Oikeastaan ainoa syy, miksi Innsbruckiin tulimme, on Alpit. Kaisu oli viettänyt täällä joitain vuosia sitten viikon verran, ja tiesi kehua meille ennen lähtöämme, että Innsbruckissa olisi ilmaisia, opastettuja vaelluksia, jotka sopisivat Jonillekin (vaikka Kimmon jaksaminen olikin huonompaa...).

Nattersissa huomasimme, että ei vain Innsbruckista, vaan myös Nattersista lähtee näitä vaelluksia. Niinpä aamulla marssimme Nattersin turistibyroon eteen, mistä saimme jalkaamme laina-vaelluskengät (ilmaiseksi), mistä saimme myös bussikyydin vuorille (ilmaiseksi).

Meitä oli noin parinkymmenen ihmisen ryhmä: nuorin oli ehkä 6-vuotias, joten hän määräsi vauhdin. Hienoa oli, komeaa oli, lehmiäkin oli. Alkumatkan sääkin oli mitä upein, joten kaikki oli nautintoa.

Matkalla viihdykkeenä toimi tämän dubailaispojan dubailaisisä, jonka kengistä irtosi kesken kaiken pohjat, ja joita oppaamme sitten sideharson ja teippirullan avulla paikkasi. Viihdykkeenä toimi myös majatalo, jossa pysähdyimme syömään epämääräistä knöödelisoppaa, jonka lihaisuusaste herätti minussa epäilyksiä.

Majatalon jälkeen jatkoimme matkaa, joskin hieman huonommassa säässä: vuorten ylle nousi yhtäkkiä kunnon myrsky, joka sai oppaammekin paniikkiin. Soitettuaan pari hätäistä puhelua hän päätti kääntää seurueemme reitille, joka oli hänelle itselleenkin täysin outo. Löysimme kuitenkin alas kenenkään kuolematta, vaikka kastuimmekin läpimäriksi. Meillä ei ollut mukanamme sadevaatteita, sillä toistaiseksi koko matkan ajan oli ollut niin käsittämättömän kaunis sää, että olimme jo melkein unohtaneet vesisateen olemassaolon.

Vaelluksen päätteeksi saimme hienot Innsbruck-pinssit: yhdestä vaelluksesta saa pronssisen, kolmesta hopeisen, kymmenestä kultaisen ja kahdestakymmenestä superkultaisen. Ja ainoa esine, minkä Kimmo onnistui loppujen lopuksi tällä matkalla hukkaamaan, oli tuo hänen tänään saamansa pinssi, joka jäi paluumatkalla bussin penkille.

Innsbruckissa, ja sen lähikylissä, on Itävallan valtion toimesta järjestetty turisteille ilmaisia opastettuja vaelluskierroksia Alpeille. Jo viikkokausia kaupunkeja kolunneina veremme veti jo hiukan luontoonkin, joten suorimme maanantaiaamuna Nattersin turisti-infon eteen. Sieltä saimme vaelluskengät lainaan ja hyppäsimme bussiin, joka nosti meidät vuorille korkeuteen, josta reittimme lähti.

Opas oli poninhäntäinen atleettinen uros, joka itävaltalaisella Schwarzenegger- aksentillaan ja heikolla englannillaan väänsi vitsejä. Hauska mies kuitenkin, joka ilmeisesti piti työstään, ainakin vielä aamulla.

Ja lievää kuumuutta, nenäni polttanutta auringonpaahdetta ja jo edellisiltä päiviltä juontunutta nestehukkaa lukuunottamatta aamupäivä olikin upea. Kirkas taivas, jylhät vuoret; kun alun jyrkkä nousukin taittui matka sujui kuin tanssi. Suu auki pystyi tuijottamaan maailman kauneutta ja ihmettelemään, kuinka ihmeessä ne lehmät ovat päässeet - ja viitsineet kiivetä - kahteen kilometriin.

Vaikka pelkäänkin korkeita paikkoja, vuorilla en pelännyt, sillä pelkoni vaikuttaa kohdistuvan lähinnä ihmisten rakennelmiin. Huterassa kolmimetrisessä hirvitornissa joudun jatkuvasti rationalisoimaan pelkojani vastaan, varsinkin jos torni on korkean pudotuksen vierellä, mutta jotenkin luottamukseni siihen, että vuori ei jalkojeni alta romahda on niin vakaa, että alitajuntanikin sen uskoo. Tietysti jos vuoren laella olisi edes puolimetrinen ihmiskätten rakennelma asia voisi olla toinen, mutta pelkkää vuorta en osaa pelätä. Kenties pitäisi.

Mukana vaellusryhmässä oli lisäksemme parikymmentä muuta ihmistä. Oli ranskalainen perhe (tai ryhmä), joka oli vaeltanut paljon ennenkin, oli amerikkalainen pariskunta, oli saksankielinen pariskunta, oli dubailainen mies amerikkalaisen vaimonsa ja lastensa kanssa, oli yksinäinen saksankielinen mies ja kaksi keski-ikäistä ranskaa puhunutta naista.

Dubailainen mies hajoitti kenkänsä jo alkunousussa, mutta ei pitänyt tapaturmaa hälyn arvoisena. Hänen lähtöpaikaltaan saamastaan kengästä oli pohja irronnut. Vasta kun olimme korkeimmalla kohdalla koko reissullamme, hän ohimennen keskustelun lomassa vihjaisi oppaallekin näin hassusti käyneen. Yritettyään liimaa opas otti ensiapulaukustaan jalansitomisteippiä ja teippasi pohjan kenkään kiinni.

Korkeimman kohdan saavutettuamme alkoi matkan ihastuttavin osuus. Kävelimme mäenrinnettä myöten jylhien vuorten reunustaessa maisemaamme. Lähes joka ainoa kohta, jossa seisoimme, tarjosi öljyvärimaalauksen arvoisen näkymän, ja silti etenemistahdissamme minulla oli hädintuskin aikaa napsia valokuvia. Aurinko paistoi lempeästi, vuoriston leppoisa tuuli vilvoitti lämpöä - vain hiekkatieltä leijuva hiekkapöly vähän kirveli silmiämme. Kaikki oli niin hienoa ja kaunista kuin vain olla voi.

Kauneus ja harmonia oli harhaa, sillä kuten meille jaetuissa oppaissa varoitettiin, Alpeilla sää saattaa vaihtua hyvinkin yhtäkkiä. Vielä taukoa vuoristoravintolassa pitäessämme aurinko helotti Tommin yrittäessä selvittää naapuripöydän amerikkalaispariskunnan ja oppaan kanssa ruokien lihapitoisuuksia (lopulta kaikki söimme varsin mauttoman juustopaistoksen, joka tarjoiltiin vastenmielisen suolaisessa liemessä. Se oli ilmeisesti jonkin sortin perinneruoka). Dubaissa asuvan amerikkalaisperheen kuopus kantoi vesilähteestä vettä hiekkalaatikkoon niin, että se muuttui mutalaatikoksi, ja yksinäinen saksalaismies pesi jalkojaan lähteessä.

Juuri kun olimme valmistautumassa lähtöön taivaalta kuului jyrähdys ja vuorten välistä alkoi pilkistää uhkaavan tummia pilviä. Opas hoputti meidät pian matkaan ja vaelsimme vähemmän idylisen tunnelman vallitessa saapuvaan sateeseen henkisesti valmistautuen. Järjestelin reppuni niin, että tärkeimmät esineeni, joihin laskin muiden muassa päiväkirjani ja passini ja interrail-lippuni, eivät kastuisi. Ajattelin myös siirtää kännykkääni, mutta jostain täysin käsittämättömästä syystä en sitä tehnyt. Nyt kaduttaa, mutta siitä myöhemmin. Vähän käveltyämme myrsky sitten saavutti meidätkin. Sadetakittomina kastuimme litimäriksi, mutta minulla sentään oli jonkinlainen pitkähihainen paita, jota saatoin pitää sadekuurojen välissä. Myrskyn keskustaan emme koskaan joutuneet, mutta tarpeeksi tuuli ja jyrisi, että luonto pisti perhoset lepattamaan mahanpohjassa. Vain me ja dubailaisperhe olimme sadeasutta, jota oppaamme päivittelikin. Yksinäinen saksalaismies, jolla oli myös sadeasu mukanaan kaivoi repustaan sontikan eikä tuntunut ymmärtävän, kun opas suoralla komennolla vaati pistämään sen pois.

Jossain välissä liika vastuu turistien turvallisuudesta alkoi näkyä levottomuutena oppaassammekin. Hän vaelsi puhelimensa kanssa edestakaisin hermostunutta tahtia, eikä kenellekään tahtonut tulla selväksi, mihin suuntaan hän tahtoi meidän risteyksestä jatkavan. Sitten lähdimme alkuperäisten suunnitelmien vastaisesti kulkemaan autotietä alaspäin, joka ilmeisesti oli oppaallemmekin tuntematon reitti.

Lämpötilan laskemisessa ja sateessa ei tietenkään suomalaiselle ollut mitään kummallista, ilma oli sateessakin lämmin, mutta vesi oli kauhean kylmää. Senkin kesti, mutta pahintahan oli vaihtovaatteiden puute. Paita repussanikin päällimmäisenä kastui niin, ettei siitä ollut enää juurikaan iloa. Joni ylinäytteli palelemisensa ja sitten tietysti palelikin juuri niin paljon kuin kuvitteli.

Sade kuitenkin päättyi vielä ennen perillepääsyämme ja aurinko palasi lämmittämään, ja loppumatkasta koukkasimme vielä takaisin metsäpoluillekin. Dubailaisperheen noin viisivuotias poika kysyikin vanhemmiltaan, että nyt kun sade kerran lakkasi, niin nytkö taas aletaan vaeltaa.

Vielä viimeisenä kommelluksena vaelluksellamme ranskalaisperheen vanhemmat ja tytär hyppäsivät loppumatkaksi traktorin kyytiin, ja traktori veikin heidät eri paikkaan kuin oli tarkoitus. Tästä seurasi se, että jouduimme (tai opas ja bussikuski joutuivat) metsästämään heitä eri paikoista. Lopulta löytyivät ja palasimme hotellihuoneeseemme kuivien vaihtovaatteiden äärelle. Saimme matkastamme muistoksi, muistojen lisäksi, vielä pinssin, jota "mitaliksi" kutsuttiin. Unohdin sen linja-autoon, joka oli typerää. No, kaipa tuon reissun kaikkine kommelluksineen muistaa ilman köyhää pinssiäkin, varsinkin kun en ole koskaan ennen vaeltanut.

Illalla istuimme väsyneinä huoneessamme ja kävimme syömässä samassa paikassa kuin edellisenä päivänäkin. En tällä kertaa kuitenkaan syönyt pizzaa, vaan wieninleikkeen, Wienerschnitzelin, kysyttyäni ensin tarjoilijalta mitä se tarkoittaa (tai mitä ruuan englanninkielisessä selostuksessa ollut sana, jota en nyt muista, tarkoittaa). Sillehän se maistui kuin Suomessakin, ihan hyvälle.

Gästhof zum Stern, Natters
Toisena yönä samassa paikassa ei ollut muuta mainittavaa eroa kuin 2 suomalaista nuorta naista, jotka myös olivat samaan taloon eksyneet. Paljon muita vieraita ei tainnutkaan olla.

Rahaa kului 46,60 EUR.
Tästä ruokaan meni kaikki.
Valokuvia digikameralla otettiin 48 kpl.
Videolle kuvattiin noin 12 minuuttia.