Näitä tuskastuttavan kuumia päiviä sattui tälle matkalle varsin paljon. Mutta kannattaa ajatella positiivisesti: näin minä totuttelin kuumaan lämpötilaan, jotten heti Nigerissä kuolisi...

Ensin kävimme aamulla ihailemassa Tonava kaunoista, ja sitten yritimme vähän taas katsella Wienin keskustaa, mutta tuskastuimme kuitenkin paahtavaan auringonpaisteeseen siinä määrin, että toteutimme Kimmon toiveen ja menimme museoon. Sieltä löytyikin paljon hienoja Egyptistä varastettuja esineitä sekä monenlaisia tauluja. Erittäin positiivisesti audioguidet sisältyivät hintaan, joten maalauksista sai jotain irti myös ilman taidehistorian taustaopintoja. Opinpahan sitten ainakin Raamatun tarinan kylpevästä naisesta ja häntä vakoilevista ukoista, jota useat taiteilijat ovat käyttäneet tekosyynä maalatessaan alastomia naisia.

Jottei koko päivä kuitenkaan olisi mennyt aivan Kimmon mielihalujen mukaan, nautimme ruokamme samassa paikassa kuin eilenkin - tällä kerralla tosin kaikki söimme intialaista.

Ja koska loistavassa Wienistä kertovassa Before Sunrise -elokuvassa on loistava raitiovaunulla-ajokohtaus, pitihän meidänkin vähän kierrellä kaupunkia ristiin rastiin rautiovaunuilla. Ja niin meni yhdestoista päivä.

Toisena päivänä Wienissä löysimme yhden kaupungin ykkösnähtävyyksistä, Tapanin tuomiokirkon, tai mikä Steffansdom se sitten paikalliskielellä onkaan. Kirkko oli kirkko siinä kuin muutkin, paitsi että kirkontorni oli rakennustelineiden ympäröimä. Sisällä emme käyneet.

Kirkon pihassa oli "patsaita", kultamaalilla ihonsa maalanneita ihmisiä, jotka ihmisten lähestyessä alkoivat liikehtiä. Nämä "patsaat" olivat varmaankin jotain ammattimiimikoita, niin sulavan epätodellisia heidän liikkeensä olivat. Jotenkin patsasmaisia, kuten heidän rooliinsa tietysti sopikin.

Aukiolla kuljeskeli myös 1700-lukuisiin asuihin pukeutuneita konserttimyyjiä, joista eräs nainen pysäytti minutkin. Vaikka hänen tehtävänsä tietysti olikin myydä konsertteja, jäi hänestä todella vilpitön ja positiivinen vaikutelma. Olin ensin kävelemässä vain ohi, mutta hänen sinnikäs yrityksensä kommunikoida eri kielillä hellyytti sydämeni ja kuuntelin, mitä hänellä oli sanottavanaan. En tiedä yhtään miksi, mutta hänestä jäi poikkeuksellisen hyvä jälkimaku, ja tämä kaupusteluyritys itse asiassa vain paransi kuvaani Wienistä. Vähän myöhemmin näin tämän saman naisen kyselemässä eräältä torilla olijalta tämän eriskummallisesta kamerasta, joka ottikin kuvia eri suuntaan mitä olisi kuvaajan seisontasuunnasta voinut olettaa. Sellainen kamera, jolla voi ottaa salaa kuvia lähistöllä olevista ihmisistä (vaikka tokihan mekin huomasimme, että kamera oli sellainen, joten eipä se kovin salaa toiminut).

Sain houkuteltua veljeni myös parin tunnin pikavisiitille Wienin taidemuseoon. Osa ansiosta tosin menee myös säälle, joka oli niin kuuma ja tukahduttava, että ajatus tarkasti säädellystä museoilmasta alkoi tuntua hetki hetkeltä viettelevämmältä. Museo oli niin suuri, että siitä ei olisi varmaan saanut kaikkea irti kokonaisessa päivässäkään, ja me vietimme siellä vain pari tuntia. Menimme museoon puoli neljän aikoihin ja kuudelta se meni kiinni. Wienissä taidemuseo on aukioloaikoja myöten virkalaitos.

Museon alakerta muodostui muinaisen Egyptin ja (kartan mukaan) antiikin Kreikan aarteista, sekä tilapäisnäyttelystä jonkun kuninkaan tai vastaavan hovin aarteista. Koska olin (ja taidemuseossa minä johdan joukkoa) kiinnostuneempi yläkerran maalaustaiteesta, kävimme alakerran näyttelyistä vain egyptiläisessä. Siltähän se näytti kuin kuvissakin, tiukan säännönmukaiselta ja ankaraa kaavaa toistavalta. Onhan siinä oma vaikuttavuutensa, mutta ympäristö oli vähän keinotekoinen. Jotenkin muinaisegyptiläiset hautakoristeet ja ruumisarkut eivät ole kotonaan itävaltalaisessa kliinisessä lievästi punertavassa klassisessa taidemuseoympäristössä. Oli siellä kuitenkin pieni sympaattinen virtahepopatsas, sininen ja kaikkea, jota mielelläni katselin. Kuulokkeista kumpuava selostus kertoi virtahepojen olleen egyptiläisille se petojen peto, jota eläin toki on vieläkin, vaikka se meille pohjoiseurooppalaisille niin helposti näyttäytyykin söpönä mudassa laiskottelevana pallerona. Tai vaaleansinisenä museoesineenä.

Yläkerran maalaustaide sitten olikin sen ikäistä, että Suomen taidemuseoista on turha sellaisia etsiä. Renessanssitaiteen keskisuuria nimiä, Tiziania ja Caraveggiota, sekä flaamilaisen taiteen tekijöitä, Brueghel ja Rembrandt ja Rubens mukaanlukien. Eli nimet olivat suuria, mutta Brueghelin "Flaamilaisia häitä" lukuunottamatta näytteillä ei ollut juurikaan mitään erityisen kuuluisia teoksia. Tilapäisessä eurooppalaista manierismia esitelleessä Parmegianino- näyttelyssä olleen Correggion Danae-maalauksen olin joskus taidehistorian luennoilla nähnyt.

Mutta teoksista, joita katselin tarkemmin, joita ei tietenkään tiukasta aikataulustamme johtuen montaa ollut, parhaiten mieleeni jäi minulle tuntemattoman maalarin teos, jossa Maria ja Joosef lepäävät Jeesus-lapsen kanssa matkalla Egyptiin. He ovat jollain varjoisalla sivukujalla niin, että suurin osa maalauksen taustasta on mustaa. Joosef nukkuu pää tavarasäkkeihinsä nojaten ja Maria imettää rintamaidollaan Jeesus-lasta. Teoksen arkinen ja rauhallinen tunnelma kosketti niin, että pystyin lähes antamaan anteeksi Jeesuksen arvoperspektiivisen koon. Eli jos vauva olisi ollut äitiään pienempi, teos olisi ollut vallan ihastuttava. (Samasta teoksesta oli myös Parisin Louvressa näytteillä versio, jossa taustalla oli maisemaa, mutta se oli vain lattea ja ikävä teos).

Myös Brueghelin "Baabelin tornia", jonka aiemmin olin nähnyt Civilization III - pelin pakkauksen kannessa, säväytti. Teos oli kuitenkin vakuuttavampi suuressa koossa taidekontekstissa kuin pelipakkauksessa, ja varsinkin selitysääninauhan kanssa. Yleisesti ottaen audio-oppaat vain tylsästi kertoivat mitä teos esittää ja sen mytologisen tai uskonnollisen taustan, kuten tässäkin tapauksessa, mutta nyt ne auttoivat myös kiinnittämään huomiota siihen, että teoksessa rakenteilla oleva torni ei voi muuta kuin romahtaa.

Taidetta pitäisi sisäistää ajan kanssa, ja siitä syntyviä ajatuksia pitäisi kirjoittaa teoksen ääressä, mutta aina ja kaikissa seuroissa se ei valitettavasti ole mahdollista.

Taidemuseovisiitin jälkeen kävimme toisena päivänä peräkkäin Wienin raatihuoneentorilla (Rathausplatz) syömässä. Siellä oli sekä hirveästi ihmisiä, että erilaisia grillikojuja, joissa väitettiin myytävän eri maiden ruokalajeja. Siis kiinalaista, meksikolaista, intialaista, amerikkalaista, itävaltalaista... Suomalaista ei ollut tarjolla, niin kivaa kuin poronkäristystä ja kalakukkoa olisikin ollut torilla nähdä. En ollut mitenkään innostunut torille palaamisesta, varsinkaan kun edellisenä päivänä näin meksikolaiskojun majoneesissa (jota söin) kuolleen hyttysen kellumassa, mutta kun meillä oli nälkä ja olimme siellä, emme viitsineet alkaa enää uusiakaan ruokapaikkoja etsiä. Ja olivathan ne ruuat ihan syötäviä.

Rathausplatzilla olisi esitetty iltaisin valkokankaalla konsertteja, baletteja ja oopperoita, mutta emme niitä käyneet ihailemassa, sillä meidän piti pestä pyykkiä koneella, joka osoittautui luokattoman hitaaksi.

Bahramin asunto, Wien
Kolmas yö samassa paikassa.

Rahaa kului 58,39 EUR.
Tästä ruokaan meni 32,30 EUR.
Valokuvia digikameralla otettiin 34 kpl.
Videolle kuvattiin noin 16 minuuttia.