Koska olosuhteiden pakosta jouduimme viettämään toisenkin päivän Münchenissä, minä päätin, että vietämme sen Dachaussa keskitysleirillä, vaikkei se Kimmoa oikein tuntunutkaan kiinnostavan. Inter Rail -lipullammekin kun vielä sai matkustaa ilmaisesti paikallisliikenteen S-bahneilla, joten hupsista vaan, olimmekin kohta jo Dachaussa.

Dachaun asemalta olisi päässyt bussilla leirille, ja tämän helpon vaihtoehdon valitsikin kaikki junassa tulleet todella lukuiset turistit, paitsi tietysti me. Jalat on keksitty, ja niitä siis käytimme. Tosin tästä aiheutui minulle hieman ongelmia: olin saanut sandaaleistani rakon jo Helsingissä, jota eilen paikkasin Compeedilla. Kuljin kuitenkin eilisen päivän sandaaleilla ilman sukkia, ja sain muutaman uuden rakon jalkaani. Niinpä nyt sitten helteessä Dachaussa Tommi-poika käveli jalassaan umpinaiset kengät.

En nyt oikein tiedä, mitä keskitysleiriltä voisi kertoa. Kiersimme museon ja kävimme kaasukammiossa, jonka takapihalla söimme vähän eväitämme kunnes huomasimme sen vähän makaaberiksi. Portin päällä luki "Arbeit macht frei", ja monta eri uskontojen monumenttia oli paikalle pykätty.

Haisteltuamme päivän keskitysleirin tunnelmia palasimme vielä takaisin Müncheniin, mistä menimme sitten junalla Stuttgartiin. Hassua sinänsä mennä paljon länteen Stuttgartiin vain päästäksemme itään Prahaan menevään junaan, mutta junien ollessa täysiä junat ovat täysiä.

Päivän ja illan mittaan minulla alkoi tulla vähitellen kipeä olo, joka lähinnä ensin ilmeni aristavana kurkkuna. Moinen on myös tietysti merkki siitä, ettei ole juonut tarpeeksi, mutta minä olin ihan oikeasti sairastumassa.

Siksi ajattelin ensin, etten tekisi Stuttgartissa muuta kuin odottaisin rinkan päällä istuen junaa sen kaksi tuntia, mikä junaa piti odottaa, mutta Kimmo halusi välttämättä nähdä, kuinka viehättävä paikka Stuutgart on. Niinpä kävimme vähän kävelemässä lähinnä kävelykatua edestakaisin. Ihan kaupungilta vaikutti.

Terveydentilaani ei tietenkään parantunut öinen junamatka tsekkiläisen junan kuuden hengen kopissa Kimmon, Jonin ja kolmen korealaisen (!) tytön kanssa. Istuimet eivät kallistuneet, ja yöllä matkaliput tarkistettiin kolmesti, passit kahdesti.

Ensimmäisessä passintarkastuksessa rajavartija-nainen oli selvästi ymmällään maasta nimeltä Suomi, eikä oikein tiennyt, saako moisesta maasta Tsekkiin edes tulla. Eihän passin kannessakaan tietenkään lue "Euroopan Unioni", mistä olisi ehkä vähän vihjettä voinut saada...

Naisen avuksi tullut vanhempi mies kyllä tunnisti Suomen, mutta hänellä tuntui olevan vähän ongelmia Jonin kanssa. Sujuvan saksankielisen keskustelumme päätteeksi hän sanoin englanniksi: "It is not good for him to be alone". Aika viisaasti sanottu 13-vuotiaasta. Tiesin myös, että maapallo on pyöreä.

Puolankalaisten, joihin minäkin siis kuulun, kuulee usein valittavat kuntansa matkailumainoksista, että miksi aina se Hepoköngäs pitää niissä olla. Kai Puolangalta nyt luulisi muutakin löytyvän kuin yksi vesiputous (ei löydy). Mutta mitä lie ajattelevatkaan paikkakuntansa ykkösnähtävyydestä Dachaun asukkaan, heidän kuuluisin vierailukohteensa kun on keskitysleiri.

Natsi-Saksan keskitysleirillä vierailuun on vaikea suhtautua. Koko paikka nostattaa jonkinlaisen jakaantuneen reaktion. Kyllähän niiden olemassaolossa on se sellainen "älkäämme koskaan unohtako" -ulottuvuus, jota tulee tukea, mutta yhtä laillahan ne ovat turistinähtävyyksiä. Turistilaumat digikameroidensa kanssa napsimassa kuvia uuneista, joissa juutalaisten ruumiita poltettiin joukkomurhien jälkeen. Ja ihmiset purkavat ahdistustaan mauttomaan mustaan huumoriin, varsinkin teini-ikäiset pojat. Dachaun keskitysleirillä näyttikin olleen jonkinlainen koululaisryhmien vierailupäivä (jota ihmettelimme, sillä olihan heinäkuu jo pitkällä).

Dachau itsessään vaikutti kuolevalta pikkukaupungilta, vastaantulijoiden keski-ikä oli hyvinkin keski-iän paremmalla puolen ja nuorisoa leirin ulkopuolella näkyi vain kymmenkunta kittaamassa kaljaa rautatieaseman pihassa. En tiedä, ehkä ihmiset olivat vain töissä. Oli kuitenkin arkipäivä ja päivällä Dachaussa kävimme. Ja München kuitenkin on vain parinkymmenen minuutin junamatkan päässä.

Stuttgartissa vietimme vain pari tuntia, ja silti menetin sille lähes sydämeni. Olimme kaupungissa tietysti hyvään aikaan, auringonlaskun luodessa tunnelmaa kaupungin kaduille, mutta kyllä arkkitehtuurilla, taustalla nousevilla mäillä ja puistonuorison keskieurooppalaisilla käytöstavoillakin (joillain oli viinipullot mukana, mutta ei siellä kukaan ryyppäämässä ollut) oli ihastuksen kanssa jotain tekemistä.

Junamatkalla Münchenistä Stuttgartiin näin ikkunasta myös laaksoon rakennetun kaupungin, joka oli niin ihastuttava, että mieleni olisi tehnyt hypätä ulos junasta sillä hetkellä. Juna tosin ei edes pysähtynyt asemalle, enkä pysty muistamaan koko paikan nimeä. Hieman kuitenkin kummastelin kaupungin sijaintia, sillä vaikka jumalaisen kauniilta näyttikin, en mielestäni nähnyt missään jokea tai muuta mielekästä kulkuyhteyttä kaupunkiin. Kenties sitä ei vain junan ikkunasta näkynyt, tai kenties kaupunki oli uusi ja rakentunut junaradan varrelle. Kaunis paikka yhtä kaikki, kateellinen olen niille, jotka siellä asuvat.

Juna Stuttgart-Praha, istumahytti
Tsekkiläisen junan kuuden hengen istumahytissä oli meidän lisäksemme kolme korealaista tyttöä, joten ahdasta oli, ja penkit eivät kallistuneet. Ilmanvaihtoa ei ollut, joten ensin oli kuuma ja aamulla sitten kylmä. Matkaliput tarkistettiin yöllä kahdesti, samoin passit, joten nukkumisesta ei tullut oikeastaan ihan mitään.

Matkustimme junalla 2290 München - Stuttgart, lähtöaika 18:44.
Matkustimme junalla 1953 Stuttgart - Praha, lähtöaika 23:08.
Rahaa kului 26,31 EUR.
Tästä ruokaan meni 20,70 EUR.
Valokuvia digikameralla otettiin 16 kpl.
Videolle kuvattiin noin 10 minuuttia.