitenkin junailimme itsemme takaisin Itävaltaan ja Innsbruckiin, mistä vielä arvoimme tiemme Nattersin pieneen kylään noin puolen tunnin stubeitelbahn-matkan päähän. Innsbruckiin ehdimme tutustua sen verran, että kuvittelin jo hetken olevani Helsingissä: niin paljon oli asemarakennus ja varsinkin sen ympäristö remontissa, että moisia kuoppia en kuvitellut koskaan löytäväni Suomen ulkopuolelta.
Koko matkan kohokohta Jonille taisi olla, kun kävelimme Nattersin kirkon vieressä olevan navetan ohi, ja Joni näki, kuinka lehmä kakki. Hyvä lehmä, hieno eläin.
Aamulla seitsemän paikkeilla juna saapui Buchsiin. Buchs on pieni sveitsiläinen kaupunki, jolla on pitkä kävelykatu, joka on aika autio sunnuntaisin, varsinkin ennen kahdeksaa. Kävelykadun päässä kohoaa varsin viehättävä vuori, joka paitsi muistuttaa suomalaisturistia siitä, että runsaista yhtäläisyyksistä huolimatta emme kuitenkaan ole Suomessa, on myös helpottanut katusuunnittelijoiden urakkaa siten, ettei kadun päähän ole pitänyt rakentaa mitään monumentaalista. Kirkko siellä luuraa, mutta monumentaalisuudessa vuorta on vaikea päihittää. Buchsissa ei (ilmeisesti) ole mitään muuta hienoa kuin se, että se on täydellinen ei-mikään paikka, ja sellaisiakin on kiva nähdä. Toinen hienous on se, että sieltä pääsee parissa minuutissa Liechtensteiniin.
Liechtensteinissakaan ei oikeasti ole oikein mitään muuta hienoa kuin se, että se on päättänyt jäädä itsenäiseksi, ja siten Euroopan karttaa opettelevat pikkulapset oppivat senkin nimen toisin kuin Sveitsin "muiden" kantonien. Ja siksipä siellä täytyy käydä pyörähtämässä ja kirjoittamassa pari postikorttia muille samanlaisille, joiden mielestä on jännää, että niinkin pieniä valtioita on olemassa.
Liechtensteinissa kävimme sen pääkaupungissa Vaduzissa, joka vaikutti poikkeuksellisen siistiltä ja hoidetulta kaupungilta. Vaikka se muodostuikin vaikka kuinka monista arkkitehtonisista kerrostumista, se silti vaikutti eheältä. Patsaat, joita oli runsaasti, olivat kaikki uusia, sekä esittävät että vähemmän esittävät, joka myös toi kaupungille omanlaisensa leiman matkalla, jota enimmäkseen sävyttivät vanhat kaupungit vuosisataisine patsaineen. Kaupungin yläpuolella kohoaa linna, joka ei ole yleisölle avoinna, koska maan hallitsija pitää sitä asuntonaan. Kiipesimme sinne silti. Mäkeä nousi merkitty leveä polku, jonka varrella oli huonosti kirjoitettuja infotauluja (ainakin niiden englanti oli kömpelöä ja listamaista) maan historiasta ja nykypäivästä. Turisti-infosta Tommi ja Joni kävivät ostamassa lesotustarkoituksessa passiinsa Liechtensteinin leiman kahdella eurolla, mutta minä en tuntenut sellaista tarvitsevani, sillä minullahan oli jo Itävallan leima.
Liechtensteinista palasimme Sveitsiin, jossa harhailun jälkeen taannuimme syömään McDonaldsilla. Sunnuntaipäivällä Buchsissa sen voinee kuitenkin antaa osittain anteeksi.
Syönnin jälkeen palautimme taas hetkeksi mieleen, mistä interreilauksessa on pohjimmiltaan kyse, ja istuskelimme parisen tuntia junassa Innsbruckiin. Matka lienee ollut tylsä, koska en enää edes paria päivää myöhemmin siitä mitään muistanut.
Ensikosketus Innsbruckiin ei ollut kovin hyvä. Laiturilta, jonne juna saapui piti erilaisia pitkiä käytäviä ja portaikkoja myöten jotenkin seikkailla asemalle, koska normaalit, järkevät reitit olivat remontissa. Kun lopulta pääsi latteaan ja ikävystyttävään asemarakennukseen, jonka senkin pihan kohdalla oli vain suuri aukko, siellä olevassa jättiscreenissä pyri kauhistuttava lottomainos, jonka hirveää tilutusta kuulen painajaisissani varmaan ainakin kuukausia. Kun remontissa olevasta asemasta ja muistakin kaupungin remontoitavista ohista pääsi ohi Marie Theresien Strasselle, alkoi kaupunkikin näyttää viehättävältä itävaltalaiselta tirolilaiskaupungilta. Sellainen keskieurooppalainen kaupunki, jonka ympärillä kohoaa paljon komeita vuoria. Ja pääkadun päässä kohoaa mäkihyppymäki.
Ja varsinkin kun Marie Theresien Strasselta hyppää Stubaitalbahniin ja sillä Nattersiin, oli sydämen menetys jo lähellä. Kun kesti kymmenminuuttisen pysähdyksen kaupungin keskustan rajalla, kun raitiovaunun kuski piti taukoa jossain toimistossa, niin vaunu alkoi rautatietä pitkin kohota maisemakorkeuksiin ja lopulta päätyi viehättäviin pieniin alppimaalaiskyliin, jollainen Natterskin oli.
Kylässä yhdistyivät turismi, navetat, pikkukylähenki ja vuoret niin sulavasti, ettei niitä osannut edes ajatella. Kristinuskokin sävytti kylää voimakkaasti keskellä olevan kirkon ja asuintalojen seiniin maalattujen uskonnollisten kuvien muodossa. Ja ne auringonlaskut... Paikka kuin paikka on tietysti jumalainen ilta-auringossa, mutta kyllähän vuoret ja korkeat tirolilaiskatot lisäävät tenhoa potensseihin.
Näin siis alkoi toinen tutustumisemme Itävallan suloihin. Siitä kehkeytyikin poikkeuksellisen tapahtumarikas kaksipäiväinen.
Oikeastaan ainoa syy, miksi Innsbruckiin tulimme, on Alpit. Kaisu oli viettänyt täällä joitain vuosia sitten viikon verran, ja tiesi kehua meille ennen lähtöämme, että Innsbruckissa olisi ilmaisia, opastettuja vaelluksia, jotka sopisivat Jonillekin (vaikka Kimmon jaksaminen olikin huonompaa...).
Nattersissa huomasimme, että ei vain Innsbruckista, vaan myös Nattersista lähtee näitä vaelluksia. Niinpä aamulla marssimme Nattersin turistibyroon eteen, mistä saimme jalkaamme laina-vaelluskengät (ilmaiseksi), mistä saimme myös bussikyydin vuorille (ilmaiseksi).
Meitä oli noin parinkymmenen ihmisen ryhmä: nuorin oli ehkä 6-vuotias, joten hän määräsi vauhdin. Hienoa oli, komeaa oli, lehmiäkin oli. Alkumatkan sääkin oli mitä upein, joten kaikki oli nautintoa.
Matkalla viihdykkeenä toimi tämän dubailaispojan dubailaisisä, jonka kengistä irtosi kesken kaiken pohjat, ja joita oppaamme sitten sideharson ja teippirullan avulla paikkasi. Viihdykkeenä toimi myös majatalo, jossa pysähdyimme syömään epämääräistä knöödelisoppaa, jonka lihaisuusaste herätti minussa epäilyksiä.
Majatalon jälkeen jatkoimme matkaa, joskin hieman huonommassa säässä: vuorten ylle nousi yhtäkkiä kunnon myrsky, joka sai oppaammekin paniikkiin. Soitettuaan pari hätäistä puhelua hän päätti kääntää seurueemme reitille, joka oli hänelle itselleenkin täysin outo. Löysimme kuitenkin alas kenenkään kuolematta, vaikka kastuimmekin läpimäriksi. Meillä ei ollut mukanamme sadevaatteita, sillä toistaiseksi koko matkan ajan oli ollut niin käsittämättömän kaunis sää, että olimme jo melkein unohtaneet vesisateen olemassaolon.
Vaelluksen päätteeksi saimme hienot Innsbruck-pinssit: yhdestä vaelluksesta saa pronssisen, kolmesta hopeisen, kymmenestä kultaisen ja kahdestakymmenestä superkultaisen. Ja ainoa esine, minkä Kimmo onnistui loppujen lopuksi tällä matkalla hukkaamaan, oli tuo hänen tänään saamansa pinssi, joka jäi paluumatkalla bussin penkille.
Innsbruckissa, ja sen lähikylissä, on Itävallan valtion toimesta järjestetty turisteille ilmaisia opastettuja vaelluskierroksia Alpeille. Jo viikkokausia kaupunkeja kolunneina veremme veti jo hiukan luontoonkin, joten suorimme maanantaiaamuna Nattersin turisti-infon eteen. Sieltä saimme vaelluskengät lainaan ja hyppäsimme bussiin, joka nosti meidät vuorille korkeuteen, josta reittimme lähti.
Opas oli poninhäntäinen atleettinen uros, joka itävaltalaisella Schwarzenegger- aksentillaan ja heikolla englannillaan väänsi vitsejä. Hauska mies kuitenkin, joka ilmeisesti piti työstään, ainakin vielä aamulla.
Ja lievää kuumuutta, nenäni polttanutta auringonpaahdetta ja jo edellisiltä päiviltä juontunutta nestehukkaa lukuunottamatta aamupäivä olikin upea. Kirkas taivas, jylhät vuoret; kun alun jyrkkä nousukin taittui matka sujui kuin tanssi. Suu auki pystyi tuijottamaan maailman kauneutta ja ihmettelemään, kuinka ihmeessä ne lehmät ovat päässeet - ja viitsineet kiivetä - kahteen kilometriin.
Vaikka pelkäänkin korkeita paikkoja, vuorilla en pelännyt, sillä pelkoni vaikuttaa kohdistuvan lähinnä ihmisten rakennelmiin. Huterassa kolmimetrisessä hirvitornissa joudun jatkuvasti rationalisoimaan pelkojani vastaan, varsinkin jos torni on korkean pudotuksen vierellä, mutta jotenkin luottamukseni siihen, että vuori ei jalkojeni alta romahda on niin vakaa, että alitajuntanikin sen uskoo. Tietysti jos vuoren laella olisi edes puolimetrinen ihmiskätten rakennelma asia voisi olla toinen, mutta pelkkää vuorta en osaa pelätä. Kenties pitäisi.
Mukana vaellusryhmässä oli lisäksemme parikymmentä muuta ihmistä. Oli ranskalainen perhe (tai ryhmä), joka oli vaeltanut paljon ennenkin, oli amerikkalainen pariskunta, oli saksankielinen pariskunta, oli dubailainen mies amerikkalaisen vaimonsa ja lastensa kanssa, oli yksinäinen saksankielinen mies ja kaksi keski-ikäistä ranskaa puhunutta naista.
Dubailainen mies hajoitti kenkänsä jo alkunousussa, mutta ei pitänyt tapaturmaa hälyn arvoisena. Hänen lähtöpaikaltaan saamastaan kengästä oli pohja irronnut. Vasta kun olimme korkeimmalla kohdalla koko reissullamme, hän ohimennen keskustelun lomassa vihjaisi oppaallekin näin hassusti käyneen. Yritettyään liimaa opas otti ensiapulaukustaan jalansitomisteippiä ja teippasi pohjan kenkään kiinni.
Korkeimman kohdan saavutettuamme alkoi matkan ihastuttavin osuus. Kävelimme mäenrinnettä myöten jylhien vuorten reunustaessa maisemaamme. Lähes joka ainoa kohta, jossa seisoimme, tarjosi öljyvärimaalauksen arvoisen näkymän, ja silti etenemistahdissamme minulla oli hädintuskin aikaa napsia valokuvia. Aurinko paistoi lempeästi, vuoriston leppoisa tuuli vilvoitti lämpöä - vain hiekkatieltä leijuva hiekkapöly vähän kirveli silmiämme. Kaikki oli niin hienoa ja kaunista kuin vain olla voi.
Kauneus ja harmonia oli harhaa, sillä kuten meille jaetuissa oppaissa varoitettiin, Alpeilla sää saattaa vaihtua hyvinkin yhtäkkiä. Vielä taukoa vuoristoravintolassa pitäessämme aurinko helotti Tommin yrittäessä selvittää naapuripöydän amerikkalaispariskunnan ja oppaan kanssa ruokien lihapitoisuuksia (lopulta kaikki söimme varsin mauttoman juustopaistoksen, joka tarjoiltiin vastenmielisen suolaisessa liemessä. Se oli ilmeisesti jonkin sortin perinneruoka). Dubaissa asuvan amerikkalaisperheen kuopus kantoi vesilähteestä vettä hiekkalaatikkoon niin, että se muuttui mutalaatikoksi, ja yksinäinen saksalaismies pesi jalkojaan lähteessä.
Juuri kun olimme valmistautumassa lähtöön taivaalta kuului jyrähdys ja vuorten välistä alkoi pilkistää uhkaavan tummia pilviä. Opas hoputti meidät pian matkaan ja vaelsimme vähemmän idylisen tunnelman vallitessa saapuvaan sateeseen henkisesti valmistautuen. Järjestelin reppuni niin, että tärkeimmät esineeni, joihin laskin muiden muassa päiväkirjani ja passini ja interrail-lippuni, eivät kastuisi. Ajattelin myös siirtää kännykkääni, mutta jostain täysin käsittämättömästä syystä en sitä tehnyt. Nyt kaduttaa, mutta siitä myöhemmin. Vähän käveltyämme myrsky sitten saavutti meidätkin. Sadetakittomina kastuimme litimäriksi, mutta minulla sentään oli jonkinlainen pitkähihainen paita, jota saatoin pitää sadekuurojen välissä. Myrskyn keskustaan emme koskaan joutuneet, mutta tarpeeksi tuuli ja jyrisi, että luonto pisti perhoset lepattamaan mahanpohjassa. Vain me ja dubailaisperhe olimme sadeasutta, jota oppaamme päivittelikin. Yksinäinen saksalaismies, jolla oli myös sadeasu mukanaan kaivoi repustaan sontikan eikä tuntunut ymmärtävän, kun opas suoralla komennolla vaati pistämään sen pois.
Jossain välissä liika vastuu turistien turvallisuudesta alkoi näkyä levottomuutena oppaassammekin. Hän vaelsi puhelimensa kanssa edestakaisin hermostunutta tahtia, eikä kenellekään tahtonut tulla selväksi, mihin suuntaan hän tahtoi meidän risteyksestä jatkavan. Sitten lähdimme alkuperäisten suunnitelmien vastaisesti kulkemaan autotietä alaspäin, joka ilmeisesti oli oppaallemmekin tuntematon reitti.
Lämpötilan laskemisessa ja sateessa ei tietenkään suomalaiselle ollut mitään kummallista, ilma oli sateessakin lämmin, mutta vesi oli kauhean kylmää. Senkin kesti, mutta pahintahan oli vaihtovaatteiden puute. Paita repussanikin päällimmäisenä kastui niin, ettei siitä ollut enää juurikaan iloa. Joni ylinäytteli palelemisensa ja sitten tietysti palelikin juuri niin paljon kuin kuvitteli.
Sade kuitenkin päättyi vielä ennen perillepääsyämme ja aurinko palasi lämmittämään, ja loppumatkasta koukkasimme vielä takaisin metsäpoluillekin. Dubailaisperheen noin viisivuotias poika kysyikin vanhemmiltaan, että nyt kun sade kerran lakkasi, niin nytkö taas aletaan vaeltaa.
Vielä viimeisenä kommelluksena vaelluksellamme ranskalaisperheen vanhemmat ja tytär hyppäsivät loppumatkaksi traktorin kyytiin, ja traktori veikin heidät eri paikkaan kuin oli tarkoitus. Tästä seurasi se, että jouduimme (tai opas ja bussikuski joutuivat) metsästämään heitä eri paikoista. Lopulta löytyivät ja palasimme hotellihuoneeseemme kuivien vaihtovaatteiden äärelle. Saimme matkastamme muistoksi, muistojen lisäksi, vielä pinssin, jota "mitaliksi" kutsuttiin. Unohdin sen linja-autoon, joka oli typerää. No, kaipa tuon reissun kaikkine kommelluksineen muistaa ilman köyhää pinssiäkin, varsinkin kun en ole koskaan ennen vaeltanut.
Illalla istuimme väsyneinä huoneessamme ja kävimme syömässä samassa paikassa kuin edellisenä päivänäkin. En tällä kertaa kuitenkaan syönyt pizzaa, vaan wieninleikkeen, Wienerschnitzelin, kysyttyäni ensin tarjoilijalta mitä se tarkoittaa (tai mitä ruuan englanninkielisessä selostuksessa ollut sana, jota en nyt muista, tarkoittaa). Sillehän se maistui kuin Suomessakin, ihan hyvälle.
Jotta Inter Rail -matkaltamme jäisi jotain kerrottavaa, oli kohtalo päättänyt, että Kimmolle riittäisi yhden päivän vaellukset. Niinpä ensimmäistä (ja myös viimeistä) kertaa tällä matkalla ryhmämme jakaantui eri suuntiin: minä ja Joni suuntasimme toiselle vaellukselle, ja Kimmon tehtäväksi jäi lähinnä pyykinpesu.
Koska Natters ja muut Innsbruckin lähiökylät järjestävät tiistaisin vain romanttisia soihtuvaelluksia iltahämärässä, lähdin Jonin kanssa aamulla Stubaitalbahnilla kohti Innsbruckia. Sunnuntai-iltana meidän tullessa Innsbruckiin olin jo etsinyt reitin STB-pysäkiltä kongressikeskukselle, mistä tiesin vaellusten lähtevän. Mutta enpäs tietenkään tiennyt tarkalleen, miltä puolelta rakennusta se lähtisi, ja kongressikeskus oli aika kongressikeskuksen kokoinen, toisin sanoen iso. Kiertelimme taloa ympäri, ja vähän ajan päästä näinkin erään oven edessä seisoskelemassa muutaman vaelluskenkäisen henkilön, joilta kysyin: "Is this the hike?" eli jotta liekö tämä se vaellus. "Yes. Are you from Finland?" oli oppaaksemme myöhemmin osoittautuneen miehen vastaus. Kyllähän sen toki minun ja Jonin naamasta näkee, että suomalaisia olemme, mutta oli miehen ensimmäinen kysymys silti jokseenkin häkellyttävä. Ja meillä ei todellakaan ollut päällämme mitään Suomi-verkkareita tai vastaavaa, mistä olisi vihjettä voinut saada. Turistibisneksessä olevat ihmiset vaan tuntuvat aika hyvin erottavan suomalaiset muista...
Vaelluksella ei tapahtunut mitään sen kummempaa: kävelimme upeilla seuduilla, joskin vähän turhan suomalaistyylisten maisemia halki. Reitin valintaan vaikutti seurueeseemme kuulunut noin 50-vuotias amerikkalainen Steve pullonpohja-silmälaseineen: tämä oli hänen 107. vaelluksensa Innsbruckissa ja täällä hän ei ollut vielä koskaan käynyt. Muutenkin tämänpäiväinen ryhmä oli huomattavan sosiaalinen, ja eri henkilöiden kanssa tuli käytyä läpi niin Walesin maaseudun ongelmat, euron ja dollarin kurssin vaihtelut, Ahvenanmaan erityisasema kuin myös ruotsinkielen historiallinen yhteys englantiin.
Steve ei saanut 107. kerralta itselleen mitalia, mutta Joni sen sijaan sai hopeisen, vaikka se olisi pitänyt saada vasta kolmannen kerran jälkeen. Oppaamme mielestä Joni ryhmämme nuorimpana kuitenkin ansaitsi mitalin, sillä emme enää huomenna pääsisi vaellukselle (tai kyllä me pääsisimme, jos haluaisimme, mutta kun Inter Rail -lipun kanssa pitää liikkua, että saa mahdollisimman paljon irti lipusta). Joni olikin suunnitellut lähtevänsä illalla vielä sille soihtuvaellukselle saadakseen kolmannen merkinnän vaellusvihkoonsa, mutta nyt siihen ei enää ollut tarvetta. Eikä kyllä Joni olisi jaksanutkaan, niin poikki hän oli tämän vaelluksen jälkeen. Uhkasi Joni kuitenkin pakottaa isää lähtemään Alpeille kanssaan sen sijaan, että hän kävisi jokavuotisella aurinkoranta-lomallaan.
Ennen Kimmoon törmäämistämme kävin vielä Jonin kanssa kuuntelemassa Innsbruckissa puistossa soittanutta nuorten vaskipuhallinorkesteria, sillä olimmekin Innsbruckissa useita tunteja aiemmin kuin olin Kimmolle puhelimessa kertonut Kimmon soittaessa minulle puolalaisen miehen kännykästä, mutta se ei ole lainkaan kiinnostavaa verrattuna Kimmon päivään. Kimmo kertoneekin siitä tarkemmin...
Jo maanantai-iltana alkoi olla selvää, että jalkani eivät pitäisi ajatuksesta tehdä samanlaista reissua uudestaan seuraavana päivänä. Seuraavan päivän aamuna ne elehtivät yhä samaan malliin. En siis lähtenyt Tommin ja Jonin mukaan, vaan menin viettämään toista Innsbruck-päivää Innsbruckiin. Päivän ohjelma oli käväistä pesemässä pikaisesti likapyykkimme, jonka pesu olikin jo päiviä myöhässä, ja loppupäivä istuskella jossain puistonpenkillä kirjoittamassa päiväkirjaa. Voisipa vähän kaupungin nähtävyyksiäkin syrjäsilmällä vilkuilla. Vähänpä osasin päivääni ennustaa.
Pitkin matkaa minulla oli paha taipumus unohdella esineitä. Deutches Museumiin unohtui koko reppu. Videokamera jäi Plauenin asemalle. Ljubljanassa jätin normaalidigikameran hostellin vastaanottotiskille maksaessani asumistamme, jonka vastaanottovirkailija sitten hyväntahtoisen paheksuvasti toi huoneeseemme. Se vaellusmitalikin jäi linja-autoon. Sinänsä arvoton mitali siis katosi sille tielleen, mutta kaikki arvotavara oli - tähän asti - palautettu automaattisesti vailla mitään uurastusta, kiittämistä lukuunottamatta, minulta. No, toisena Innsbruck-päivänä puoli tuntia Tommin ja Jonin jälkeen poistuin hotellistamme rinkkani täynnä likaisia vaatteita, sekä päivärepussa nyt muovipussiin pakkaamani päiväkirja sekä muu arvotavara, jota en huoneeseeni suositusten mukaisesti jättänyt. Raitiovaunu Nattersista Innsbruckiin, niin kutsuttu Stubaitalbahn, lähti 9.08, mutta jätin Gasthof zum Sternin taakseni vasta yhdeksältä. Kipitin puolikilometrisen matkan ylinopeutta väsyneillä jaloillani kivut pois irvistäen. Ehdin perille, ja Stubaitalbahnin myöhästyessä sain arpoa pari minuuttia lippuautomaatinkin kanssa. Pysäkin seinällä kun sanottiin, että lippu pitäisi ostaa automaatista tai infopisteestä etukäteen. En ymmärtänyt laitetta raitiovaunun saapumiseen mennessä, joten kiiruusti hyppäsin kyytiin ja vanhemman rouvashenkilön esimerkistä rohkaistuneena ostin kuskilta lipun, joka sellaisen myikin. Hän puhui englantia siinä missä minä saksaa, eli ei yhtään, mutta sain kuin sainkin lipun ostettua, vieläpä oikeanlaisen.
Ongelmaksi siis jäikin ainoastaan se, että jätin kamerani Nattersin raitiovaunupysäkille. Huomasin tämän kun aloin päätepysäkin lähestyessä tarkastaa, että otanhan kaiken mukaani raitiovaunusta. Rinkka on tuossa, ja kamera on...
Tultuani varmaksi siitä, että kamera varmasti pysäkille unohtui, ensimmäinen ajatukseni oli kulkea raitiovaunulla takaisin ne hakemaan pois. Ongelma oli se, että olin jo vaunusta poistunut, ja seuraava saapuisi 50 minuutin päästä. Toinen ajatus oli soittaa puhelimella majataloomme ja pyytää heitä hakemaan kamera pois pysäkiltä turvaan. Puhelinnumerokin minulla oli, koska olin aamulla napannut Let's Go:n mukaan tietääkseni, mikä kaupungissa on näkemisen arvoista. Mutta puhelimenipa ei reagoinut napinpainalluksiin. Koputtelin puhelinta aikani, jonka jälkeen sammutin sen. Koska suurin osa napeista ei toiminut, jumituin kaikilla seuraavilla käynnistysyrityksillä PIN-koodin kyselyyn. Lähdin turhautuneena, lievän itseinhon vallassa ja kameran ja puhelimeni kohtaloita kiroten kävelemään ympyrää Marie Theresien Strassen lähiympäristössä. Lopulta vähän rauhoituttuani pysähdyin kysymään vanhahkolta herrasmieheltä, jos häneltä saisi puhelinta lainaan pikaista puhelua varten. Mies ei puhunut englantia, mutta hänen keskustelukumppaninaan ollut vanha nainen opasti minut informaatiopisteeseen. Menin sinne, ja katsottuani hetken pitkää jonoa päädyin pyytämään jonossa seisoneelta nuorelta mieheltä kännykkää lainaan. Selitin hänelle koko tarinani, mutta aluksi hän ymmärsi minun vain tarvitsevan lähimmän puhelinkorjaamon sijainnin. Kun hän veti asiakaspalvelijankin mukaan miettimään samaa, sain vihdoin selitettyä tarvitsevani ensiapuun puhelinta lainaksi, en korjattua. Hän antoikin. Majatalo ei vastannut. Hänkin soitti ja jätti puhelinvastaajaan viestin.
Tästä tarina lähtee ystävällisten, auttamishaluisten ja hyvien ihmisten ylistyslauluksi. Sillä tämän jälkeen mies soitti vielä Stubaitalbahnille (STB) ja ihmisten yhteistyöllä ja tiedonvälityksellä sai järjestettyä niin, että juuri Nattersin ohi ajavasta raitiovaunusta kuski nappasi kameran kyytiinsä (tallessa oli) ja alkoi tuoda sen Marie Theresien Strassen pysäkille 10:17 (mies ei osannut seitsemäätoista englanniksi, mutta päättelin, että hänen "seventy"nsä ja viisarin osoitus 15 ja 20 väliin viittasi siihen). Vaikka hän ei antanutkaan minun soittaa Tommille suomalaiseen numeroon työkännykällään, koska työnantaja ei kuulemma pitäisi, en voi mitenkään ilmaista miten kiitollinen hänelle olen. Maksuakaan ei puheluistaan ottanut, vaikka sitä hänelle tyrkytin. Kiitos, kuka lienetkin.
Mutta arvatkaahan olinko pysäkillä seitsemäntoista yli kymmenen. Itse asiassa olin, mutta STB ei. Yhdestä raitiovaunusta kysyinkin kameraani, mutta kuski ei ollut sellaisesta kuullutkaan. Aloin epäillä olevani sittenkin väärällä pysäkillä, sillä infopisteen avulias mies oli opastanut "300 metriä" siihen suuntaan ja matka oli kuitenkin vain kolmisenkymmentä metriä. Hänen numerotietonsa nyt olivat jo aiemminkin olleet mitä olivat, mutta entäs jos sittenkin... Kaukaa näin, kun Stubaitalbahn saapui ja poistui (10 minuuttia myöhässä), juuri sillä pysäkillä, jossa sitä olin odottanutkin. Seisoin pysäkillä ja kirosin nyt jo puoliksi ääneen.
Kävelin taas infoon, jossa asiakaspalvelijat, jotka kaikki kolme vähän miettivät tarinaani, antoivat minulle vain kyseisen raitiovaunun (numero 86) seuraavan saapumisajan: 10 vaille 12. Siis kaksi tuntia myöhemmin. Päätin tappaa aikaa menemällä pesemään rinkassa kantamani vaatteet.
Nyt olin todella vihainen itselleni ja maailmalle, ja niille, jotka osasivat lukea huulilta äänettömiä suomalaisia kirosanoja tunnetilani ei varmaankaan jäänyt epäselväksi. Ja arvatkaahan taas, kuinka tarkka pesulamainoksen kartta oli opastamaan minut pesulaan. Aivan niin. Kyllä kartan mainitsemat kadunnimet olemassa olivat, todennäköisesti vieläpä Innsbruckissa, kunhan niiden järjestystä ja sijaintia ei erehtynyt uskomaan. Tunnin ajan tallustelin Marie Theresien Strassen lähiympäristöä painokelvottomia ajatuksia ajatellen (ja joku inisevä-ääninen kerjäläinen vielä liimautui kylkeeni valittamaan runsaiden lapsiensa huonosta elintasosta, onneksi en ymmärtänyt, mutta eroon en silti hänestä päässyt), kunnes lopulta löysin pesulan seuraamalla sitä tietä, jota pitkin sinne ei pesulamainoksen kartan mukaan ainakaan pitänyt päästä. Ajatukseni pestä vaatteet ennen raitiovaunun paluuta alkoi tuntua liian tiukalta. Koska jalkoihini kuitenkin taas sattui ja raskas rinkka väsytti, jäin kuitenkin pesemään.
Pesutuvassa odotusinternetiä käyttänyt Innsbruckissa asuva puolalainen alkoi huonolla, mutta yritteliäällä englannillaan kommunikoimaan kanssani, joten kysyin häneltä pyykin pyörimistä odotellessani olisiko jossain lähistöllä pajaa, jossa osaisivat puhelintani korjata. Hän osoitti kaksikin paikkaa, josta toisesta minua osoitettiin taas eteenpäin (mutten mennyt) ja toisessa ystävällinen nuori miesmyyjä, joka sanoi olevansa suomalaisen hevin suuri ystävä, soitteli ympäriinsä saadakseen selville, korjaisiko Itävallan takuu Suomesta ostettua puhelinta. Olisivat korjanneet perjantaihin mennessä, siis olettaen, että puhelin ei olisi hajonnut olosuhteissa, joita takuu ei korjaa, mutta kun tarkoitus oli jo seuraavana päivänä, keskiviikkona, lähteä, jouduin tyytymään vain mukaan ottamani digikameran muistikortin CD:lle siirtämiseen. Tämän ajan puolalainen herrasmies katsoi pyykkimme perään, ja päätin luottaa häneen. Ei pitänyt katua. Harvemmin pitää.
Kesken kuivausrumpusession minun piti vielä käydä lunastamassa CD:ni liikkeestä ja kamera raitiovaunusta. Puolalaisen jo lähdettyä pyysin jotain toista vahtimaan vaatteitani ja lähdin taas Marie Theresien Strasselle seikkailemaan. Päivä alkoi näyttää hetki hetkeltä yhä paremmalta, kun sain vihdoin kamerankin takaisin. Pyykitkin kuivuivat eikä kukaan varastanut niitä. Lopuksi pesupaikkaan palannut puolalainen vielä lainasi minulle puhelintaankin niin, että sain Tommin kanssa sovittua tapaamisen kuudeksi raitiovaunupysäkille. Olisin aluksi lähettänyt tekstiviestin, mutta neuvoteltuani aikani sekä puolalaisen, että hänen seuranaan olleen naisen kanssa (yhdessä heidän englantinsa oli ihan toimivaa) päädyin soittamaan Tommille 38 sekunnin puhelun. Kiitos näin myös puolalaismiehelle, joka hänkään ei rahaa ottanut.
Tämän jälkeen onnistuin vielä olemaan huomaamatta, että rautatieasema oli ihan pesulan vieressä (ne rakennustelineet piilottivat) ja etsin sitä tunnin rinkka selässä (kysyin tietä mieheltä, joka ei englantia osannut, mutta osasin "hauptbahnhof"-sanan saksaksikin, jonka jälkeen hän viittoi minut oikealle tielle). Mutta muuten loppupäivä oli rauhallinen, rento, ja sellainen kuin pitikin. Rinkat säilössä rautatieaseman lokerossa kävely ei ollut enää lainkaan yhtä rasittavaa, ja sain ostettua mitä olin suunnitellutkin, shampoota, ja jopa 0,7 lyijyjä kynääni. Kaiken kynsileikkuria lukuunottamatta. Normaalin, järkihintaisen varpaankynsileikkurin metsästäminen Innsbruckista onkin yllättävän vaikeaa. Paikallisesta tavaratalokompleksista bongasin yhden, mutta kassatäti otti sen pois, kun ei onnistunut keksimään sille hintaa. Muissa käymissäni kaupoissa sellaisia ei myyty tai sitten ne olivat yli viiden euron jättimäisiä mötiköitä, jotka painoivat kynsileikkuriksi käsittämättömän paljon. Niissä kyllä oli valkea lokero irtokynsien estämiseksi, mutta päädyin kuitenkin "ei kiitos" -linjalle.
Mutta lyhyestä virsi kaunis, joten sanotaan nopeasti, että ennen Tommin ja Jonin tapaamista varttia vaille kuusi "kultakaton" (Innsbruckin ykkösnähtävyys) tienoilla (jonne emme olleet sopineet tapaamista) ostin jogurttipurkin 25 sentillä ("Jogurt ist alles?" "Jaa.") kävin katselemassa paikallista kirkkoa (sen kattomaalauksessa oli mielenkiintoisesti siitä alas putoavia ihmisiä), käytin yleistä käymälää, istuin törkyisen suihkulähteen luona puun varjossa sadetta pitämässä ja kirjoitin päiväkirjaa (tapahtumia ei ole kirjattu kronologisessa järjestyksessä) ja allekirjoitin Amnestyn vetoomuksen venäläisten lapsivankien vapauttamiseksi, vaikka vetoomus oli ainoastaan saksaksi.
Amnestyn vetoomus tuli allekirjoitettua, kun nautittuani sähköpianoa soittaneesta katumuusikosta, jolla oli ongelmia nuottiensa tuulessa kääntymisen kanssa sivunkääntäjämiehestä huolimatta, saavuin torille, jossa oli Amnestyn auto. Kummastelin auton kyljessä ollutta karttaa, kun siinä oli jätetty Länsi- Eurooppa ja Pohjoismaat piirtämättä (vaikka Pohjoismaille tilaa olisikin ollut), kun parrakas, noin nelikymppinen mieshenkilö pysäytti minut Amnestyn asialla. Saksa ei minulta luonnistanut, joten hän vaihtoi englantiin ja kysyttyäni vastasi, että Pohjoismaiden puuttuminen ei symbolisoi mitään. Pyysipä vielä allekirjoittamaan heidän vetoomuksensa, vaikka en ymmärtänytkään saksaa. "Koska kyllähän sinä nyt Amnestyyn aina luotat". Menin kuitenkin katsomaan (mies oli niin hauska) ja ystävällinen nuori nainen alkoi selittää minulle lapun sisältöä. Hänen nähtyään kaiken sen vaivan en enää viitsinyt jättää allekirjoittamatta ja koristin heidän paperinsa vähän eksoottisemmalla puumerkillä. Toivottavasti joku suomalainen näkee sen, niin saa kummasteltavaa. Kummasteltavaa sai sekin nainen, joka (ilmeisesti) kiitti minua vetoomuksen kirjoittamisesta, ja jolle vastasin vain, etten puhu saksaa. Vetoomushan oli siis saksaksi.
Illalla söimme - pizzaa, ja pidimme ukkosta rautatieasemalla kamalan lottomainosjinglen kaikuessa taustalla.
Aamulla jätimme hyvästit Nattersin mukavalle majatalolle ja suuntasimme kulkumme ensin Innsbruckiin ja sieltä Italian Veronaan. Mukanamme olleesta Thomas Cookin European Timetable -kirjasta tiesin lukea, että juna Innsbruckista Veronaan on lisämaksullinen, joten minä (joka muutenkin järjestin lähes poikkeuksetta kaikki käytännön asiat tällä matkalla) jonotin Innsbruckissa meille paikkalippuja tai vastaavia. Kassalla minua kuitenkin informoitiin, että koska Itävallassa ei reilaajilta peritä lisämaksua tässä junassa, en sitä voisi Itävallasta ostaa, enkä saisi Itävallassa sen hintaa edes selville. Kuitenkin koska "in Italy they overcharge", kuten kassa hienolla englannillaan tiesi sanoa, meillä täytyi maksaa törkeän kalliit lisämaksut (jotain 6 euroa / hlö) junassa italialaiselle konduktöörille heti junan ylitettyä Itävallan ja Italian rajan.
Nautittuamme junasta (mikä taisikin olla viimeinen kerta, kun Italiassa junista kykenimme "nauttimaan") löysimme itsemme Veronasta. Olin Let's Go:sta bongannut meille yöpaikan, mutta koska se ei ottanut varauksia vastaan, olin suunnitellut koko päivän aikataulun siten, että olisimme hostellilla viideltä, kun he alkavat jakaa huoneita. Jätimme rinkkamme rautatieaseman törkeän kalliiseen säilöön (Italiassa millään asemalla ei ollut muista maista tuttuja 3 euron lokeroita, joihin saimme mahtumaan kaikkien kolmen rinkat, vaan joka asemalla oli vain vartioitu tavarasäilö, joka maksoi 3 euroa per esine), sillä emme halunneet turhaan raahata niitä kaupungin täysin toisessa laidassa sijaitsevaan hostelliin, mikäli paikka osoittautuisikin täydeksi.
Neljänkymmenen asteen helteessä kävelimme tiemme läpi Veronan hostelliin, mistä saimmekin itsellemme vuoteet. Ja sitten tietysti kävelimme takaisin asemalle, ja asemalta vielä rinkkojen kanssa hostellille. Kävellen matka yhteen suuntaan kesti noin 50 minuuttia, joten illan tullen olimme varmaan kadottaneet puolet ruumiimme nesteistä Veronan kaduille.
Jollain matkallamme Veronan keskustan halki pysähdyimme täyttämään vatsaamme, ja tällä kerralla pizzan syöminen oli hyvin perusteltua, sillä olimmehan me Italiassa. Mutta tänään, samoin kuin kolmena seuraavanakin päivänä, jotka Italiassa vietimme, saimme pettyä pizzaan. Missään ei ollut mitään sen veroista, mitä olin vuosi sitten Roomassa syönyt. Emme tahtoneet edes löytää mistään näitä Roomassa yleisiä pizza-paikkoja, mistä sai ostaa valmiiksi leivottuja pizzoja kilohinnalla (Firenzestä toki löysimme, mutta sehän paikka se vasta kamala olikin...)
Illalla suunnittelimme vielä lähtevämme huomenna Venetsiaan, mutta jatkuva siirtyminen paikasta toiseen alkoi jo rasittaa...
Aamulla hotellimme emännän aviomies heitti meidät autollaan Stubaitalbahn- pysäkille, koska satoi. Rautatieasemalta liikenneväline kuljetti meidät Italiaan Romeon ja Julian kotikaupunkiin Veronaan.
Tässä vaiheessa matkaa junissa istuminen alkoi olla jo puhdasta rutiinia, eikä niistä jäänyt enää mitään mieleen. Niissä joko nukkui, kirjoitti päiväkirjaa, luki Vittulajänkää tai vain katseli ikkunasta ulos alppimaisemaa. Italiassa kaikki muuttui. Jo Italian rajalla kaunis nuori naiskonduktööri peräänkuulutti lisämaksua, joka oli kahdeksan euroa per nenä. Ei siinä mitään, pitäähän rautatieyhtiön rahansa saada, ettei palveluja lopeteta. Tämä matka sujuikin ihan hyvin. Myöhemmät olivat mielenkiintoisempia.
Saavuimme Veronaan aikataulussa ja huomasimme, että viihdyttävän viileä (noin vaihteeksi) aamu Innsbruckissa ei tarkoittanut samanlaista päivää Veronassa. Lämpömittari kolkutteli neljääkymmentä, paahtava aurinko kiusasi parhaansa mukaan jo Innsbruckissa palaneita kasvojani (ja muutakin näkyvää vartaloani - ihmisten pitäisi pysyä niillä leveysasteilla minne on tarkoitettukin) ja ilmankosteuskin oli sitä luokkaa, että minua piti kaivella purskuavan hikipatsaan sisältä. Kauhea päivä. Ja matka rautatieasemalta hostellille oli viisi kilometriä! Eikä paikasta siellä ollut edes varmuutta, joten jätimme rinkat rautatieasemalle vartioituun säilöön yhdeksällä eurolla hakeaksemme ne illalla hostellille.
Hostelliin kirjautuminen oli ongelmatonta, ja illalla olikin viileämpi, vaikkakin silti yli kolmekymmentä. Hikosin kuin porsas. Tätä ennen söimme kuitenkin maukasta tomaatti-mozzarella -pizzaa, joka, vaikka tylsähkö olikin, oli matkan paras pizza. Mehevä ja raikas. Seuraavana päivänä naapuriravintolassa syömämme olikin sitten varmaan matkan huonoin; kuiva ja palanut ja kengänpohjan makuinen. Italia saattaa olla pizzamaa, mutta pizzanvalmistus ei selvästi ole heillekään sisäsyntyinen taito. Tai sitten ravintolan kokkina hääräsi joku muunmaalainen.
Verona vaikutti viehättävästä, kovin kaikista aiemmista vierailupaikoistamme poikkeavalta kaupungilta, joten ennakkosuunnitelmien vastaisesti päätimme viettää siellä seuraavankin päivän. Seuraavaa päivää edelsi tukahduttavan kuuma yö (minun piti keskellä yötä nousta ulos hengittämään, eikä sielläkään ollut yhtään raikkaampaa) ja se purkautui ukkoseen.
Eilen vielä suunnittelimme käyvämme tänään Venetsiassa ja sitten huomenna matkaavamme jo Etelä-Ranskaan Rivieralle tai mahdollisesti ihan pikaviisiitille Pohjois-Espanjaan Barcelonaan ennen siirtymistämme Pariisiin kolmen päivän päästä sunnuntaina. Emme kuitenkaan jaksaneet lähteä tänään minnekään, joten jätimme suunnitelmistamme pois koko Etelä-Ranskan ja venytimme vierailuamme Italiassa.
Vietimme siis nyt kokonaisen päivän Veronassa. Veronan ympärillä on muutama kaunis kukkula, ja moisen päällehän me sitten aamulla lähdimme. Ihmisiin siellä emme törmänneet, mutta kun maasta alkoi löytyä käytettyjä neuloja ja avaimia (!), käännyimme pois ja suuntasimme kulkumme sinne, minne muutkin turistit: areenalle, joka on siis Veronan colosseum; amfi-teatteri, jossa järjestetään nykyisin opperoita. Eilen siellä olisi ollut Turandot, ja tänään oli vuorossa Carmen.
Tämä oli matkamme aikana todella harvinainen päivä, sillä vettä tuli päivän mittaan lähes koko ajan, ja siten sateenvarjoakaan ei tullut kannettua turhaan mukana. Joni olisi välttämättä tahtonut Carmenia katsomaan, mutta vesisateen takia (areena ei tietenkään ollut katettu) sekä myös siksi, että jopa halvimmat liput (>20 euroa) olisivat tehneet matkabudjettiimme melkoisen loven, tyydyimme käymään areenalla päivällä, kun siellä ei esitetty muuta kuin vesisadetta. Olisihan se toki varmasti ollut hieno paikka kuunnella Toreadoria, mutta ehkä joku toinen kerta.
Mitä etelämmäs matkallamme tulimme, sitä enemmän näimme talojen ulkoikkunoissa roikkumassa värikkäitä Pace-lippuja, mistä Joni innostui hiiteen. Ja tänään kun kävelimme kaupan ohi, missä niitä selvästi myytiin, Joni alkoi kitistä että "tahtoo! tahtoo!". Koska emme olleet pahemmin matkamuistoja ostelleet, ajattelin, että jos ei se liikaa maksa, kyllä Joni sen voi käydä ostamassa (vaikka Kimmo oli kyllä toista mieltä, epäillen että jos lippu symboloisi vaikka uusnatseja tai jotain muuta epämääräistä). Mutta minäkin edellytin, että Joni sen käy itse ostamassa, ja sittenhän sitä odottelimme kaupan ulkopuolella ainakin varttitunnin kun Joni keräsi rohkeutta. Mutta lopulta Joni sai lipun mukaansa 5 eurolla.
Siinä sitten Jonia odotellessani kaupan ulkopuolella selkäni takaa juoksi kaksi iloista rosvoa säkissään jostain liikkeestä varastamansa nippu käsilaukkuja ja perässään kaksi vähemmän iloista poliisia. Rosvot heittivät osan saalistaan maahan juuri kohdallani. Tämä temppu toimi, sillä poliisit pysähtyivät siihen, keräsivät kaikki yhtä laukkua lukuunottamatta pois ja palasivat mistä tulivat. Joku italialainen mummeli huuteli poliisien perään, jotta ottaisivat viimeisenkin laukun, mutta rosvot olivat vikkelämpiä. Poliisien kadottua nurkan taakse alkoivat nämä rosvoiksi kutsumani maahanmuuttajat kaupitella laukkuja ohikulkeville turisteille. Tällaisia tavaraa säkistä kauppaavia maahanmuuttajia Italiassa näkee joka kadunkulmalla ainakin kolme, ja nyt siis tiedän, miten ainakin osa heistä tavaransa haalii.
Jännä juttu muuten: Veronassa asuva henkilö on veronalainen, joka on myös yhdyssana tarkoittaen asiaa, jota verotetaan: veron_alainen... Hip hei!
Antakaahan kun kerron teille vähän Veronasta. Paitsi Romeon ja Julian tapahtumapaikka, jota kaupunki myös osaa hyödyntää, paikka on myös kuuluisa (sen opin) amfiteatteristaan, Arenasta, jossa esitetään kesäiltaisin turistien, ja miksei paikallistenkin, iloksi ulkoilmaoopperoita. Lisäksi kaupunki on luvattoman kaunis. Kaupungin yllä mäen päällä kohoava yöllä valaistu risti on kyllä näin sekularisoituneelle luterilaiselle vähän kouraiseva näky, mutta sekin sopi ympäristöönsä ja antoi kymmenien kirkkojen lyöntien säestyksessä oman ansiokkaan osansa kaupungin tunnelmaan.
Italiasta yleensä kertoo taas se, että yöpaikkana pitämämme hostelli olisi Suomessa ollut taidehistorian ekskursion kohde. Vuosisatoja vanha huvila isoine puistoineen olisi Suomessa museosäätiön säilömä UNESCO-kohde, mutta Veronassa siellä pidetään hostellia. Omaa tarinaansa Italiasta kertoo myös ensimmäinen näkymä Veronasta asemalaiturilta laskeutumisen jälkeen: puolialastomia naisia rivissä katossa viettelemässä Vodafonen asiakkaiksi. Suomessa tuollaiset mainokset kiellettäisiin alta aikayksikön ja mainostoimistotyöntekijät roudattaisiin suljetulle osastolle parannettaviksi seksismistä, mutta Italiassa näistä tuli normaali olo. Jos ristiriitaista yhdistelmää tiukkaa katolilaisuutta ja machoa seksismiä voi "normaaliksi" sanoa.
Veronassa joka ainoa kadunpätkä oli valokuvan arvoinen. Ainakin siinä osassa Veronaa, jossa enimmäkseen kuljimme. Rautatieaseman lähiympäristö vaikutti yleiseurooppalaisemmalta. Mutta joen lähistö oli italialaistyyppisine "savitaloineen" ja punaisine kattoineen kuin romanttisen italialaiskuvaston kliseepäästä. Jokimaisemaa koristi kaunis italialaistyyppinen mäki, jonka huipulta pystyi ihastelemaan kaupunkia. Tämän mäen huipulta löysimme myös matkamme ainoat huumeneulat. Yritimme seurata karttaamme merkittyä kävelyreittiä, mutta eksyimme (tällä kertaa vika oli meidän, ei kartan), ja yritimme päästä takaisin kartalle kulkemalla mäen päällä ollutta hiekkapolkua pitkin. Huomattuamme siellä teltan käännyimme takaisin (teltta oli hassu, sillä leirintäalueelle oli matkaa parisataa metriä). Maassa oli huumeneuloja. Tiedä sitten, mitä miehiä siellä teltassakin asui.
Veronassa viettämämme päivä olikin sitten koko matkamme ainoa oikea sadepäivä. Innsbruckissa tuli vettä, mutta ne menivät ohi yhtä nopeasti kuin saapuivatkin, ja myöhemmin Pariisissakin sateet olivat vain lyhyitä kuuroja. Loppuihan Veronankin sade illaksi, mutta pitkäänpä amfiteatterissakin sateensuojassa istuimme vedentulon laantumista odotellessamme. Tosin kiitos sateen, Arenaankin oli paljon helpompi päästä. Heti sateen loputtua rakennuksen ulkopuolella oli kymmeniä metrejä pitkät jonot, mutta me pääsimme silloin sisään jonottamatta. Ehkä kuiva amfiteatteri olisi kuitenkin ollut viihtyisämpi, olisi voinut vaikka istahtaa johonkin.
Ja kerrankin katukauppiaat saivat jotain myydyksi. Osa mustista sateenvarjokauppiaista kyllä vaikuttivat aika huonoilta ammatissaan (vai liekö heidän päätyönsä sittenkin ollut sateenvarjojen varastaminen), eivätkä heidän artikkelinsa kovin hyvin kaupaksi käyneetkään. Eräs enemmän italialaisen näköinen oli löytänyt paremman paikan myyntiin ja myikin varjojaan varsin vauhdikkaasti. Ehkä se johtui ihonväristäkin.
Mustien pitäminen varkaina on tietysti lähellä rasismia, mutta ennemminkin tämä stereotypia johtuu heidän ammatistaan kuin ihonväristään. Ja lisäksi Veronassa näimme (tai Tommi sanoi meidän nähneen, sillä itse en poliiseja huomannut) ihan oikean poliisi-rosvo takaa-ajon, jossa kaksi miestä säkki täynnä laukkuja pakeni poliisia. Poliisin luovuttua ajosta rikolliset ottivat laukkunsa ulos säkistä ja alkoivat myydä niitä. Melko törkeää toimintaa, mutta jos se on maahanmuuttajien ainoa keino ansaita leipäänsä, niin kyllä yhteiskunnassakin on vikaa. Ja vikaahan Italian yhteiskunnasta nimenomaan löytyy, korkeinta huippua myöten.
Aika hyvin olivat kuitenkin veronalaiset maineensa Romeon ja Julian tapahtumapaikkana hoitaneet. Kaupungissa on tarpeeksi muutakin, ettei siellä pidä epätoivoisesti kehittää jotain mautonta ja säälittävää turistien päänmenoksi. Muutamalla seinällä oli lainauksia Shakespearen näytelmästä, kuten muuriin kirjoitettu teksti, jossa Romeo valittaa, ettei Veronan muurien ulkopuolella voi elää, ja kartan mukaan jossain olisivat "Julian parveke" ja "Julian hauta", mutta niissä emme käyneet. Veronan teatterin Shakespeare- dramatisointikin oli jokin muu näytelmä.
Mitä muuta Veronasta? Siellä, kuten muuallakin Italiassa näkyi paljon "pace"- lippuja ihmisten ikkunoilla. Liene ihmiset näin osoittavat vastustusta hallituksen amerikkalaisia nuoleskelevaa ulkopolitiikkaa kohtaan. En tiedä. Innosti kuitenkin Jonin haluamaan sellaisen lipun itselleenkin. Aikansa arasteltuaan Joni kävi lipun itse ostamassakin englanniksi. Tämän jälkeen Joni tuntui alkavan uskaltautua käyttämään englantia muutenkin enemmän.
Ja Veronassa myös saimme ensi kosketuksen mystiseen (sittemmin selvitin netistä, että kyseessä on, kuten oletimmekin, italialainen firma) Napapijri- vaatemallistoon. Arvokkaissa ulkoilupuvuissa oli koristeena Norjan lippu ja kummallisia Neuvostoliitto-tyylisiä leimoja. Ihmettelimme vaatetta kovin, myös myöhemmin kun sellaisiin törmäsimme. "Napapijri". Vaikutti huonolta vitsiltä, hintaa lukuunottamatta.
Päivä päättyi suihkuun, hammaspesuun ja yöuneen.
Vaikka Kaisu oli yrittänyt kieltää minua menestä Venetsiaan, koska piti sitä "liian romanttisena paikkana, johon meidän pitäisi mennä kahdestaan", menimme silti tänään sinne. Olimme ottaneet selvää, miten Veronasta pääsee Venetsiaan maksamatta lisämaksua, mutta kertaakaan asioidessamme Italian rautateiden kanssa emme päässeet pettymään sen sujumattomuuden suhteen. Englannin yksityistettyä rautetietähän haukutaan täysin toimimattomaksi sotkuksi, mutta koska minulla ei siitä ole kokemusta, tyydyn nyt haukkumaan Italian rautateitä.
Juuri tullessamme Veronan laiturille sieltä lähti juna Venetsiaan, johon pakkautui laiturin täydeltä ihmisiä. Se oli kuitenkin lisämaksullinen, ja me jäimme lähes tyhjälle laiturille odottamaan vierestä lähtevää ilmaista junaa, mutta junahan ei koskaan lähtenyt. Lähtevien junien tauluissa oli paljon junia, mutta suurinta osaa niistä ei tuntunut olevan olemassakaan. Joku oli opastavinaan meitä, että "kohta tälle laiturille tulee juna", mutta pari tuntia saimme viettää laiturilla odottaen edes lisämaksullista IC-junaa ennen kuin pääsimme lähtemään.
Syy tähän sekoiluun oli Italian rautateiden lakko, josta muistettiin tiedottaa Veronan asemalla kahdella italiankielisellä lapulla. Lakosta huolimatta taisi joka toinen IC-juna olla silti liikenteessä, ja siksi se ensimmäinenkin, mihin emme nousseet, oli niin täynnä. Mehän emme toki maksaneet mitään lisämaksua junasta, millä Venetsiaan menimme, mutta eipä siinä junassa kyllä kukaan tullut lippujakaan kysymään. Lieköhän sitten senkin junan konduktööri ollut lakossa...
Hetken aikaa mietimme, onko Venetsiaan meneminen sittenkään järkevää, kun sieltä pitäisi päästä takaisinkin, mutta olimme osaavinamme sen verran italiaa, että tulkitsimme lakon kestävän vain jonnekin iltapäivälle asti. Ja oikeinhan me tulkitsimme, sillä illalla pääsimme kyllä takaisin Veronaan siististi joka asemalle pysähtyvällä, lisämaksuttomalla paikallisjunalla.
Ennen paluutamme ehdimme kuitenkin viettää kuutisen tuntia Venetsiassa. Asemalta olisi saanut turisti-infosta kaupungin karttoja, mutta siellä oli niin pitkä jono, että Venetsiasta tuli matkamme ainoa kaupunki, josta emme hankkineet kunnon karttaa. Ja Venetsiahan tietysti oli se kaupunki, missä karttaa olisi tarvittu, sillä kaupungin rakennehan on oikeasti labyrintti; kanaalit ovat vain pieni lisämauste.
Venetsiassa me lähinnä ihailimme näitä kaupungin pieniä katuja, söimme ja vaeltelimme täysin satunnaisesti päätyen lopulta pulutorille, mikä oli vastenmielisyydessään loistava: tuhansia ja tuhansia puluja, joille sai ostaa ruokaa torin linnunruokakauppiailta ja siten pystyi vaikka hautautumaan puluihin. Koko tori olikin sitten pulujen lisäksi hautautunut siihen, mitä pulut peräpäästään ulos työntävät...
Kanaalin avulla suunnistimme takaisin asemalle ja sieltä junalla ajoimme Veronaan. Veronassa aloimme jo suunnitella huomista matkaamme kohti Pariisia ja niinpä menin jonottamaan lippuja kassalle. Olin ottanut Thomas Cookista selville muutaman mukavan junan, joka lähtisi Pohjois-Italiasta jonnekin Pariisin lähelle, ja nyt yritin varata meille couchette-paikkoja johonkin tuollaiseen junaan. Jonotettuamme aikamme lipunmyyjä kuitenkin sanoi, jotta ei tänään enää mitään paikkalippuja myydä, tulkaa huomenna uudestaan.
Ja huomennahan me toki uudestaan tulimme...
Seuraavana päivänä, syötyämme kuivaa sämpylää marmeladipäällysteellä laimean teen kera, kuten aina Veronan hostellissamme aamupalaksi, suuntasimme rautatieasemalle. Olimme edellisenä iltana katselleet aikatauluja välille Verona - Venetsia, ja huomasimme, että aamulla kulkee yhdeksän ympäristössä useita junia, joilla voi vieläpä kulkea ilman lisämaksua (tai kuten Tommi sanoi itävaltalaisen rautatieasemavirkailija sanoneen: "Italians over-charge"). Siispä kiipesimme laiturille odottamaan. Laiturilta lähti juuri juna, johon emme nousseet, koska se oli lisämaksullinen, ja silläkin laiturilla, josta junamme piti lähteä, oli juna. Se vain oli mystisen tyhjä ja laiturilla seissyt mies sanoi junaan nousseille ranskalaistytöille, ettei koko junaa pitäisi olla olemassa. Lähtöaika tuli eikä juna lähtenyt. Seuraavan junan lähtöaika tuli, eikä juna edes saapunut. Laituri oli täynnä ihmetteleviä turisteja. Junia kuulutettiin, mutta mitään ei näkynyt. Liikettä oli ainoastaan yhdellä laiturilla, jossa jopa näyttö sanoi junan kohtapuoliin olevan lähdössä. Ihmiset alkoivatkin vähän kerrassaan valua sinne päin.
Mysteerin avain oli rautatieaseman käytävän seinällä ollut pieni lappu, jossa italiaksi ja saksaksi ilmoitettiin, että meneillään on Italian rautateiden lakko (syytä ei kerrottu), ja vain jotkut junat kulkevat. Kuulutuksissa tätä ei kerrottu, ja laput olivat pieniä. Ja ihmekielisiä. Saksan lakkosana sentään oli tarpeeksi lähellä englannin vastaavaa, että rohkenimme päätellä, mistä oli kyse. Venetsiassa ilmoitus löytyi jo englanniksikin, mutta syytä ei siinäkään sanottu. Kaipa Berlusconi oli taas törttöillyt jotain.
Käyttämämme juna oli lisämaksullinen, jota emme olleet maksaneet, mutta eipä konduktööriäkään tuntunut lippumme yhtään kiinnostavan. Kerran kävi kopissamme vaatimassa ikkunan sulkemista. Italia tosin onkin niitä maita, jossa liput pitää itse leimata etukäteen, joten me todellakin matkustimme pummilla. Että siitäs saitte, typerät lakkoilevat italialaiset rautatietyöläiset. Matkan ajan kopissamme oli myös kolme paikallista nuorta miestä, jotka onnistuivat koko parituntisen matkan vain puhumaan urheilusta. Vaikka en kieltä ymmärtänytkään, hupaisasti lausutut suomalaisautoilijoiden nimet paljastivat ensiaiheen olleen formulat, josta siirryttiin jalkapalloon. Ilmeisesti yksi selosti joko todellisia tai fiktiivisiä urheilutapahtumia kavereilleen humoristisesti, ja toinen säesti. Kolmas välillä katseli ympärilleen sen näköisenä kuin olisi jo vähän kerrassaan ollut valmis puhumaan jostain muustakin. Minulla ei ole mitään urheilua vastaan, ainakaan jalkapalloa, mutta keskustelu kuulosti tappavan tylsältä, ja vain kiitin onneani, etten ymmärtänyt sanaakaan. Nukuinkin suuren osan matkasta. Ehkä he silloin puhuivat jotain muutakin. Vaikka viinasta ja naisista. Junttius on universaalia.
Venetsia on tunnettu kanaaleistaan ja karnevaaleistaan. Hyväksytään - kanaaleita oli paljon ja joka toinen kauppa myi karnevaalimaskeja. Mutta mitä ainakaan mitä en tiennyt, ennen kuin päivää ennen Venetsiaan menoa luin Let's Go:sta, Venetsia on myös aivan älytön sokkelo. Unohtakaa pensaslabyrintit ja maissipeltolabyrintit ja muut - Venetsia ajaa saman asian. Käytävät risteilevät miten sattuu, pitkät mutkaiset käytävät päättyvät umpikujiin, kaksi vierekkäistä polkua johtavatkin eri päähän saarta, ja jotkut tiet ovat piilotetut niin taitavasti, että ne löytää vain vahingossa. Isot kanaalit vähän auttavat suunnistamisessa: kun ottaa suunnilleen saman suunnan kanaalin kanssa ja yrittää pysyä näköetäisyyden päässä, jonnekin saattaa vahingossa päästäkin. Ja tämä oli se kaupunki, jossa päätimme selvitä ilman karttaa.
Mutta toisaalta se oli juuri Venetsian poikkeava kaupunkisuunnittelu, joka teki siitä niin virkistävän poikkeavan vierailukohteen matkallamme. Olihan joka kaupungissa pieniä kapeita käytäviä ollut, Tukholmasta alkaen, mutta ei missään tässä mittakaavassa eikä näin sekaisesti. Eikä tietenkään vettä virrannut lähellekään yhtä paljon.
Kadut vieläpä varjostivat. Päivä oli aivan yhtä tukahduttavan kuuma kuin aiemminkin kiroamani päivät, mutta aurinko ei yltänyt kaduille näin helpottaen oloa huomattavasti. Varsinkin palanut nenäni, jossa tuolloin oli jo paksu kova kerros peitteenä (se kerros taisi itse asiassa jo sinä iltana varista poiskin), piti varjoisuudesta hyvin paljon.
Ja syömämme sitruunajäätelö oli erinomaista. Pehmeää, suussa helposti sulavaa jäätelöä, josta irtosi vieno virkistävän sitruunainen jälkimaku. Kerrassaan ihastuttavaa. Olisi pitänyt ostaa enemmänkin. Mutta ostimme vain neljä jäätelöpalloa meitä kolmea kohti, ja näistä neljästä pallostakin vain yksi oli sitruunajäätelöä. Hyviä ne muutkin pallot olivat, mutta jotenkin se sitruunapallo jäi parhaiten mieleen.
Venetsian pikkukaduista täytyy vielä kehua sitä, kuinka vähän niillä lopulta kulki turisteja. Vaikka Venetsia onkin puhdas turistikaupunki, kujien sokkeloisuus ja pienuus pitävät suurimmat ihmismassat, jos nyt ei kokonaan niiltä poissa, niin ainakin olemaan kerääntymättä ruuhkaksi asti. Jäätelöä syödessämmekin ohitsemme taivalsi vain muutama hassu ihminen, ja kuitenkin olimme aika lähellä jotain toria (joka tosin taisi olla aika suurelta osin remontissa).
Toki Venetsiassa oli turistikeskittymiäkin, kuten pulutori. Varmasti aukiolla on oikeakin nimi, mutta silmiinpistävintä torissa kuitenkin oli sinne kerättyjen pulujen määrä. Ja todellakin kerättyjen, sillä torilla oli useita linnunruuan myyjä, joilla vierailijat saattoivat houkutella ylikesyjä puluja käsivarsilleen tai päälleen, tai vaikka kidutettavaksi, kuten eräs pikkulapsi teki. Hän tarrasi lähestyviä sepelkyyhkyraukkoja siivistä tai pyrstöstä ja nappasi höyheniä mukaansa kun lintu pyrähti irti. Lintuparat. No, todennäköisesti poika sai jonkin lintutaudin.
Vaikka puluja nyt olikin kiusaksi asti, itse tori oli kuitenkin valloittava. Kaunis, tarkoituksenmukaisen oloinen arkkitehtuuri viehättää aina esteettistä silmääni, ja taustalla soinut klassinen kamarimusiikki ja ennen kaikkea toisen ravintolan bändin jatsikeinunta paitsi olivat musiikkina kaunista, sopivat paikan tunnelmaan kuin nyrkki silmään. Itse asiassa ne linnutkin sopivat sinne aika hyvin...
Italian sepelkyyhkykanta muuten poikkeaa täysin kaikkien muiden maiden vastaavasta. Kenties se johtuu Venetsian pulutorin verenhimoisesta taistelusta pullanmurujen perään, tai kenties siitä, että Italialla on jo vuosituhantinen perinne sekä suurkaupungeissa että turismissa, mutta Italianpulut ovat überkyyhkyjä. Kyllä muuallakin näkee joskus, kun pulu päättää ottaa spurtin, mutta Italiassa muiden maiden pulujen spurttivauhti oli lässyä löntystelyä. Pulut kipittivät maata pitkin puolilennossa ja tekivät lokkimaisia syöksyjä korkeuksista pullanmurujen perään. Veronassa ne hyökkäsivät peräti erään onnettoman ruokailijan lautaselle, kun tämä itsepalveluravintolassa kävi hakemassa itselleen lisää tavaroita aloittaakseen ruokailun. Nainen kuitenkin söi ruokansa.
Keksittyämme suurten kanaalien (ja turistivirran) käyttämisen suunnistuksessa rautatieasemalle takaisi löytäminen ei ollut enää temppu eikä mikään. Illalla päiväinen lakkokin oli jo päättynyt, joten paluumme Veronaan oli jo paljon aamuista matkaa helpompi. Mitä nyt epähuomiossa erehdyimme menemään ykkösluokkaan. Poistuimme kuitenkin ennen kuin konduktööri tuli tarkastamaan matkalippuja, joten ongelmia tästäkään ei seurannut. Eipä ollut ykkösluokkakaan paljon sen kummempi kuin kakkonenkaan. Vähän vähemmän ihmisiä vain. Junassa luimme juna-aikataulukirjaa päästäksemme sunnuntaiksi (oli perjantai) äitiämme vastaan Pariisiin. Katselimme erilaisia yhteyksiä jostain Pohjois- Italiasta jonnekin Pariisin tienoille, kuten Firenzestä Brysseliin tai Bolognasta - miksei peräti Pariisiin. Olimme jo edellisenä päivänä yrittäneet ostaa lippua Pariisiin, mutta vapaat paikat olivat maksaneet aivan älyttömiä, interrail-lipun kanssa lähemmäs neljääkymppiä per nenukki.
Illalla Veronassa siis menimme taas seisomaan järjettömän pituiseen jonoon, jonka perällä palveli liian vähän kassoja (tämähän on sinänsä globaalia, Pohjoismaissa vain on jonotusnumerot, joten saa istua). Kauan jonotettuamme tiskin huonosti englantia taitava myyjä vain totesi, että paikanvaraus on jo suljettu ja asiaan täytyy palata huomenna.
Päätämme pudistellen poistuimme rautatieasemalta hostelliimme. Matka alkoi jo olla tuttu rautatieaseman pihan järjettömine liikennevaloineen (ne oli suunniteltu näyttämään suurimman osan ajasta punaista kaikille paitsi yhteen suuntaan, josta ei koskaan tullut ketään), Arenan ympäristön illan oopperanäytökseen tulvivine ihmisineen ja taskuvarkaita valvovine ratsupoliiseineen, ja Veronan halki virtaavan joen vähine vesineen. Joen vesi itse asiassa hiukan lisääntyi sadepäivän aikana, saapuessamme se oli jo huolestuttavan kuiva.
Palasimme aamulla Veronan rautatieasemalle ostamaan paikkalippuja ihan mihin tahansa Pohjois-Italiasta jonnekin Pariisiin päin menevään yöjunaan. Moinen määrittely ei vain kelvannut Italian rautateiden asiakaspalvelu-ihmisille, sillä he eivät tienneet yhdenkään junan olemassaoloa, ellen itse tarkkoja kaupunkeja, mistä minne oikeasti halusin mennä.
Itse asiassa lipunmyyjät eivät oikeasti tienneet edes näillä tiedoilla, vaan heille piti olla ihan tarkka junan numerokin tiedossa, että he kykenivät mitään myymään. Junan numerot taas sai tietää aseman toisessa päässä olevalta info-tiskiltä. Niinpä pari aamupäivän tuntia kului sujuvasti kahteen paikkaan vuorotellen jonottaen: ensin jonotin aina info-paikkaan, jossa yritin keksiä kaksi kaupunkia, joiden välillä saattaisi kulkea junia, ja sitten saatuani junatiedot siirryin lipunmyyntijonoon, missä minulle aina kerrottiin että "ei tuollaista junaa ole", tai "tietokone ei suostu ottamaan varauksia tuohon junaan" tai "juna on täynnä" tai "junasta löytyy vielä luksus-paikkoja, 70 euroa kappale".
Lopulta sain meille normaalit couchette-paikat välille Firenze-Basel, jotka maksoivat vain 20 euroa kappale. Lisäksi meidän piti päästä Firenzeen, ja sinnehän Veronasta pääsisi Bolognan kautta; juna Bolognasta Firenzeen oli lisämaksullinen, joten pulitin siitäkin jonkun 10 euroa kolmelta hengeltä. Italiassa lisämaksuun ei kuitenkaan sisälly paikkaa, joten tässä hienossa lisämaksullisessa junassa pääsimme matkamme ainoan kerran seisomaan junan eteiseen.
Kuin pisteenä iin päälle, illalla junassa Firenzestä Baseliin ei ollut valoja, ja jouduimme taskulampun valossa vääntelemään couchette-koppimme yö-asentoon. Aamulla Sveitsin puolella valot kuitenkin toimivat, joten kaikki juna-ongelmat, mitä meillä oli, tapahtui vain ja ainoastaan Italiassa.
Ennen päätymistämme toistamiseen Sveitsiin kuitenkin nautimme Bolognasta sen verran, että ostimme asemalta jonkun pizzapalan, ja Firenzessä vietimme jopa noin kahdeksan tuntia.
Firenze oli puhtaasti Kimmon kohde, sillä kaupungista löytyy paljon merkittäviä taidehistoria-paikkoja. Emme siellä silti paljoa tehneet: kävimme jossain kirkossa katselemassa tauluja, ihastelimme käsittämättömän rumaa kaupungin ulkokuorta, söimme huonoa pizzaa ja seurasimme rotarien kulkuetta kaupungin läpi.
Italian liikenne on pahamaineista. Osittain se varmasti johtuu suomalaisten autoilijoiden tottumisesta jumalasemaansa, kykenemättömyydestä sopeutua siihen, että liikenteessä kulkee muitakin samanveroisia kulkijoita. Kapeat kadun pakottavat autoilijoita ottamaan jalankulkijoitakin huomioon, kuten myös harvat polkupyörät ja lukuisat skootterit. Suomalaiskansallinen autoilukäyttäytyminen, jossa ennemmin tapetaan kevyttä liikennettä kuin odotetaan kymmenen sekuntia siis varmasti aiheuttaakin kaaosta liikenneympäristössä, joka perustuu, ainakin teoriassa, huomioonottamiseen ja huolehtivaisuuteen.
Venetsia oli ihana paikka, siellä ei autoja näkynyt. Eivät raukat olisi niille kaduille mahtuneet. Kävelijöilläkin, joista useat kuljettivat mukanaan pyörillä kulkevaa kantotelinettä, oli ongelmia kanaaleita ylittäneiden lukuisten siltojen kanssa. Kantovehjettä piti aina nostaa rappusten kohdalla. Venetsia siis ei ole erityisen pyörätuoliystävällinen kaupunki.
Firenze puolestaan oli helvetti. Autoille oli yritetty luoda riittävästi tilaa, jolloin jalankulkijat oli pakotettu painajaismaisen kapeille jalkakäytäville. Toki turistikeskustassa oli kävelykatujakin, mutta ne taas sitten olivat niin täynnä turisteja, että ahdistunut paniikkihäiriö ei ollut kaukana.
Firenze oli muutenkin kauhistus. Se on taidehistorian mekka, täynnä merkittäviä ja kauniita rakennuksia, mutta niin ahtaaksi rakennettu, ettei niitä rakennuksia näe ihailla. Ja niin täynnä turisteja, että ahdistaa. Firenze yhdisti Hampurin ja Prahan huonoimmat puolet. Hampurin yleisen rumuuden ja Prahan turistirysämäisen luonnottomuuden. Firenze on varmasti hieno, kaunis paikka, jos on varaa pysytellä kirkoissa ja museoissa ja kaikkialla, missä renessanssitaidetta onkin, mutta kaduilta katsottuna kaupunki on kaamea. Ehkä se olisi helmikuussa parempi, kun turisteja on vähemmän.
Ja huonoa tuuria meillä taisi nyt tällä visiitillä olla siinäkin, että joka paikka näytti olevan rakennustelineiden peitossa. Niin Firenzen suurikupolinen tuomiokirkko kuin Michelangelon Davidin kopion ympäristö oli pelkkää metalliputkea. David-kopion vieressä oli kyllä muita viehättäviä patsaita, joita pystyi ihailemaan muutenkin kuin edestäpäin. Jotain antiikin sankareita nekin esittivät, mutta en tunne symboliikkaa enkä tarustoa riittävän hyvin, että olisin ne tunnistanut. Ja laatta, jossa nimet kerrottiin, oli töpötetty sormilla lukukelvottomaksi.
Tällaisia näkymättömiin töpötettyjä laattoja näkyikin mitkin matkaa. Jo Tukholmassa oli eräs kartat, jonka "olet tässä" -palleron kohdalla oli vain harmaa kulumajälki. Myöhemmin Pariisin Louvressa tätä efektiä oli käytetty viehättävästi hyväksi "ethän koske näyttelyesineisiin" -pyynnöissä. Ne olivat kirjoitettu kuin osa tekstistä olisi kosketeltu kadoksiin. Harmillisia täpliä kumminkin ovat, ja niiden yleisyydestä päätellen niistä eroon pääseminen täytyy sälyttää laattojen asettajan harteille (pitää laitta levy tekstin päälle), sillä ihmiset ovat tyhmiä.
Mutta ne patsaat olivat yhtä kaikki kivoja. Niissä oli ideaa ja taitoa. Ja eloa. Ominaisuuksia, jotka suomalaisesta, ainakin julkisesta, veistotaiteesta niin usein puuttuvat. Patsastelivat Firenzenkin patsaat, mutta Suomessa ne myös tahtovat jäykistellä, ollaan jotenkin niin virallisia, niin virallisia, että haukotus pääsee. Kuin viesti olisi, että menkää kansalaiset patsaiden äärestä luontoon, sillä on nättiä.
Patsaiden ympäristössä pahaa-aavistamattomia kävelijöitä vaani myös miimikko, jota oli hauska seurata, varsinkin kun en sellaistakaan ollut ennen nähnyt. Siinä valkoiseksi meikannut mustapukuinen veikko kiusasi ohikulkijoita, kunnes yleisö kasvoi liian runsaaksi ihmisten yllättämistä ajatellen, ja mies nosti hatun esiin. Ihan lysti esitys. Emme maksaneet.
Illalla samalla paikoin ilmeisesti paikalliset rotarit (tai jotkin) marssivat (enimmäkseen epätahdissa) rumpujaan päristellen ja houkuttelivat turisteja ympärilleen. Oli marssijoiden puvustustakin mukava katsella ja rumpukomppi oli tarttuva, mutta mielenkiintoisemmaksi havainnoksi jäi miten helposti pystyinkään tunnistamaan Tommin vaalean puolikaljun päälaen kymmenien metrien päästä väkijoukosta. Jotenkin hänen päänsä loisti turistilaumasta täydellisen "mikä ei kuulu joukkoon" -tehtävän oloisesti. Eli kaukana olimme kotoa. Sitä paitsi, jos Suomessa pukeuduttaisiin niin kuin siellä pukeuduttiin 1500-luvulla, suomalaisilla olisi harmaat naurissäkit päällään, ja sitähän ei kauaa viitsisi seurata. Sekin firenzeläisten marssissa oli jännää, että se ei tainnut olla ensisijaisesti turisteille suunnattu, vaan se vain oli osa jotain seremoniaa. Tai ainakin sellainen vaikutelma siitä äkkiseltään jäi.
Kävimme myös yhdessä kirkossa bongaamassa taidehistorian kurssini kuvatenttikuvia. Ja löytyihän sieltä sellainenkin, Masaccion Pyhä kolminaisuus, vaikka se ei kovin hyvin muihin kirkon töihin istunutkaan. Oli vanhempi, oli ainoa työ ilman rakennettuja kehyksiä, ja vanhempana oli jotenkin latteampi ja myös kuluneempi kuin muut. No ei silti, esimerkkinä perspektiivin keksimisestähän sitä luennoillakin käytettiin. Vaikuttavampi perspektiivi löytyi tosin jostain erään venetsialaisen kirkon sivuhuoneesta (tai miksi niitä kirkoissa kutsutaan), jossa piti jo oikeasti nähdä vaivaa selvittääkseen oliko maalauksen syvennys oikea vaiko maalattu. Maalattu oli, ilmeisesti, ja hyvinpä olikin tehty.
Kirkot ovat kivoja, mutta ilman asiantuntevaa opastusta, tai ilman aikaa, kynää ja paperia, niitä ei oikein enää muistoissa erota toisistaan. Kävimme myös Venetsiassa kirkossa ja nyt se ja tämä Firenzen neitsyt Marian kirkko menevät ihan ristiin toistensa kanssa. Eli mitähän nyt kummassakin oli. Joka tapauksessa vaikuttavia maalauksia, joskin aiheidensa ja esiintymisympäristön vuoksi hieman latteita ja elottomia.
Yritimme Firenzessä löytää jotain viheralueet, jos sellaisesta kaupunki näyttäisi viehättävämmältä, mutta kuten Veronassa, kartan vihreät läntit tarkoittivat hoitamatonta kaaosta puoliksi hiekoittuneella kentällä ja yhtä pystyynkuollutta puuta. Varsinkin Veronan viheralueeksi merkitty jonkin nunnaluostarin piha houkutti ainoastaan varomaan mahdollisia huumeneuloja ja ihmettelemään, miksi sellaiseen paikkaan ylipäätään päästetään ihmisiä. Kaipa kesien kuivuus tämän aiheuttaa, olihan suihkulähteitäkin sammutettu itse kussakin kaupungissa.
Illalla poistuimme maasta junalla. Firenzen rautatieasema oli kovin tylsä, eli modernistinen, joten siinä ympäristössä sen merkitseminen karttaan nähtävyytenä kenties olikin oikeutettua. Sieltä lähdimme päivän toiselle ikimuistettavalle matkalle Italian upeassa (ja lisämaksullisessa) rautatieyhtiössä. Kaikki matkustajat lepovaunussa saivat tervetulleen puolilitraisen vesipullon, ja hintaan sisältyi aamupalakin, mutta siihen nähden, että Tommi aamulla varmaan tunnin metsästi meille tätä kyytiä ei olisi ollut liikaa vaadittu, että vaunussa olisi ollut valot. Vaikka toki cousette-sängyn virittämisessä pimeässä ilman aiempaa kokemusta oma viehätyksensä olikin.
Aiemmin päivällä matkustaessamme Veronasta Firenzeen, vaihto Bolognassa, taisteltuamme Bolognassa läpi italialaisen käsityksen jonosta (isoimmat kyynärpäät ja suurin röyhkeys on ensimmäisenä) nousimme junaan. Lisämaksulliseen tietty. Koska lisämaksuun ei sisälly paikkaa, istuimme vessantukkona käytävällä. Seuranamme ihmisiä, joiden mielestä siinä oli hyvä tupakoida. Askartelin rinkasta itselleni istuimen ja lueskelin Populaarimusiikkia Vittulajänkältä pystyäkseni unohtamaan koko typerän italialaisen rautatien. Tälläkin kertaa muuten matkustimme väärin emmekä leimanneet lisämaksulippuamme, mutta se ei tuntunut lipuntarkastajaa hetkauttavan. Outoa sinänsä, sillä olisimme voineet käyttää samaa lappua sitten myöhemmin johonkin toiseen junaan.
No, korvatulpat junan jyskettä peittämään korviin ja yöuni junassa vapautti meidät koko typerältä, joskin kieltämättä kauniilta, maalta.
Sveitsi oli matkamme sunnuntai-kohde, sillä toistamiseen tulimme pistäytymään jossain saksankielisen Sveitsin B-kirjaimella alkavassa, täysin tuntemattomassa kaupungissa sunnuntai-aamuna. Mutta koska Italiasta eivät osanneet meille myydä lippuja muualle, päädyimme nyt siis Baseliin ja päätimme sitten tutustua siihen.
Ärsyttävin piirre näissä lyhyissä Sveitsissä käynneissä oli tietysti se, että Sveitsi leikkii yli-itsenäistä eikä siellä tietenkään käytetä euroja. Jouduimme siis arpomaan etukäteen puolen päivän rahankäyttö ja nostamaan sen verran automaatista. Päädyimme ottamaan 20 frangia. Aseman tavaralokerot maksoivat 5 frangia ja hyväksyivät vain jotain pikkukolikoita, joten lähdin kauppaan ostamaan ihan vaan jotain särkeäkseni rahaa. Kaupasta ulos kävellessäni ihmettelin itsekseni, kuinka olen muka joskus kirjoittanut pitkästä matematiikasta laudaturin, kun olin laskenut, että jos ostokset maksavat 5,40 frangia ja maksan kympillä, saan viitosen takaisin...
Baseliin tutustuimme jalan, kuten lähes kaikkiin käymiimme kaupunkeihin. Parhaiten mieleen kaupungista jäi auto, joka lähti aivan itsekseen seuraamaan meitä käveltyämme sen ohi. Auto oli pysäköity mäkeen, eikä siinä selvästikään ollut käsijarrua tai vaihdetta päällä, ja tuurilla oli pysynyt paikallaan kunnes me tuulen lailla suhahdimme sen ohitse aiheuttaen niin valtavan ilmavirran, että kitka renkaiden alla ei enää riittänyt ja auto lähti vierimään mäkeä alas.
Kimmo hyppäsi auton eteen pysäyttäen sen, ja sitten katselimme ympärillemme, josko auton omistaja (tai ihan kuka tahansa) olisi lähettyvillä. Yhtäkään ihmistä emme kuitenkaan nähneet, ja pari minuuttia autotukea leikittyään Kimmo päästi irti, ja auto pysyi kuin pysyikin paikoillaan vielä ainakin ne viitisen minuuttia, mitä tilannetta vielä lähettyvillä tarkkailimme. Tämän auton alapuolelle oli pysäköity muutama auto, ja mäen alapuolella virtasi joki, joten toivottavasti nämä autot eivät nyt sitten makaa joen pohjassa...
Juna Pariisiin lähti kahdeltatoista, ja Pariisissa olimme tunteja myöhemmin. Tähän loppuikin oikea Inter Rail -matkamme, sillä Pariisissa seuraamme lyöttäytyi äitimme, emmekä enää pahemmin juniin koskeneet. Äidin mielestä kun Joni ei mitenkään jaksaisi matkustaa kokonaista kuukautta, joten hänen piti tulla pelastamaan Joni pahoilta isoveljiltä näin kolmen viikon jälkeen.
Oli tietysti ihan hyvä, että äiti tuli Pariisiin, sillä hän toi minulle paljon tavaroita, joita tarvitsen Nigerissä, mutta joiden raahaaminen reilillä olisi ollut turhaa, ja lisäksi hän vei pois tavaroita, joita olin reilillä tarvinnut, mutta joiden raahaaminen Nigeriin olisi ollut vielä turhempaa.
Äidin piti tulla CDG:n lentokentältä RER-paikallisjunalla rautatieasemalle, missä mekin olisimme, mutta eihän hän tietenkään niin osannut tehdä, vaan hyppäsi bussiin ja päätyi oopperalle. Niinpä me sitten lähdimme kävelemään Pariisia ympäri rinkat selässä etsien oopperaa, ja oopperan ja äidin löydettyämme etsimme vielä hotellimme.
Illalla hotelliin päästyämme emme enää mitään tehneet. Muutenkin äidin kanssa teimme päivisin huomattavasti vähemmän kuin aiemmin, sillä äiti alkoi aina illalla valittaa, että nyt täytyy päästä nukkumaan, johan sitä on tänään kävelty tarpeeksi...
Basel vaikutti aika vaatimattomalta tuttavuudelta. Ihan tavanomainen pohjoiseurooppalainen kaupunki, jonka rakennuskanta on sodanjälkeistä ja jossa viheralueet ovat oikeastikin puistoja. Kaupungin läpi virtaa joki, jossa selvästikin saattoi uida (tai ainakin siinä uitiin), ja... Ihan tavallisen oloinen kaupunki siis.
Rautatieasemalla oli remontti ja lokerot olivat liian pieniä, rinkat eivät purkamatta niihin mahtuneet, mutta olimme kuitenkin tyytyväisiä Italian jälkeen siihen, että lokeroita ylipäätään oli. Portailla, joilla asemalla pankkiautomaatille jonottaessa istuimme, luki saksaksi "ethän istu tässä, kiitos", ja ohikävelijät loivatkin meihin asiaankuuluvia katseita.
Ja sitten siellä oli mäkeen pysäköity auto ilman käsijarrua ja vaihde vapaalla. Juuri kun kävelimme ohi, se lähti valumaan mäkeä alaspäin ja kaikkien osaltaan todettuaan, että tämäpä ei näytä hyvältä hyppäsin auton perään pitämään sitä paikoillaan. Auto ei sitten enää liikkunutkaan ja etsittyämme kiviä renkaiden alle (ei löytynyt), seisoskelimme ympäristössä kymmenisen minuuttia. Auto ei liikahtanut eikä omistajaakaan näkynyt, joten totesimme, että, no, eipä ole meidän ongelma, ja suorimme tiehemme.
Oli kaupungissa vielä, aika lähellä tuota autoa itse asiassa, yksi puuhun kiivennyt kissa, jonka kaveri ajatteli mennä perässä vähän aikaa juurelta katseltuaan, mutta päättikin puolimatkassa toisin. Kissa yritti kääntyä ympäri kiipeämisasennossaan, mutta lopulta vain hyppäsi alemmalle peltikatolle, josta lähtikin. Kuului kova ääni. Välillä myös ylemmästä kissasta, joka selvästikään ei pitänyt sijainnistaan.
Eli sellainen oli Basel: lokeroita, autoja ja kissoja. Ehkäpä Sveitsikin olisi eloisampi maa, jos siellä kävisi muulloinkin kuin sunnuntaisin. Täytyy käyttää tämä tilaisuus vielä Sveitsin rahojen ulkonäön kehumiseen. Vaikka euro käytännöllisyydessään on matkailijalle palvomisen arvoinen oivallus, niin onhan myönnettävä, että ne ovat käsittämättömän rumia. Sveitsin setelit sen sijaan olivat iloisia, pystysuoraan suunniteltuja ja kauneudessaan kompromissittomia. Ehkä niiden ulkoasua ei oltu äänestetty missään parlamentissa miellyttämään kymmenien maiden järjettömistä asioista kitiseviä parlamentaarikkoja.
Baselista jatkoimme Pariisiin, koska äitimme oli myös tulossa sinne. Junassa pelasimme korttia. Eivätpä menneet nekään Tommin laivasta ostamat pelikortit ihan hukkaan.
Pariisissa ensimmäisenä iltana kävelimme saapumisasemaltamme oopperan luo, jossa äitimme jo odottelikin, ja sieltä hotellillemme. Päästyämme Style Hoteliin aloimme arvuuttelemaan mistä saisi ruokaa, ja päädyimme jonkinlaiseen epämääräiseen ranskalaismarkettiin (epämääräinen on vakiomääre ranskalaisten ruokakauppojen kanssa), josta ostimme leipää (ei patonkia), jogurttia, ja hedelmiä ja... No, siis iltapalaa. Palasimme hotellille, söimme ostoksemme, kävimme pesulla ja aloimme nukkua.
Ja sitten yhtäkkiä oli aamu.
Ranskaan meidät toivotti tervetulleeksi hotellimme aamupala, joka sisälsi patonkia, croissantin ja teetä, kahvia ja mehua, ja joka maksoi 5 euroa. Ranskalaiset eivät ymmärrä leivän eivätkä aamupalan päälle ihan mitään, emmekä enää myöhempinä aamuina vaivautuneet hotellin aamiaiselle.
Koska hotellimme sijaitsi Pariisin pohjoispuolella, lähellä Sacré Coeurin katedraalia, kävimme ensimmäisenä tutustumassa siihen. Minähän siellä olin jo käynyt reilu vuosi sitten, kuten oikeastaan kaikissa Pariisissa käymissämme paikoissa, joten koko Pariisin aika oli minulle oikeastaan kertausta.
Sacré Coeurin portailla äiti innostui kannustamaan rihkamakauppiaita, vaikka olin siitä vasta edellisenä iltana varoittanut. Sillä jos 5 euroa oli äitimmekin mielestä liikaa aamupalasta, se ei tuntunut olevan liikaa ranteeseen sidotusta narunpätkästä.
Ostimme myös viikkoliput Pariisin metroon, jotta voisimme vapaasti nähdä Pariisin jokaisen nurkan, jonka haluaisimme. Niinpä seuraavaksi huristelimme metrolla Notre Damelle. Ärsyttävästi Notre Damen jokaisesta ikkunasta yksi lasi oli auki, joten valokuvien ottaminen ei oikein onnistunut. Vähemmän ärsyttävästi valokuvaaminen oli kuitenkin sallittua kaikissa Pariisin kirkoissa, toisin kuin suurimmassa osassa matkamme aikana aiemmin vierailemissamme kirkoissa, eikä Pariisissa kirkkoihin tarvi maksaa sisäänpääsystä.
Notre Damelta sitten kävelimme Louvren ja Champs Elyséen kautta Riemukaarelle, ja sitten olikin jo ilta ja äitiä nukutti. Kaikki vieraillut kohteet olivat minulle jo entuudestaan tuttuja, joten annan Kimmon kertoa tarkemmin omista kokemuksistaan näissä paikoissa.
Tulimme vauhdilla Pariisiin, kauas pohjoiseen sieltä, missä olimme. Niinpä yksi havainnoistamme olikin, kuinka kumman kylmä kaupungissa olikaan. Hyvänen aika, lämpötilahan laski illalla kahteenkymmeneen asteeseen! Kaukana Veronan yöt, jolloin lämpö esti nukkumisen. Ja vihdoin krooninen hikoilunikin sai välillä pitää taukoa.
Pariisi poikkesi reissumme aiemmista kohteista paitsi kokonsa puolesta (vaikka olimmekin miljoonakaupungeissa käyneet niin kuitenkin ainoastaan pienissä miljoonakaupungeissa), myös matkaseuramme vuoksi. Äitimme ei pitänyt lainkaan samaa tahtia mitä olimme kolme edellistä viikkoa pitäneet, ja tiistainahan matkaseuramme kasvoi jo viiteen jäseneen kun Kaisukin saapui Pariisiin. Maanantai menikin Pariisia katsellessa vähän silläkin silmällä, ettemme menisi minnekään, missä Kaisukin saattaisi haluta käydä. Katsastimme Sacré Coeurin, Pompidou-keskuksen ulkoisesti, Notre Damen ja Riemukaaren. Ja samalla vähän Pariisin keskustaa ja "hiekkarantaa".
Italian kirkkojen jälkeen Sacré Coeur oli tuore tuttavuus, onhan Pariisin ainoan mäen koristus vasta vähän yli satavuotias. Vaikka eivät Italian renessanssimaalaukset huonoon kuntoon olleet päässeet, niin olivat Pyhän sydämen teokset kuitenkin paremmassa kunnossa. Ja eihän Sacré Coeur itsessään mikään nähtävyys ole, ennemminkin sen sijainti ja sinne johtava puisto. Mäen päältä näimme ensimmäisen vilauksen itse Pariisin Maamerkistä, Eiffel-tornista. Siltähän se näytti kuin kuvissakin.
Ilmeisesti Pariisissa oli kirkkojen edustat siivottu kerjäläisistä, koska sellaisia emme näillä alueilla lainkaan nähneet. Kaupustelijatkin etsivät uhrejaan pääosin niistä kauempana. Ja kyllä Pariisin kerjäläiset muutenkin edukseen esiintyivät Italian kauheiden ulinaäänisten pyhimysluettelijoiden jälkeen. Tai varsinkin sen Innsbruckissa ollen naisen, joka kitisi ja ulisi ja josta ei päässyt millään eroon, ei vaikka parhaalla saksantaidollani taioin lauseet "en puhu saksaa" ja "en ymmärrä". Vasta kun katsoin naista julmasti silmiin ja sanoin autoritäärisesti "nein" hän ymmärsi vihjeen ja poistui. Sillä jos matka jotain opetti, niin sen, että kaupustelijoille ja kerjäläisille on oltava tyly. Jotkut heistä ovat aika sinnikkäistä kiusankappaleita, ja jos tahdonvoima ei ole luja, he voivat myydä viidellä eurolla langasta tehdyn rannerenkaan. Niin ne tekivät Sacré Coeurin edessä, ja äiti hintaa yhtään kyseenalaistamatta maksoi. En tiedä kuinka kunniallisesti olisin tilanteesta päässyt livahtamaan jäätyäni liian pitkäksi aikaa kauppiaiden uhriksi ilman äidin maksamista, mutta ei niistä nyt viittä euroa olisi saanut maksaa. Häpesin lankaan menemistämme niin, että pujotin ranteeni vapaaksi niin pian kuin mahdollista. Nyt en tiedä, missä rengas on, mutta se pitäisi ottaa aina matkoille mukaan muistutukseksi tylyyden tarpeellisuudesta.
Pompidou-keskus (tai miten se kirjoitetaan) oli niin kummallinen kuin kuvissakin, mutta luonnossa huomattavasti kauniimpi. Paikan päällä pystyi ymmärtämään melkein, mitä arkkitehdin päässä oli liikkunut. Sisällä olleesta pienestä ilmaisesta oppilastyönäyttelystä ei voi sanoa samaa. En ymmärrä, miksi minun pitäisi kunnioittaa rumaa ja tylsistyttävää työtä vain siksi, että se on tehty tekniikalla tai tavalla, jolla taidetta ei ole juurikaan aiemmin tehty. Siis taidetta merkityksessä näyttelyesine.
Oli Pompidoun aulassa (jota pidemmälle emme rakennuksessa edenneet) myös jännä ja hintava kauppa, jossa myytiin mielenkiintoisia sisustusesineitä. Sillä sisustukseen nykytaide sopii. Oikeaa, vanhaa taidetta en välttämättä talooni päästäisi, mutta nykytaidemuseoissa tulee aina mieleen sisustusideoita. Oli kaupassa myös ihmeellisesti muotoiltuja käyttöesineitä ja täysin tarpeetontakin tilpehööriä, mutta yhtä kaikki jänniä kaikki.
Notre Dame oli remontissa ja täynnä turisteja. Vaikka pappi nousikin saarnastuoliin muistuttamaan, että kyse on kirkosta eikä nähtävyydestä, ja luki vielä rukouksen ranskaksi ja englanniksi sanomaansa vahvistamaan, aika huolettoman äänekkäästi osa vierailijoista kirkkoa kommentoi. Oli ne ikkunat kuitenkin aika vaikuttavia, vaikka valon suunta ei aivan ikkunoista kaikkea irti antanutkaan.
Kuriositeettina mainittakoon hauska selitysteksti eräälle taideteokselle, jossa ranskan Dieu, Jumala, oli kääntynyt englanniksi Goldiksi. Nyky-yhteiskunnan rahanpalvonta on kasvanut jo niin alitajuiseksi, että kirkoissakaan ei enää osata erottaa Jumalaa kullasta. Ja mitä "tämä on kirkko, ei nähtävyys" - sanomaan tulee, sitä heikensi huomattavasti nurkan automaatti, joka myi Notre Dame -mitaleita.
Riemukaari ei kovin kummoinen nähtävyys ole, ainakaan jos ei päälle kiipeä Champs-Elyséetä katsomaan, mutta oli valaisevaa huomata, kuinka ranskalainen patriotismi ei nostata samanlaisia puistatuksia kuin suomalainen. Jopa lause "kaatunut isänmaan puolesta" näyttää ranskaksi kauniilta. Se on se heidän luvattoman ihastuttava kielensä. Ja kun suomesta tietää, että omassa ikäluokassani tämän tyylinen kielenkäyttö esiintyy yleensä seurassa, jossa kuule myös lauseet "Suomi suomalaisille " ja "Karjala takaisin". Kyllä sodissa kuolleet muistomerkkinsä ansaitsevat. Mutta riemukaaren pinnisteltyä mahtipontisuutta mielenkiintoisempaa oli kuitenkin seurata autojen hyörinää sitä ympäröivässä liikenneympyrässä. Monikaistaiset liikenneympyrät ovat jotain, jota en ole koskaan ymmärtänyt, vielä vähemmän, jos siinä ei ranskalaiseen tapaan ole edes kaistoja merkitty viivoilla. Kööpenhaminassa normaaleissa risteyksissäkin oli kaistat ohjaamassa autojen kääntymistä, mutta ilmeisesti ranskalaisautoilijat vain halveksivasti tuhahtavat moisille aloittelijoiden helpotuksille. Ja sitten kun riemukaaren liikenneympyrässä vielä poljeskeli pyöräilijöitäkin. Kai sekin on sopiva extreme-laji niille, joita base-hypyt ja lisähapeton Himalajan-valtaus jo tylsistyttävät arkipäiväisyydellään. Mutta itse en kyllä siihen kaoottiseen sirkukseen en pyörällä menisi.
Muutenhan Pariisi voisi tasaisena kaupunkina olla pyöräilijöiden paratiisi siinä kuin joku Kööpenhamina tai vaikka Suomen Oulu, mutta sen satunnainen asemakaava, liiallinen autoliikenne ja hieman liian kapeat kadut tekevät selväksi, että Pariisi on helvetinkoneiden kaupunki, kevyt liikenne pysyköön poissa (toki tämä on vain hallinnollinen ratkaisu, ja toisinkin päin voisi päättää). Tuli ihan kotimaa mieleen. Autoilijoiden käyttäytymisestäkin. Tosin Pariisissa jalankulkijatkin osoittivat sellaista peräänantamatonta röyhkeyttä, jota autoilijoiden oli pakko kunnioittaa - tai sitten vain ajaa päälle. Äitiä päivän kävelyt alkoivat jo väsyttää, joten jätimme Eiffel-tornin toiseen päivään. Olihan se aina silmäkulmassa kummitellut läpi päivän, mutta lähemmin tutustuimme siihen tiistaina.
Aamulla heti ensi töiksemme riensimme Eiffel-tornille, jotta pääsisimme sisälle mahdollisimman vähällä jonotuksella. Turistit kun ovat sellainen laji, jotka tuntuvat viihtyvän aamulla pitkään sängyssä, ja niinpä aamulla pääsimme täysin jonottamatta tornin portaikkoon. Hisseille oli jo jono, mutta mitä sitä suotta hissiä käyttämään, kun portaatkin on keksitty.
Ei ollut Eiffel-tornikaan muuttunut vuodessa. Yhtä kuvauksellinen se oli edelleen, ja kuvia tuli nyt otetta rakenteista ja myöhemmin ulkopäin enemmän kuin olisi ilman digikameraa uskaltanut ajatellakaan. Tietysti Eiffel-tornista näkyvä Pariisin maisema on aika tylsä, kun sieltä ei näe Eiffel-tornia itseään, ja kaupunki näyttääkin jokseenkin lattealta.
Eiffel-tornin alimmalla tasolla oli hauska maalausnäyttely, jossa kuvattiin, kuinka Eiffel-torni näkyy eri puolilta Pariisia. Olipa mukana myös muutama maalaus, joissa Eiffel-torni näkyi niin kööpenhaminalaisessa kahvilassa (asiakkaan t-paidassa) kuin myös new yorkilaisessa kirjastossa (seinällä olevana tauluna). Yhdessä työssä Eiffel-torni oli veden alla, kalat kiersivät jalkoja ympäri ja Tintti sukellusveneineen ihmetteli, että kuinkas tässä näin oli päässyt käymään.
Kävimme myös ihastelemassa Vapauden patsasta, sitä pienempää, joka löytyy Pariisista. En tiedä, kumpi näistä nyt sitten on se alkuperäinen, tämä vai ranskalaisten New Yorkiin lahjoittama, mutta kyllä se amerikkalaisten versio on huomattavasti hienompi, johtuen lähinnä koosta ja sijoittelusta. Pariisin patsas kun on sijoitettu aivan käsittämättömän rumalle alueelle Seinen erään saaren päähän. Jos Seineä pitkin kulkee jokiristeilyllä, paikka ehkä toimii, mutta muuten alue oli todella likainen ja vastenmielinen. Mutta tämänkin kyllä jo tiesin viime vuodelta...
Kävelimme tänään sitten Seinen vartta, kunnes alkoi tulla ilta. Tänään ilta tarkoitti sitä, että Kaisu tulisi Pariisiin, ja niinpä lähdin häntä vastaan. Kimmo, Joni ja äiti yrittävät käydä Samaritainella, mutta se oli kiinni. Samaritainella oli kiinni myös loistava kattotasanne, josta viime vuonna otimme useita hienoja kuvia.
Kaisun kanssa lähdimme sitten illalla vielä kahdestaan Pariisin keskustaan, ja kävimme pyörimässä maailmanpyörässä. Sillä jos Pariisi on kaunis kaupunki, niin yöllä se on potenssiin kolme kauniimpi.
Tunnustan! Pelkään korkeita paikkoja. Ahdistun myös väkijoukoissa. Plauenin pitsijuhlillakin täyttä katua kävellessämme minulla vain tuli sellainen olo, että on pakko päästä pois. Menin kadun varteen seisomaan ja rauhoittumaan hetkeksi. Jos siis neuroottisuuteni käskee minun pysymään kaukana korkeista ja kansoitetusta paikoista, mitä ihmettä teen Eiffel-tornissa?
Yllättäen en jumittunut, vaan alitajuinen epämiellyttävyys tuntui vain jalkojen vapinana ja raskautena tornin huipulle noustessa. Ei huipulla erityisen kivaa ollut yhtä aikaa niiden satojen muiden kanssa, jotka hekin halusivat nähdä Pariisin korkealta sen yltä, mutta se, etten jumiutunut on itselleni voitto. Väenpaljoudesta oli ainoastaan etenemis- ja näkyvyyshaittaa (mitäs olen niin pieni ja lyhyt, kärsi nyt).
Tulimme tornille aikaisin aamulla, itse asiassa jo vähän ennen kuin se avattiin, joten jono hissillekin oli vaatimaton, vain parikymmentä ihmistä. Portaille, joille kokemuksista pitkiä nautintoja haluavina suuntasimme (näe puoli Eurooppaa päivässä on se aasialainen tapa), ei ollut jonoa lainkaan. Puolen päivän aikaan, kun poistuimme, jonot kaartelivat satoja metrejä hisseille, ja portaillekin lippuaan odottelivat kymmenet. Ja huipullakin varmasti oli taas paljon ahtaampaa. Matkamuistokaupatkin niin täynnä, ettei sinne työntämättä mahtunut (olivat itse asiassa jo silloin, kun mekin huipulla kävimme).
Ylhäältä Pariisin sekava asemakaava on kaunis. Valitsen sen koska tahansa tylsien uusien matemaattisen täsmällisten ruutukaavojen sijaan. Kaikki ne keskukset, joista lähtee säteitä, ja jopa ne yritykset ruutukaavaan päin, ne kaikki näyttivät niin aidoilta. Kuin kyseessä olisi kaupunki, jolla on historia, ja jonka tarina olisi ihmisten, ei insinöörien käsialaa. Autoja tällaiseen kaupunkiin vain ei pitäisi päästää. Se on sama kuin ratsastaisi hevosella sohvalta jääkaapille jääkiekko-ottelun erätauolla: hupaisan absurdia, mutta järjetöntä. Ja silti, siellä ne vain ajavat, ehkä kiroten seikkailunsa kaoottisuutta, mutta hetkeäkään ajattelematta, että autonhan voisi kotiinkin jättää. Ja kulkea vaikka metrolla.
Me kuljimme metrolla. Kaupungin metrokartta oli laajuudestaan johtuen hieman vaikeaselkoinen, mutta onneksi asemilla oli tauluja, jotka päämäärän nimeä painamalla näyttivät reitin sinne. Laajuuttaan lukuunottamatta linjasto oli kyllä ihan selkeä, eli siellä ei München-tyyliin ollut päällekkäisiä linjoja ja muita kummallisuuksia, jotka pistävät Pikku-Kimmon sormen suuhun. Itse metroasemat sinänsä olivat aika sokkeloita, jossa pitkät käytävät viuhuivat milloin mihinkin suuntaan ja oikealle laiturille löysi ainoastaan, jos muisti metrolinjan päätepysäkin nimen (jotka olivat ranskankielisiin nimiin tottumattomalle kovin samanoloisia). No, kertaakaan emme väärän paikkaan päätyneet, joten eipä siinä mitään vikaa ollut.
Eiffel-tornissa käytyämme kävimme kurkkaamassa Pariisin versiota vapaudenpatsaasta ja katsoimme Seinen rannalla olleita hyvinpukeutuneita miehiä pelaamassa petankkia. Sitä Kotisuomessa ollessa kuvittelee, että ne petankki ja patonki ovat vain sellaisia periranskalaisia kliseitä, joita ulkamaille myydään, mutta niin paljon niitä molempia Ranskassa näimme, että kai ne on hyväksyttävä osaksi todellisuutta. Ei sentään kenelläkään ollut baskeria päässä eikä valkomustaraitaista paitaa.
Sittenhän tuossa alkoi nälkä vaivata, joten päätimme edelleen pelätessämme ranskalaisia ravintoloita, käydä ostamassa jotain evästä ja istahtaa puistoon piknikille. Eikös sekin ole ranskalaista? Kauppoja kiertäessämme huomasimme pian, että Eiffel-tornin lähiympäristö oli turistialueeksikin kallis. Mehulitra maksoi viisi euroa. Tarpeeksi kauas kuljettuamme löysimme inhimillisiäkin hintoja, joten saimme piknikkimme Eiffel-tornin varjossa. Ainoa häiriö oli joku kellonkilistäjä, joka kutsui lähialueen lapsia -- olisiko ollut nukketeatteriin tai johonkin. Söimme patonkia ja jogurttia.
Loppupäivän vaelsimme Seinen rantaa ja katselimme sen siltoja ja rantaviivan rakennuksia, ja totesimme, että nätiltäpä näyttää, ihan Pariisilta. Seinen rannalle kärrätyn "Paris Plage"n, auringonottohietikon, äärellä myös illalla istuimme, kun Tommi oli jo lähtenyt vaimoaan vastaan. Minä käveleskelinkin sitä edestakaisin ja nautin alueen alkoholittomasta tunnelmasta. Ja mikä parasta -- hyvin suuri osa väestä vaikutti olevan paikallista. Hietikolla oli myös Asterix- aiheinen hiekkaveistos, paikalla, jonka myöhempänä päivänä huomasin olevan tarkoitettu hiekkalinnantekotaidon esittelyyn ja opettamiseen. Ammattilaiset tekivät ensin oman teoksensa ja sitten auttoivat vapaaehtoisia työstämään omaa työtään.
Äitiä alkoi taas väsyttää kun ilta oli vasta ihan aluillaan, joten palasimme hotellillemme. Tommi ja Kaisu kävivät vielä ihastelemassa öistä Pariisia. Seikkailu jatkui vasta seuraavana päivänä.
Tänään vietettiin taas Kimmo päivää, kun olimme koko päivän Louvressa. Viime vuonna Louvessa käyntimme jäi lyhyeksi, sillä olin kuumeessa enkä jaksanut käydä paljon muualla kuin Mona Lisan luona. Eihän suurin osa Louvren kävijöistä jaksa ilman kuumettakaan Mona Lisaa (ja ehkä Milon Venusta) pitemmälle, mutta nyt minä, Kimmo ja Joni olimme tosi-sissejä ja kiersimme koko museon läpi (vaikka yksi päivä Louvressa tarkoittaa sitä, että paikan läpi lähinnä kävelee).
Äiti liittyi seuraamme iltapäivällä käytyään ensin Kaisun kanssa Tatilla ostoksilla. Kaisu taas sanoi, että viimevuotinen pyrähdys oli ihan tarpeeksi, ja suuntasi itsekseen ainakin Notre Dameen.
Välillä toki kävimme kaikki viidestään syömässä kasvisravintolassa, vaikka äidin mielestä oli ihan tyhmää kävellä reilu kilometri ruoan takia. Kyllähän sitä olisi jonkun porkkanan saanut Louvrestakin, ja porkkanan voimalla sitten jaksaa tietysti koko päivän. Mutta jos ei tykkää laihduttamisesta, täytyy saada oikeaa ruokaa.
Syötyämme palasimme vielä Louvreen ja saimme rauhassa ihailla Mona Lisaa (joka kyllä on maailman turhin taulu), sillä sen kuvaaminen oli kiellettyä, eivätkä japanilaisturistit siten viihtyneet sen ympärillä lainkaan. Viime vuonna Mona Lisa -huoneen meno oli todella kaoottista, ja hauskinta siellä oli seurata turisteja, jotka yrittivät tunkea ihan taulun viereen poseeraamaan. Nyt sama meno oli ainoastaan Milon Venuksen luona.
Kolmannen kokonaisen Pariisi-päivämme kohde oli Louvre. Taiteesta viehättyneenä en olisi hyväksynyt Pariisin-matkaa ilman mutkaa siellä. Kaisulla ei ollut taidemuseo-olo, ja äiti sai rakennuksesta kaiken irti kolmessa vartissa (pikavauhtia Mona Lisalle ja takaisin), mutta minä vaelsin siellä ruokailutaukoa lukuunottamatta koko päivän Tommin ja Jonin kanssa.
Louvre on iso ja siellä on aivan liikaa kaikkea erilaista yhdelle visiitille. Sitä ei päivässä ehdi kiertää, mutta päivän siellä kiertäessä alkaa jo taideähky vaivata. Tämä dilemma ratkeaisi muuttamalla Pariisiin ja ostamalla kausikortin, mutta niin kauan kun sitä ei tapahdu, täytynee tyytyä tähän.
Parhaiten mieleeni jäi muutama Jan van Eyckin maalaus, sillä miehen kyky luoda illuusiota materiaalista oli aivan uskomaton. Mitä pidempään maalauksia katsoi, sitä varmemmaksi tuli, että ne eivät VOI olla maalattuja. Siinä on maalaustaiteen taikaa, ja jo 1400-luvulta. Iho hänelläkin näytti kuitenkin aivan yhtä väärältä (tai oikealta) kuin muillakin maalareilla. Ja maalauksen, jota eniten katselin, Jeesus oli pikkuvauvaksi kovin pikkuvanha käsi siunausta luomassa ja kaikkea (kuten aina, kuten aina). Teoksen nimeä en nyt muista ("Kansleri Rollin ja Madonna"?), mutta äkkiäkö tuon tarkistaisin.
Toinen huippupaikka oli ensimmäisen kerroksen ranskalaista veistotaidetta esitellyt osasto. Se oli niin alussa kierrostamme, että vielä jaksoin aidosti innostua, ja muutenkin etenkin rokokoopatsaiden eloisa rentous oli upeaa. Varsinkin kun maalaustaiteen puolella keskityttiin enimmäkseen teatraaliseen patsasteluun. Ja antiikin patsaisiin verrattuna nämä patsaat olivat ehjiä. Ja jotenkin luonnollisempia. Niiden tarkoitus ei ollutkaan vaan esitellä täydellistä miesvartaloa, vaan jokin tunne tai asento. Yhtä kaikki, minä tykkäsin.
Patsashuoneessa kulki myös hassunnäköinen pitkähiuksinen veikko pikkureppunsa kanssa, jota ei kyllä olisi tunnistanut henkilökuntaan kuuluvaksi, ellei hän olisi minuutin välein kajauttanut jollekin ryhmälle ranskaksi ja englanniksi "ettehän koske näyttelyesineisiin, kiitos" -huutoaan. Tämä pyyntö oli selvästi jo niin rutinoitunut (ei ihme, kerran minuutissahan tuota huusi), että siinä ei selvästikään enää ollut sydän mukana. Silti täytyy taas ihmetellä yleisesti ihmiskuntaa siitä, että eikö museopatsaat luulisi ymmärrettävän jättää rauhaan jo vähemmälläkin toistolla. Sama määräys luki sitä paitsi joka seinällä. Aivan samoin jonkun Napoleonin asuintiloissa ollut "ei salamaa" - kielto oli selvästikin ihmisille liian vaikea. Ihan kuin heidän lelukameroidensa salama olisi muutenkaan otettuja kuvia ainakaan parantanut.
Paikan pohjanoteeraus oli antiikin patsasosastolla sijainnut Milon Venus. Ei kai teoksessa mitään vikaa ole (paitsi, että kädet puuttuvat), mutta se on kovin kuuluisa. Osasin pelätä Mona Lisaa jo etukäteen, mutta siellä ollut kuvauskielto ja se, että kävimme siellä vasta myöhään illalla, tekivät kokemuksesta järkevämmän (paitsi että La Gioconda on ruma maalaus luonnossakin). Itse asiassa Mona Lisan ääressä ei ollut ketään, paitsi neljä henkilökunnan edustajaa, kun sen saavutimme. Milon Venus sen sijaan oli täysin turistien ympäröimä. Kaikki halusivat siitä valokuvan, jotkut vielä sellaisetkin, jossa näykyy yhdessä minä, toisessa kaveri, yhdessä molemmat, yhdessä pelkkä patsas... En ymmärrä. Lähes tyhjässä naapurihuoneessa oli sitä paitsi vähintään yhtä hienoja patsaita.
Ihan niinkuin se Mona Lisakin, naapurihuoneessa oli paaaljon nätimpiä teoksia, vieläpä samalta taiteilijalta.
Mutta, kuten sanoin, Louvre on liian iso. Liian täynnä kaikenlaista, kreikkalaista taidetta, egyptiläistä taidetta, renessanssitaidetta, uusklassista ranskalaistaidetta, Louvren historiaa, vierailijoita... Kaikki ansaitsisivat päivän, sekä tutustumiseen että sulatteluun.
Sitä paitsi pidän 1800-luvun taiteesta enemmän. Ja sitä ei Louvressa ollut tarjolla. Seuraavana päivänä menimmekin Musee D'Orsayhin, joka on keskittynyt siihen aikakauteen. Eli tämä museo kattaa juuri sitä aikakautta kuin vaikka Suomen Ateneum. Olipa siellä yksi Edefeltinkin työ näytteillä, nimittäin Pasteurin muotokuva.
Ja tietysti 1800-luku, ja 1900-luvun alku, on sitä aikaa, jolloin ranskalainen taide oli huipussaan. Lähes kaikki D'Orsayn nimet olivat jo sitä luokkaa isoja, että olin niistä kuullut jo ennen taidehistorian opintojanikin. Van Goch, Monet, Cezanne, Seurat, Degas, Manet... Louvren pahimpien teosten yliteatraaalinen patsastelu sai väistyä hetkellisen todellisuuden tieltä, eikä enää taiteilijan persoonallisuuttakaan pyritty kitkemään loputtoman viimeistelyn alle.
Musee d'Orsay on sitä paitsi niin pieni, että siihen voisi jo päivässä tutustuakin. Emme päivää siellä viettäneet, mutta poistuimme ennen kuin ylitäytyimme.
Mutta nyt riensin jo asioiden edelle. Louvre-päivän illan vietimme kaiki Seinen rantoja ihaillen. Emme risteilemään lähteneet, vaikka äiti jossain välissä olisi halunnutkin, vaan kävelimme. Kaikki oli valaistu ajatuksen kanssa, Eiffel- torni välkkyi tasatunnein.. Pariisi on tunnelmallinen kaupunki, ja öisin on selvää, että pariisilaisetkin tietävät sen.
Taisinpas valehdella aiemmin Innsbruckin kohdalla, että siellä olisimme ainoan kerran hajonneet eri paikkoihin. Pariisissa niin teimme toki muutamankin kerran, ja varsinkin tänään, kun Kimmo, Joni, äiti ja Kaisu menivät d'Orsayn museoon, ja minä yritin löytää jostain Point Afrique -matkatoimiston, jolta olin ostanut lentoni Nigeriin.
Ensin kuitenkin kävimme aamulla ostamassa itsellemme junaliput St. Maloon. Olin edellisenä iltana soittanut meille hotellihuoneet sieltä. Emme me St. Malosta mitään tienneet, mutta äitimme halusi jonnekin Bretagneen ja meren rannalle, joten soitin summassa johonkin Let's Go:ssa mainittuun, ehdot täyttävään paikkaan. Ja St. Malon kohdalla kirjassa luki "ultimate oceanside get-away".
Toimiston löytämiseen minulta kului noin kaksi tuntia, kun minun piti ensin löytää joko kartta tai infokoppi, jossa joku kertoisi, missä toimisto sijaitsee (minulla oli pelkkä osoite, ja katu osoittautui todella pieneksi kujaksi, jonka varrella oli lähinnä erilaisia sex shoppeja).
Point Afriquella selvitin, että olenhan ymmärtänyt kaikki asiat samoin kuin he (kaikki vahvistukset ja tiedot olivat menneet Suomeen sieltä lähtöni jälkeen ja olivat ranskaksi), sekä että pääsenhän lentokoneeseen, vaikkei minulla viisumia olekaan. Kaikki tuntui olevan kunnossa, joten poistuin tyytyväisenä. Myöhemmin osoittautui, etten ehkä ollutkaan ymmärtänyt kaikkea, mutta siitä on enemmän aivan toisessa tarinassa...
En kuitenkaan liittynyt veljieni iloiseen seuraan ja mennyt museoon, sillä mielestäni kaksi päivää peräkkäin museossa olisi vähän liikaa. Eikä äitikään oikein tainnut viihtyä museossa, joten hän tuli sieltä pois ja lähinnä istuskelimme Seinen silloilla iltapäivän.
Viiden aikoihin Kimmokin oli valmis poistumaan museosta, ja menimme Touliersin puistoon picnicille. Patonki oli patongin makuista, mutta ympäristö oli ihan hieno. Kävimme myös vielä uudestaan maailmanpyörässä.
Yleistä Ranskasta: englantia ei juuri osata. Luojan kiitos osasimme vähän ranskaa. Yleisten vessojen ovet pidetään auki. Yleensä miestenvessan seisomapaikoille oli suora näkyvyys naistenvessasta, ja esimerkiksi Musee d'Orsayssa pisuaarien vieressä seisoi naissiivoajia kuin arvostelutuomareina. Eikä vessojen ovia saa sulkea. Kerran yritin, ja vessassa kanssani asioinut toinen mies avasi sen heti. Ja tietysti ranskalaisilla on myös jumalaisen kaunis kieli.
En tiedä, ovatko ranskalaiset naisen niin kauniita kuin väitetään. Miksei, jos pitää voimakkaista nenistä ja poskipäistä, ehkä ovatkin. Mutta kyllähän kuka hyvänsä on kaunis, joka päästää suustaan yhtä viehättäviä ääniä kuin ranskalaiset. Varsinkin naisten suusta tullessa ranskassa on jotain lähes luonnottoman ihastuttavaa.
Oli miten oli, Musee d'Orsayssä käytyämme menimme piknikille Tuilliersin puistoon. Se on puisto Louvren ja Champs d'Elyseen välissä, ja ihan nätti geometrinen kaupunkipuisto. Koska meillä ei nytkään ollut punavalkoruudullista (tai minkään muunkaanlaista) lakanaa mukanamme, istuimme penkeillä syömässä. Nautimme tekemättömyydestä ja omasta seurastamme tunteja.
Katseltuamme vielä hetken puiston rannalla olevaa huvipuistoa, palasimme hotellillemme huomaamaan, että pesula oli jo kiinni ja vaatteet piti pestä vasta seuraavana aamuna.
Aamulla kävin saattelemassa Kaisun lentokentälle, kun hänen lentonsa Nigeriin lähti. Minä seuraisin häntä vajaan kahden viikon kuluttua, sillä minä jouduin itse maksamaan lippuni, ja siten olin valinnut 2000 euroa halvemman Point Afriquen lennon sen sijaan, että olisin lentänyt Kaisun kanssa Air Francella.
Kimmo ja Joni pesivät aamulla pyykkiä, ja puolen päivän aikoihin lähdimme Montparnassen asemalle. Siellä pörräsimme vähän aikaa, söimme lounasta ja hyppäsimme TGV-junaan (minkä lisämaksu oli noin 20 euroa). Olin odottanut legendaarista TGV-junaa, mutta se oli aika onneton kokemus. Kyllähän se nopeasti meni, muttei siinä mitään ihmeellistä ollut. Näyttikin ihan 80-luvulta.
St. Malossa etsimme hotellimme ja juoksimme rannalle. Äiti hyppäsi veteen ja me muut katselimme vierestä.
Amerikkalaisessa viihteessä ranskalaiset kuvataan aina itsekeskeisiksi ja töykeiksi paskiaisiksi. Ranskassa viikon viettäneenä herää vain kysymys, että josko metsä vain vastaisi niin kuin sinne huudetaan. Sillä kun Joni kaatui, heti nuori mies meni häntä nostamaan ja kysyi vielä, että onhan hän kunnossa (Joni ei tietenkään ymmärtänyt eikä vastannut), ja kun äiti kantoi suurta laukkuaan Pariisin metrotunnelissa, toinen nuori mies tarjoutui kantoavuksi, vaikkei ollut edes matkalla samaan suuntaan. Ja kun minä kävin pesemässä vaatteita, kaksi naista pistivät koneeseen pesuaineet ja vielä sen pyörimäänkin.
Menimme Jonin kanssa pesutupaan ja aloimme katsella suurempaa konetta, sillä pukkukoneissa peseminen olisi maksanut enemmän. Naiset kysyivät ensin Jonilta, mikä on hukassa (Joni ei ymmärtänyt edes, että hänelle puhuttiin), ja sitten minulta, mitä etsimme. Änkytin ranskaksi, että "un machine plus grande", jonka jälkeen he paitsi näyttivät missä sellainen on, myös operoivat sen käyntiin. Jos tämä on töykeää ja omahyväistä, millaista lie kohteliaisuus onkaan. Kuivausrummun toimittua ja Tommin palattua Kaisua saattamasta -- joka jatkoi matkaansa Nigeriin -- käytävässä jo pitkään odottaneet siivoajat pääsivät vihdoin huoneeseemme ja me jatkoimme matkaamme kohti St. Maloa. St. Malosta emme etukäteen tietteet kuin Let's Go'n "Ultimate oceanside getaway"n. Eli rantaviivaa pitäisi riittää. Ja sitä riittikin. Kilometreittäin hiekkarantaa, mutta yllättävän vähän ihmisiä. Äiti luki matkan jälkeen tietosanakirjasta, että St. Malo on yksi niistä paikoista, jossa vuorovesivaihtelu on voimakkaimmillaan. Emme sitä vielä siellä ollessamme tienneet, mutta kyllähän rantaviiva voimakkaasti siirtyili. Välillä vesi löi kävelytielle asti valleista huolimatta, välillä samassa kohdassa piti kävellä satoja metrejä veden äärelle päästäkseen. Ja nämä kaksi ääripäätä vain parin tunnin välein (okei, kuuden). Suomen sisämaassa kasvaneina emme yhtään osanneet ajatella, kuinka epänormaalia tai normaalia moinen on, mutta kun paikka kerran tietosanakirjassakin mainitaan, niin ehkä se sitten oli poikkeavaa.
St. Malo oli ja on edelleenkin aito ja oikea turistiranta. Äiti halusi löhötä rannalla, mutta me muut lähdimme jokseenkin päämäärättömästi kävelemään rantaa eteenpäin. Ja rantaahan sitten kyllä myös riitti. Pari tuntia käveltyämme löysimme itsemme jonkun niemen kärjestä, josta päätimme kääntyä takaisin.
Joni oli kaikessa viisaudessaan lähtenyt matkaan täysin paljan jaloin, sillä hän oli kastellut kenkänsä eilen illalla, ja nyt sitten jätti äidin luo rannalle läpsyttimensä. Niinpä Kimmo sitten antoi repustaan Jonille omat läpsynsä, jotka Joni käveli puhki varmaan kolmessa ja puolessa minuutissa. Omat sandaalinsahan Joni oli kävellyt puhki jo alkumatkassa, kolmen päivän jälkeen.
Rannalla näkyvien ihmisten määrä oli suoraan verrannollinen päivän lämpötilaan, ja tätä tarkkailinkin vielä viikon ajan rantaa edestakaisin itsekseni tallatessani. Uimavartijoiden koppien edustalla ilmoitettiin joka päivä ilman lämpötila sekä nousuveden ja laskuveden ajat - varsinkin tuo jälkimmäinen oli hyvin olennainen St. Malossa, sillä paikassa on eräs maailman suurimmista vuorovesivaihteluista.
Valokuvaamista rannalla häiritsi joka puolella poukkoilevat tissit. Noin joka viides rannalla ollut nainen oli yläosattomissa, eikä oikein tuntunut soveliaalta ottaa kuvaa, missä moista paljasta pintaa olisi liiemmalti näkynyt. Olisivathan naiset voineet kuvitella minua vielä jonkin sortin pervoksi, joka julkaisee kaikenlaisia tissikuvia netissä kotisivuillaan. Ja aika paljon rannalla näkyikin perheellisiä miehiä, jotka kaikessa rauhassa kuvailivat ensin oman pienen Ville-poikansa uimaan opettelua, ja sitten filmasivat vielä pitkään heidän vieressään makaavaa tissiparia (joka ei kuulunut saman perheen äidille).
Koska näiden loppujen tekstien kirjoittaminen jäi minulla vähän myöhäiseksi, ja koska vietin St. Malossa yhteensä kahdeksan päivää, en kykene mitenkään yksilöimään paljoakaan yksittäisiä, juuri tänään tehtyjä asioita.
St. Malossa vietimme kaksi ja puoli päivää. Ensimmäisenä iltana kastelimme kenkiämme, kun emme ymmärtäneet paeta nousuvettä tarpeeksi nopeasti. Toisena päivänä katselimme hiekkarantaa ja poltin itseni auringossa. Illalla löysimme St. Malon muurein ympäröidyn vanhan kaupungin, jossa vietimmekin sitten seuraavan päivän. Vierailimme myös meren saarilla, joille pääsee maitse laskuveden aikaan (ja joissa lukee, että jos joutuu nousuveden yllättämäksi, ei saa poistua vaan pitää odottaa kuusi tuntia). Äiti uiskenteli ja otti aurinkoa, koska sellainen se meidän äiti on.
Koska olimme edellisenä iltana keksineet, että St. Malon kartassa lukevat "Intra Muros" ja "Extra Muros" tarkoittavat tietysti muurien sisäpuolista ja muurien ulkopuolista aluetta, ja kun olimme jo illalla todenneet Intra Muroksen varsin viehättäväksi paikaksi, päätimme tänään sitten oleilla siellä vähän enemmän.
Totta kai tämän vanhan kaupunginkin ympärillä oli runsaasti rantaa, jota äidin oli pakko käydä kokeilemassa, mutta muurien sisäpuolinen alue oli varsin viehättävää, lievästi sokkeloista, mutta tietysti turhan turistoitunutta aluetta. Sieltä löysimme intialaisen ravintolan, jossa nautimme jotain-muuta-kuin-pizzaa, ja äiti löysi monta matkamuistomyymälää, joista hän ei kuitenkaan tainnut mitään ostaa.
Muurien sisällä oli myös jos minkäkinlaisia rahankerääjiä tai performanssitaiteilijoita, kumpaa nimitystä heistä sitten haluaakaan käyttää: oli ihmispatsas (varsin hyvä sellainen, joka istua kökötti tolpan nokassa täysin liikkumatta useita minuutteja), oli ilmapalloista eläimiä puhalteleva ilmapallotaiteilija, oli yhden miehen rumpu-kitara-huuliharppu-orkesteri, oli karikatyyrin piirtäjiä, oli kaikkea, mistä turistit tykkäävät. Äiti olisi tahtonut karikatyyrin, mutta se nyt sitten jostain syystä jäi, ja niinpä kävin viikkoa myöhemmin piirrätyttämässä itsestäni moisen.
Illan tullen muilla tuli jo kiire uinumaan, kun heidän piti lähteä aikaisin aamulla, joskus kuuden aikoihin, junalla kohti Pariisia ja sieltä eteenpäin Helsinkiin ja jonnekin minne lie Lappiin ja Napapiirin tuntumaan olivatkaan matkalla. Minä taaskin jäin vielä viikoksi St. Maloon, sillä olin matkalla täysin päinvastaiseen suuntaan, jonnekin minne lie Saharaan ja päiväntasaajan tuntumaan...
Käydessämme St. Malossa siellä oli ilahduttavan vähän turisteja. Luin poistuessamme lentokentällä Le Figarosta, että Ranskassa olikin ilmeisesti huonoin turistikesä suunnilleen ikinä (tai sitten ymmärsin väärin). Mutta hiekkarannoilla oli, ainakin laskuveden ollessa huipussaan, tilaa vaikka lukuisille täysikokoisille jalkapallo-otteluille. Ahtaus ei siis liiemmin vaivannut. Toisaalta lämpötila ei siellä ollessammme edes yltänyt suomalaisiin hellelukemiin, että ehkäpä matkailijat olivat alueen monissa muissa kohteissa. Siellä oli kuitenkin akvaariota ja maissipeltolabyrinttiä ja kaikkea.
Millainen St. Malo hiekkarannan tai muurikaupungin ulkopuolella on, en tiedä. Sen läpi kuljimme vain rautatieasemalle, ja silloinkin vain lyhyen matkaa. Mutta näin reilauksen lopuksi ehkä olikin hyvä lopulta antaa sisäiselle turistille periksi ja heittäytyä kunnon lomahoukutusten vietäväksi.
Lyhyestä virsi kaunis: heräsimme aamulla, matkustimme TGV-junalla Pariisiin (hirmuisine lisämaksuineen), matkustimme ylihintaisella linja-autolla lentokentälle, lensimme Helsinkiin ja illan päätteeksi olin Tampereella.
Mitä Tampereella tein ei kuulu enää tähän tarinaan, mutta kotonani tunsin olevani, kun Hki-Tre IC-junassa kukaan ei puhunut toisilleen, joka puolella piippasivat vaihtelevat soittoäänet ja humalainen mies huusi ja kiroili toistuvasti vaimolleen kännykkään.
Oli hienoa olla kotona.
Kimmon, Jonin ja äitimme poistuttua St. Malosta joskus aamulla ennen heräämistäni jäin itsekseni Ranskaan vielä reiluksi viikoksi odottamaan 12.8. Pariisista lähtevää lentoani Niameyhin, Nigeriin. Koska Pariisi on kuitenkin suhteellisen kallis kaupunki, vietin vielä viisi päivää itsekseni St. Malossa.
Yövyin St. Malon hostellissa, jonka palvelusta ei voi montaa positiivista sanaa sanoa. Kun menin varaamaan itselleni vuodetta paria päivää aiemmin, minulle sanottiin, että kaikki pitää maksaa heti, tai saatan menettää varaukseni. Kun sitten maanantai-aamuna kävelin hostelliin, minulle kerrottiin, ettei sitä olisi saanut maksaa etukäteen. Lisäksi nukuin paikassa ilman lakanoita, sillä olin antanut omat travel sheetini Kimmolle Suomeen vietäväksi, eikä kukaan hostellissa kertonut, mistä lakanat saisin. Toisaalta nukkuipa suurin osa muistakin hostellin asiakkaista pelkän muovisen patjan päällä... Hostelliin olisi ilmeisesti tarvinnut olla HI-kortti, mutta sitä minulta ei koskaan kysytty, eikä sitä minulla olisi ollutkaan. En valittanut. Hostellissa oli nettikone, joka söi rahaa, muttei toiminut kuin silloin, kun huvittaa. Faxi siellä piti olla, johon Kaisu lähetti Nigeristä minun viisumitietoja, mutten koskaan saanut niitä. Ja kaiken lisäksi huoneessa oli niin typeriä ranskalaisia englantia taitamattomia ihmisiä, että välillä meinasi mennä hermot: eräskin aidosti loukkaantui, kun kielsin häntä tupakoimasta huoneessa - siitä huolimatta seuraavana aamuna heräsin tupakansavuun. Oli siellä vielä paljon muitakin ongelmia, mutta siitä huolimatta viivyin paikassa kaikki viisi yötä, sillä olinhan maksanut ne etukäteen...
En sitten viettänyt paljoakaan aikaa hostellissa. Päivät kiertelin rantaa ja kirjoittelin ylös havaintojani erilaisista rannalla olevista ihmisryhmistä. En niitä nyt tähän kuitenkaan kirjaa. Yritin löytää itselleni kameranjalkaa, mutta minua kieltäydyttiin palvelemasta, kun en osannut ranskaa. Kävin maissipeltolabyrintissä, joka oli juuri sellainen suuri, millaisesta olin haaveillut (läpikävelyyn meni kolme-neljä tuntia), mutta se oli todella tylsä, sillä se lähinnä todellakin vain käveltiin läpi. Paikan pitäjät lisäksi luulivat, ettei labyrintti itsessään olisi tarpeeksi hieno, joten paikka oli täynnä pomppulinnoja ja arvoituksia. Kalliskin oli, seitsemän euroa per henkilö.
Tarkkailin myös kaupungin vanhojen muurien sisäpuolella olevalla turistialueella toimivia pilapiirtäjiä, ja juuri ennen lähtöäni Pariisiin seuraavana lauantaina piirrätytin myös itsestäni kuvan. Piirtäjä ei ilmeisesti tykännyt ensimmäisestä työstään, joten hän piirsi minulle toisen ilmaiseksi, ja tästä toisesta hän halusi vielä kaiken lisäksi kuvan itselleen. En vastustellut.
Ei St. Malo mitenkään huono paikka ollut, vaikka edellisestä tekstistä vähän negatiivisen kuvan siitä ehkä saikin. Turistirannat eivät kuitenkaan ehkä ole niitä kaikkein viihdyttävimpiä paikkoja, varsinkin jos ei osaa uida. Näinhän minä siellä rannalla myös kuolleen naisen - oli ilmeisesti kuollut kuumuuteen...
Pariisissa vietin kolme päivää, jotka kulutin lähinnä kauppoja kierrellen, kun ostin kaikki viimeiset tarvikkeet Nigeriin: filmiä kameraan, filmiä videokameraan, apteekista vitamiineja ja neuloja ja hyttysmyrkkyä ja vaikka mitä, jalka kameralle, ranskankielinen matkaopas Nigeriin jne. Illat juttelin hostellihuoneessa mielenkiintoisten ihmisten kanssa, joihin en olisi välttämättä törmännyt, jos seurassani olisi ollut muita. Mutta yksin matkustaessa törmää uusiin ihmisiin, mikä on aina yhtä jännittävää.
Vietettyäni 16 päivää Ranskassa olin jo kyllästynyt patonkiin ja valmis Afrikkaan. Mitä siellä sitten tapahtuukaan, on luettavissa netistä osoitteesta: www.leipajapiima.com/niger.
Alkulomalla olin kotona odottamassa isoveljiäni, että pääsisin interrailille kiertämää Eurooppaa. Kotona ollessani lueskelin vähän kaikkia kirjoja sun muita lehtiä isoveljeni Kimmon kanssa. Kun Tommi tuli kesäkuun lopussa, lähdin hänen mukaansa Helsinkiin. Siellä ollessamme ostimme minulle kaikkea, mitä tarvitsisin kuukauden matkalla Euroopassa. Lippu maksoi 350€. Heinäkuun neljäntenä lähdimme matkaan, kun astuimme Helsingissä laivaan, joka oli matkalla Tukholmaan. Meillä oli vain sellainen penkki, jossa nukuttiin koko yö. Illalla, kun Tommi oli lataamassa kännykkäänsä, hän alkoi jutella erään alkoholisti Mikon kanssa, jolla oli matka rahaa mukanaan 15€. Hän oli matkustanut Ahvenanmaalle polkupyörällä, mikä on vähän hassua.
Seuraavana päivänä päätimme jäädä Tukholmaan illaksi ja käydä Stor Kyrkanissa katsomassa ”Pyhä Yrjänä tappaa lohikäärmettä” patsasta. Lopun päivää kiertelimme katsoen, minkälainen paikka se on. Illalla huomasimme, että juna, jolla meidän piti matkustaa Malmöön, ei lähtenytkään sinä päivänä, joten meidän oli jäätävä Tukholmaan yöksi. Nukuimme sellaisessa laivassa joka oli satamassa kiinni.
Seuraavana aamuna lähdimme Malmöön kaksitoista tuntia aikataulusta jäljessä. Malmössä ehdimme viettää todella vähän aikaa, koska hyppäsimme suoraan junaan, joka lähti Kööpenhaminaan. Kööpenhaminassa kiertelimme Tivolin ulkopuolella, jonka jälkeen menimme Sleep-in-green-hosteliin ja nukuimme siellä.
Hyvin nukutun yön jälkeen menimme Hampuriin, missä oli todella ruma rautatieasema. Se näytti joka katsomiskerran jälkeen entistä paremmalta. Keskusteltuamme koko pitkän illan Hampurissa elämän syvistä totuuksista suuntasimme kohti Müncheniä. Münchenissä aloimme kävellä kohti Lets Go-opaskirjamme opastamaan hoteliin, jossa nukkuminen maksoi koko päivän budjetin. München oli todella kivannäköinen paikka, ainakin olympiapuiston lähellä. Sen paikan olympiastadion oli todella hassun näköinen, kun siinä oli outoja kaaria sun muita. Silloin siellä oli joku karnevaali, mutta se ei haitannut.
Seuraavana eli kuudennen matkapäivänä menimme Stutgartiin matkalla Prahaan, Stutgart on aivan väärässä suunnassa, kun ollaan menossa Prahaan, koska sinä päivänä Münchenistä ei lähtenyt yhtään junaa suoraa Prahaan. Seitsemännen päivän aamuna olimme sitten Prahassa, jonka asema laiturilta bongasimme hyvännäköisen yöpymis paikan kolmeksi yöksi. Ensimmäinen päivä Prahassa levättiin ja katsottiin kaikkia turistirysä paikat: silta, kello ja linna kaukaa muurien ulkopuolelta. Toinen päivä kuljettiin Tommin perässä, kun hän oli ollut siellä viikon vaimonsa Kaisun kanssa edellisenä vuonna.
Aamulle me lähdimme Plaueniin, Saksaan, koska ajattelimme säästää kustannuksissa nukkumalla tuttujen luona. Kohde oli Alex, Tommin ja Kaisun tuttu. Hän oli suostunut sopimukseen, ja tuli meitä vastaan juna-asemalle, puku päällä. Hän oli tulossa häistä, joissa hän oli ollut soittamassa. Sinä päivänä emme tuhlanneet yhtään rahaa, koska Alex maksoi kaiken. Hän myös tutustutti meidät Plaueniin. Plauenissa vietetyn yön jälkeen kävimme Alexin kanssa katsomassa ”Drachen Höhle”:ä, joka oli sellainen tippukivi luolasto. Se on kyllä todella hassua, kuinka pienikin tippukivi on monta tuhatta vuotta vanha. Luolan nimi tulee siitä, että joskus Todella kauan sitten siellä luultiin asuvan lohikäärme. Koko kylmän luolaston lopussa oli todella mielenkiintoinen laser-esitys, vaikka kukaan ei älynnyt, miten se liittyi siihen luolastoon. Luolasta päästyämme suuntasimme rautatieasemalle, josta meidän oli suunnattava kulkumme Wieniin, joka oli myös rahan säästöpaikka. Yöpymisestä ei tarvinnut maksaa mitään, koska Bahram – henkilö jonka Tommi oli tavannut viikkoa ennen matkalla lähtöä – oli luvannut meille asuntonsa lainaksi, jos olisimme sinne menossa, ja tottakai me sinne menimme. Ensimmäisenä päivänä Wienissä kävimme katsomassa linnaa, joka paljastui lopulta vain pelkäksi kuninkaallisten metsästysmajaksi. Illalla kävimme huvipuistossa kävelemässä – sinne oli ilmainen sisäänpääsy – ja katsomassa laitteiden hintoja. Sen huvipuiston ympärillä pörräsi ainakin yksi prostituoitu, ja Tommi pelkäsi että siellä on myös rosvoja. Toisena Wien-päivänä hyppäsimme summassa ensimmäiseen vastaan tulevaan raitiovaunuun, ja illalla kävimme puolitoista tuntia Wienin taidemuseossa katsomassa Egyptistä varastettuja pyramidiesineitä ja muuta taidetta, jota on tehty kauan sitten.
Seuraavana päivänä pistäydyimme Bratislavassa päivävisiitillä ja palasimme Wieniin nukkumaan. Bratislavassa ei ollut paljon muuta kuin sähköbusseja, joita en olisi edes huomannut ellei Tommi olisi niitä maininnut.
Lopulta Wienissä olo loppui, ja seuraava paikka oli Ljubljana ihanine lohikäärme siltoineen. Ljubljanassa oli kiva linna, jossa maksoi vain tornissa käynti. Samaan hintaan sai katsoa animaation Slovenian historiasta. Koko linna oli täynnä kaivauksia, ja tornista näki arkeologeja työssä. Loppu päivän satoi vettä.
Seuraavana päivänä teimme päiväreissun Blediin, vain tullaksemme takaisin, että voisimme astua junaan, joka menisi Bledin ohi Buchsiin. Ei Bledissä paljoa muuta ollut kuin järvi ja maksullinen uimaranta. Syy, miksi menimme Buchsiin, oli se, että Insbruck olisi ollut liian aikaisin aamulla, joten ajattelimme pistäytyä Buchsissa ja Liechtensteinissa. Liechtensteinissa kiipesimme mäelle, missä oli ruhtinaan linna. Se oli ollut monta sataa vuotta sitten majatalo. Buchsissa söimme McDonald’silla, vaikka Tommi onkin kasvissyöjä. Sitten jatkoimme matkaa Insbruckiin, jossa nukuimme pienessä Natters-kylässä. Siellä joka toinen rakennus oli navetta. Ensimmäisenä iltana tutkimme Natterssia, jossa kirkon vieressä olevasta navetasta lehmät kakkivat kadulle päin, jotta ohikulkijat voisivat ihastella sitä. Aamulla lähdimme täysin ilmaiselle vaellukselle ja kiipesimme kahteen kilometriin, vaikka Natters olikin puolessa toista kilometrissä. Sieltä laskeutuessamme alkoi ukkostamaan ja oppaallemme iski paniikki, mutta ehjänä alas päästiin, vaikka Kimmo väsähti matkasta niin, ettei tullut seuraavalle vaellukselle mukaan, vaan meni Insbruckiin rikkoutuneen puhelimen kanssa pesemään pyykkiä, kun minä ja Tommi kuljimme vuorta oppaan johdolla.
Seuraavana aamuna menimme Veronaan, jossa siteerattiin, yllätys, yllätys, Shakespearea. Ensimmäisenä päivänä Veronassa vain haimme hostellia ja, kuljetimme kamat sinne. Toisena Verona-päivänä tuli käytyä katsomassa, minkälainen on paikallinen amfiteatteri: Arena di Verona. Minä halusin käydä siellä katsomassa Carmen-oopperan (Automies), mutta se olisi maksanut ihan liikaa. Söimme sinä päivänä pitsaa ravintolassa, kuten melkein koko matkan ajan. Silloin viereisessä itsepalvelu ravintolassa pulut alkoivat syödä erään naisen lautaselta spagettia. Hätisteltyään linnut nainen alkoi vain syömään ruokaansa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämän päivän jälkeen en enää ladannut kännykkääni.
Seuraavana päivänä meidän oli tarkoitus mennä Venetsiaan, mutta osa junista oli lakossa eivätkä kulkeneet silloin. Ei tiennyt, mikä juna kulki ja mikä ei, eivätkä lippuluukullakaan ihmiset tienneet mitään asiasta. Odotettuamme noin tunnin pääsimme lähtemään matkaan. Venetsiassa oli todella pieniä ja sokkeloisia kujia, joissa pystyi suunnistamaan vain kanaalien avulla, jos niidenkään. Harhailumme aikana satuimme löytämään sieltä torin täynnä puluja ja linnunruuan myyjiä. Jos sinne olisi jäänyt seisomaan, niin olisi äkkiä peittynyt puluista. Italian pulut olivat todella nopeita verrattuna mihin tahansa muuhun puluun. Tämän nähtyämme lähdimme kävelemään juna-asemalle ja nukkumaan Veronaan. Aamulla pakkasimme tavaramme rinkkoihin, koska olimme menossa Pariisiin äitiäni vastaan. Matkustimme sinne Firenzen kautta.
Firenzessä oli tosi nättiä, vaikka suurin osa kirkoista olikin remontissa ja jäätelö oli ylihintaista. Illalla oli jokin notaarien marssi David-patsaan edessä, kun olimme lähdössä. Aamulla saavuimme Pariisiin ja haimme äidin ooppera talon edestä. Sitten menimme hotelliimme miettimään, mitä tekisimme seuraavana päivänä. En muista mitä teimme minäkin päivänä Pariisissa, mutta järjestyksen pitäisi olla melkein oikein. Aluksi kiertelimme ympäri Pariisia matkalla Sacre Coeuriin. Äiti oli tunaroinut paitansa kanssa, mutta Kimmolla oli pitkähihainen paita repussa, ja pääsimme sisälle. Se näytti muuten Helsingin tuomiokirkolta, mutta se oli katolinen eli siellä oli pyhimysalttarit ja kultaesineitä. Sieltä poistuessamme jouduin kurjan myyjän koukkuun ja jouduin ostamaan—äidin rahoilla—värikkään narun pätkän. Koska Kaisu ei halunnut tulla siihen korkeaan tilapäis taideteokseen, Eiffel-torniin, niin kävimme siinä ja Pariisin Notre Damessa. Herra Eiffel oli kyllä suunnitellut nätin tornin, mutta sisältäpäin se ei ollut paljon muuta kuin metalli häkkyrä, paitsi että sieltä oli hyvät näköalat. Alas tultuamme suuntasimme kulkumme kohti Notre Damea. Notre Dame on nätti paikka, mutta jos torniin olisi halunnut, se olisi maksanut ja olisi pitänyt jonottaa monta tuntia. Sisältä se oli samanlainen kuin Sacre Coeur. Kun olimme lähdössä sieltä pois, pappi sanoi ranskaksi ja englanniksi: ” Tämä ei ole museo, tämä on kirkko” ja heitti päälle Maria rukouksen. Kulmasta löysimme ison kasan matkamuistoautomaatteja. Vähän aikaa kulutettuamme haimme Kaisun juna-asemalta. Tämän jälkeen emme tehneet paljon muuta koko aikana kuin kävimme piknikillä Louvren vieressä, Louvressa katsomassa ja tylsän Mona Lisan.
Orsayn taidemuseossa oli kauniimpia töitä kuin Louvressa, vaika siellä oli pimeää ja muuta. Pointillismi on kaunista ja Seurat on hyvä maalari. Jonain iltana kävimme katsomassa, kuinka Eiffel-torni kimmeltää. Seuraavana aamuna Kaisu lähti Nigeriin, minne Tommikin menisi silloin, kun minä, Kimmo ja äiti olemme kotona. Kaisun lähdettyä arvoimme seuraavan määränpään. Se oli Saint-Malo, Kajaanin kokoinen kaupunki, jossa on maailman toiseksi korkeimmat nousuvedet, yli kaksisataa metriä. Kun sinne aamulla meni veden rajaan, päivällä meri oli monen sadan metrin päässä. Tähän paikkaan menimme todella nopealla TGV-junalla, joka kulkee 300 kilometriä tunnissa. Saint-Malossa ei edes ollut muuta kuin rantaa, ja siellä vietimme päivät rannalla ja illat vanhassa kaupungissa, jota ympäröivät muurit. Vanha kaupunki oli alueen turistien keräys piste, joka katu ja kuja oli täynnä kauppoja joista puolet olinat oudon krääsän myyjiä.
Viimein meidän oli lähdettävä kotiin ilman Tommia, joka jäi Saint-Maloon odottamaan lentoa Nigeriin. Pariisin lentokentällä äidiltä takavarikoitiin kynsisakset. Ensimmäinen matka lentokoneessa ei ollut niin pelottava tai fantastinen kokemus kuin luulin. Suomessa juoksimme lentokentältä juna-asemalle, että ehtisimme junaan. Kimmo jäi Helsinkiin, koska hän tarvitsi viisumia päästäkseen Unkariin. Kotona oleskelin viikon ennen koulun alkua ja kävin isäni kanssa raveissa. Myös sukulaiset kävivät meillä päivän juuri ennen kouluun menoani.
| Pvm | Paikat | video | digikuvia |
|---|---|---|---|
| Valmistautuminen | 14 min | n/a | |
| 4.7. | Helsinki | 12 min | 18 |
| 5.7. | Tukholma | 18 min | 29 |
| 6.7. | Tukholma-Kööpenhamina | 6 min | 16 |
| 7.7. | Kööpenhamina-Hampuri | 18 min | 40 |
| 8.7. | München | 24 min | 20 |
| 9.7. | Dachau | 10 min | 16 |
| 10.7. | Praha | 17 min | 57 |
| 11.7. | Praha | 9 min | 13 |
| 12.7. | Praha-Plauen | 14 min | 10 |
| 13.7. | Plauen-Nürnberg | 25 min | 10 |
| 14.7. | Wien | 26 min | 36 |
| 15.7. | Wien | 16 min | 34 |
| 16.7. | Bratislava | 16 min | 24 |
| 17.7. | Ljubljana | 13 min | 32 |
| 18.7. | Ljubljana | 33 min | 53 |
| 19.7. | Bled | 8 min | 31 |
| 20.7. | Buchs-Vaduz-Natters | 17 min | 37 |
| 21.7. | Innsbruck | 12 min | 48 |
| 22.7. | Innsbruck | 31 min | 21 |
| 23.7. | Verona | 8 min | 8 |
| 24.7. | Verona | 13 min | 70 |
| 25.7. | Venetsia | 28 min | 31 |
| 26.7. | Firenze | 34 min | 56 |
| 27.7. | Basel-Pariisi | 11 min | 20 |
| 28.7. | Pariisi | 30 min | 56 |
| 29.7. | Pariisi | 12 min | 91 |
| 30.7. | Pariisi | 20 min | 44 |
| 31.7. | Pariisi | 12 min | 8 |
| 1.8. | Pariisi | 9 min | 9 |
| 2.8. | St. Malo | 7 min | 34 |
| 3.8. | St. Malo | 16 min | 40 |
| 4.8. | St. Malo | 12 min | 12 |
| Yht. | 551 min | 1024 | |
| keskiarvo per päivä (32 päivää) | 17 min | 32 |
| Pvm | Paikat | Tommi | Kimmo | Joni | Yht. | Ruoka | Yöt | Junat |
| 5.7. | Tukholma | 35 | 32 | 29 | 96 | 34 | 52 | 0 |
| 6.7. | Tukholma-Kööpenhamina | 36 | 35 | 35 | 75 | 41 | 43 | 20 |
| 7.7. | Kööpenhamina-Hampuri | 28 | 26 | 24 | 79 | 35 | 0 | 31 |
| 8.7. | München | 52 | 49 | 47 | 147 | 24 | 75 | 8 |
| 9.7. | Dachau-Stuttgart | 10 | 8 | 9 | 26 | 21 | 0 | 0 |
| 10.7. | Praha | 35 | 34 | 34 | 104 | 20 | 80 | 0 |
| 11.7. | Praha | 8 | 7 | 7 | 23 | 22 | 0 | 0 |
| 12.7. | Praha-Plauen | 10 | 10 | 10 | 29 | 29 | 0 | 0 |
| 13.7. | Plauen-Nürnberg | 16 | 15 | 15 | 45 | 0 | 0 | 8 |
| 14.7. | Wien | 16 | 10 | 10 | 36 | 31 | 0 | 0 |
| 15.7. | Wien | 21 | 19 | 18 | 58 | 32 | 0 | 0 |
| 16.7. | Bratislava | 10 | 10 | 10 | 29 | 28 | 0 | 0 |
| 17.7. | Ljubljana | 30 | 29 | 29 | 88 | 21 | 64 | 0 |
| 18.7. | Ljubljana | 19 | 19 | 18 | 56 | 22 | 0 | 31 |
| 19.7. | Bled | 8 | 8 | 8 | 23 | 14 | 0 | 0 |
| 20.7. | Buchs-Vaduz-Natters | 26 | 25 | 23 | 74 | 51 | 0 | 0 |
| 21.7. | Innsbruck | 16 | 16 | 16 | 47 | 47 | 0 | 0 |
| 22.7. | Innsbruck | 23 | 23 | 20 | 67 | 35 | 0 | 0 |
| 23.7. | Innsbruck-Verona | 74 | 74 | 74 | 223 | 30 | 160 | 19 |
| 24.7. | Verona | 14 | 13 | 17 | 45 | 34 | 0 | 0 |
| 25.7. | Venetsia | 12 | 12 | 12 | 36 | 30 | 0 | 0 |
| 26.7. | Bologna-Firenze | 72 | 72 | 71 | 216 | 27 | 113 | 69 |
| 27.7. | Basel-Pariisi | 5* | 4* | 4* | 13* | 9* | 0 | 0 |
| 28.7. | Pariisi | * | * | * | * | * | * | * |
| 29.7. | Pariisi | * | * | * | * | * | * | * |
| 30.7. | Pariisi | * | * | * | * | * | * | * |
| 31.7. | Pariisi | * | * | * | * | * | * | * |
| 1.8. | Pariisi-St. Malo | * | * | * | * | * | * | * |
| 2.8. | St. Malo | * | * | * | * | * | * | * |
| 3.8. | St. Malo | * | * | * | * | * | * | * |
| 4.8. | St. Malo | * | * | * | * | * | * | * |
| Yht. | 576 | 550 | 540 | 1635 | 637 | 587 | 186 | |
| per päivä (23 päivää) | 25 | 24 | 23 | 71 | 28 | 26 | 8 | |
(taulukossa olevien lukujen summat eivät välttämättä vastaa yhteensä -sarakkeiden lukuja johtuen pyöristyksistä)
* Loppuajalta Ranskasta ei ole tarkkoja tilastoja, sillä äitimme maksoi lähes kaiken. Tuona aikana kului hieman enemmän kuin muulloin, johtuen lähinnä siitä, että Pariisi on kallis.
Lisäksi kuluja tuli Kimmon Visa Electronilla rahan nostamisesta ja Tommin Visan käytöstä, Inter Rail Global -lipuista (389 EUR / kpl), Jonin ja Kimmon lentolipuista Pariisi-Helsinki -välille, laivamatkasta Helsinki-Tukholma, erilaisista matkaa varten ostetuista varusteista, Jonin vakuutuksesta (muilla oli jatkuva vakuutus), videolle kuvatuista kaseteista (10 tunnin nauhaa, 4 EUR /kpl) sekä monesta muusta asiasta, mutta ennen kaikkea myös kaikesta siitä työstä, mikä näiden sivujen tekemiseen on kulunut (mutta josta kukaan ei ole maksanut mitään).
Pääasiallinen syy siihen, että ihmisillä kului päivittäin eri määrä rahaa, on se, että Tommi lähetti alkumatkasta joka päivä kortin Kaisulle, ja Jonin pääsymaksut paikkoihin olivat yleensä halvempia.
Valuuttojen muutoksessa käytetyt suurpiirteiset valuuttakurssit: 1 EUR = 9 SEK = 7 DKK = 30 CZK = 40 SKK = 320 SIT = 1,50 CHF.
