Inter Rail 2003 Rajalan veljekset junalla Euroopassa
 
 
   
[edellinen][seuraava]
Innsbruck, 22.7.
Tommi

Jotta Inter Rail -matkaltamme jäisi jotain kerrottavaa, oli kohtalo päättänyt, että Kimmolle riittäisi yhden päivän vaellukset. Niinpä ensimmäistä (ja myös viimeistä) kertaa tällä matkalla ryhmämme jakaantui eri suuntiin: minä ja Joni suuntasimme toiselle vaellukselle, ja Kimmon tehtäväksi jäi lähinnä pyykinpesu.

Koska Natters ja muut Innsbruckin lähiökylät järjestävät tiistaisin vain romanttisia soihtuvaelluksia iltahämärässä, lähdin Jonin kanssa aamulla Stubaitalbahnilla kohti Innsbruckia. Sunnuntai-iltana meidän tullessa Innsbruckiin olin jo etsinyt reitin STB-pysäkiltä kongressikeskukselle, mistä tiesin vaellusten lähtevän. Mutta enpäs tietenkään tiennyt tarkalleen, miltä puolelta rakennusta se lähtisi, ja kongressikeskus oli aika kongressikeskuksen kokoinen, toisin sanoen iso. Kiertelimme taloa ympäri, ja vähän ajan päästä näinkin erään oven edessä seisoskelemassa muutaman vaelluskenkäisen henkilön, joilta kysyin: "Is this the hike?" eli jotta liekö tämä se vaellus. "Yes. Are you from Finland?" oli oppaaksemme myöhemmin osoittautuneen miehen vastaus. Kyllähän sen toki minun ja Jonin naamasta näkee, että suomalaisia olemme, mutta oli miehen ensimmäinen kysymys silti jokseenkin häkellyttävä. Ja meillä ei todellakaan ollut päällämme mitään Suomi-verkkareita tai vastaavaa, mistä olisi vihjettä voinut saada. Turistibisneksessä olevat ihmiset vaan tuntuvat aika hyvin erottavan suomalaiset muista...

Vaelluksella ei tapahtunut mitään sen kummempaa: kävelimme upeilla seuduilla, joskin vähän turhan suomalaistyylisten maisemia halki. Reitin valintaan vaikutti seurueeseemme kuulunut noin 50-vuotias amerikkalainen Steve pullonpohja-silmälaseineen: tämä oli hänen 107. vaelluksensa Innsbruckissa ja täällä hän ei ollut vielä koskaan käynyt. Muutenkin tämänpäiväinen ryhmä oli huomattavan sosiaalinen, ja eri henkilöiden kanssa tuli käytyä läpi niin Walesin maaseudun ongelmat, euron ja dollarin kurssin vaihtelut, Ahvenanmaan erityisasema kuin myös ruotsinkielen historiallinen yhteys englantiin.

Steve ei saanut 107. kerralta itselleen mitalia, mutta Joni sen sijaan sai hopeisen, vaikka se olisi pitänyt saada vasta kolmannen kerran jälkeen. Oppaamme mielestä Joni ryhmämme nuorimpana kuitenkin ansaitsi mitalin, sillä emme enää huomenna pääsisi vaellukselle (tai kyllä me pääsisimme, jos haluaisimme, mutta kun Inter Rail -lipun kanssa pitää liikkua, että saa mahdollisimman paljon irti lipusta). Joni olikin suunnitellut lähtevänsä illalla vielä sille soihtuvaellukselle saadakseen kolmannen merkinnän vaellusvihkoonsa, mutta nyt siihen ei enää ollut tarvetta. Eikä kyllä Joni olisi jaksanutkaan, niin poikki hän oli tämän vaelluksen jälkeen. Uhkasi Joni kuitenkin pakottaa isää lähtemään Alpeille kanssaan sen sijaan, että hän kävisi jokavuotisella aurinkoranta-lomallaan.

Ennen Kimmoon törmäämistämme kävin vielä Jonin kanssa kuuntelemassa Innsbruckissa puistossa soittanutta nuorten vaskipuhallinorkesteria, sillä olimmekin Innsbruckissa useita tunteja aiemmin kuin olin Kimmolle puhelimessa kertonut Kimmon soittaessa minulle puolalaisen miehen kännykästä, mutta se ei ole lainkaan kiinnostavaa verrattuna Kimmon päivään. Kimmo kertoneekin siitä tarkemmin...

Täällä käyminen oli Kimmon tehtävä
Täällä käyminen oli Kimmon tehtävä

Kimmo

Jo maanantai-iltana alkoi olla selvää, että jalkani eivät pitäisi ajatuksesta tehdä samanlaista reissua uudestaan seuraavana päivänä. Seuraavan päivän aamuna ne elehtivät yhä samaan malliin. En siis lähtenyt Tommin ja Jonin mukaan, vaan menin viettämään toista Innsbruck-päivää Innsbruckiin. Päivän ohjelma oli käväistä pesemässä pikaisesti likapyykkimme, jonka pesu olikin jo päiviä myöhässä, ja loppupäivä istuskella jossain puistonpenkillä kirjoittamassa päiväkirjaa. Voisipa vähän kaupungin nähtävyyksiäkin syrjäsilmällä vilkuilla. Vähänpä osasin päivääni ennustaa.

Pitkin matkaa minulla oli paha taipumus unohdella esineitä. Deutches Museumiin unohtui koko reppu. Videokamera jäi Plauenin asemalle. Ljubljanassa jätin normaalidigikameran hostellin vastaanottotiskille maksaessani asumistamme, jonka vastaanottovirkailija sitten hyväntahtoisen paheksuvasti toi huoneeseemme. Se vaellusmitalikin jäi linja-autoon. Sinänsä arvoton mitali siis katosi sille tielleen, mutta kaikki arvotavara oli - tähän asti - palautettu automaattisesti vailla mitään uurastusta, kiittämistä lukuunottamatta, minulta. No, toisena Innsbruck-päivänä puoli tuntia Tommin ja Jonin jälkeen poistuin hotellistamme rinkkani täynnä likaisia vaatteita, sekä päivärepussa nyt muovipussiin pakkaamani päiväkirja sekä muu arvotavara, jota en huoneeseeni suositusten mukaisesti jättänyt. Raitiovaunu Nattersista Innsbruckiin, niin kutsuttu Stubaitalbahn, lähti 9.08, mutta jätin Gasthof zum Sternin taakseni vasta yhdeksältä. Kipitin puolikilometrisen matkan ylinopeutta väsyneillä jaloillani kivut pois irvistäen. Ehdin perille, ja Stubaitalbahnin myöhästyessä sain arpoa pari minuuttia lippuautomaatinkin kanssa. Pysäkin seinällä kun sanottiin, että lippu pitäisi ostaa automaatista tai infopisteestä etukäteen. En ymmärtänyt laitetta raitiovaunun saapumiseen mennessä, joten kiiruusti hyppäsin kyytiin ja vanhemman rouvashenkilön esimerkistä rohkaistuneena ostin kuskilta lipun, joka sellaisen myikin. Hän puhui englantia siinä missä minä saksaa, eli ei yhtään, mutta sain kuin sainkin lipun ostettua, vieläpä oikeanlaisen.

Ongelmaksi siis jäikin ainoastaan se, että jätin kamerani Nattersin raitiovaunupysäkille. Huomasin tämän kun aloin päätepysäkin lähestyessä tarkastaa, että otanhan kaiken mukaani raitiovaunusta. Rinkka on tuossa, ja kamera on...

Tultuani varmaksi siitä, että kamera varmasti pysäkille unohtui, ensimmäinen ajatukseni oli kulkea raitiovaunulla takaisin ne hakemaan pois. Ongelma oli se, että olin jo vaunusta poistunut, ja seuraava saapuisi 50 minuutin päästä. Toinen ajatus oli soittaa puhelimella majataloomme ja pyytää heitä hakemaan kamera pois pysäkiltä turvaan. Puhelinnumerokin minulla oli, koska olin aamulla napannut Let's Go:n mukaan tietääkseni, mikä kaupungissa on näkemisen arvoista. Mutta puhelimenipa ei reagoinut napinpainalluksiin. Koputtelin puhelinta aikani, jonka jälkeen sammutin sen. Koska suurin osa napeista ei toiminut, jumituin kaikilla seuraavilla käynnistysyrityksillä PIN-koodin kyselyyn. Lähdin turhautuneena, lievän itseinhon vallassa ja kameran ja puhelimeni kohtaloita kiroten kävelemään ympyrää Marie Theresien Strassen lähiympäristössä. Lopulta vähän rauhoituttuani pysähdyin kysymään vanhahkolta herrasmieheltä, jos häneltä saisi puhelinta lainaan pikaista puhelua varten. Mies ei puhunut englantia, mutta hänen keskustelukumppaninaan ollut vanha nainen opasti minut informaatiopisteeseen. Menin sinne, ja katsottuani hetken pitkää jonoa päädyin pyytämään jonossa seisoneelta nuorelta mieheltä kännykkää lainaan. Selitin hänelle koko tarinani, mutta aluksi hän ymmärsi minun vain tarvitsevan lähimmän puhelinkorjaamon sijainnin. Kun hän veti asiakaspalvelijankin mukaan miettimään samaa, sain vihdoin selitettyä tarvitsevani ensiapuun puhelinta lainaksi, en korjattua. Hän antoikin. Majatalo ei vastannut. Hänkin soitti ja jätti puhelinvastaajaan viestin.

Tästä tarina lähtee ystävällisten, auttamishaluisten ja hyvien ihmisten ylistyslauluksi. Sillä tämän jälkeen mies soitti vielä Stubaitalbahnille (STB) ja ihmisten yhteistyöllä ja tiedonvälityksellä sai järjestettyä niin, että juuri Nattersin ohi ajavasta raitiovaunusta kuski nappasi kameran kyytiinsä (tallessa oli) ja alkoi tuoda sen Marie Theresien Strassen pysäkille 10:17 (mies ei osannut seitsemäätoista englanniksi, mutta päättelin, että hänen "seventy"nsä ja viisarin osoitus 15 ja 20 väliin viittasi siihen). Vaikka hän ei antanutkaan minun soittaa Tommille suomalaiseen numeroon työkännykällään, koska työnantaja ei kuulemma pitäisi, en voi mitenkään ilmaista miten kiitollinen hänelle olen. Maksuakaan ei puheluistaan ottanut, vaikka sitä hänelle tyrkytin. Kiitos, kuka lienetkin.

Mutta arvatkaahan olinko pysäkillä seitsemäntoista yli kymmenen. Itse asiassa olin, mutta STB ei. Yhdestä raitiovaunusta kysyinkin kameraani, mutta kuski ei ollut sellaisesta kuullutkaan. Aloin epäillä olevani sittenkin väärällä pysäkillä, sillä infopisteen avulias mies oli opastanut "300 metriä" siihen suuntaan ja matka oli kuitenkin vain kolmisenkymmentä metriä. Hänen numerotietonsa nyt olivat jo aiemminkin olleet mitä olivat, mutta entäs jos sittenkin... Kaukaa näin, kun Stubaitalbahn saapui ja poistui (10 minuuttia myöhässä), juuri sillä pysäkillä, jossa sitä olin odottanutkin. Seisoin pysäkillä ja kirosin nyt jo puoliksi ääneen.

Kävelin taas infoon, jossa asiakaspalvelijat, jotka kaikki kolme vähän miettivät tarinaani, antoivat minulle vain kyseisen raitiovaunun (numero 86) seuraavan saapumisajan: 10 vaille 12. Siis kaksi tuntia myöhemmin. Päätin tappaa aikaa menemällä pesemään rinkassa kantamani vaatteet.

Nyt olin todella vihainen itselleni ja maailmalle, ja niille, jotka osasivat lukea huulilta äänettömiä suomalaisia kirosanoja tunnetilani ei varmaankaan jäänyt epäselväksi. Ja arvatkaahan taas, kuinka tarkka pesulamainoksen kartta oli opastamaan minut pesulaan. Aivan niin. Kyllä kartan mainitsemat kadunnimet olemassa olivat, todennäköisesti vieläpä Innsbruckissa, kunhan niiden järjestystä ja sijaintia ei erehtynyt uskomaan. Tunnin ajan tallustelin Marie Theresien Strassen lähiympäristöä painokelvottomia ajatuksia ajatellen (ja joku inisevä-ääninen kerjäläinen vielä liimautui kylkeeni valittamaan runsaiden lapsiensa huonosta elintasosta, onneksi en ymmärtänyt, mutta eroon en silti hänestä päässyt), kunnes lopulta löysin pesulan seuraamalla sitä tietä, jota pitkin sinne ei pesulamainoksen kartan mukaan ainakaan pitänyt päästä. Ajatukseni pestä vaatteet ennen raitiovaunun paluuta alkoi tuntua liian tiukalta. Koska jalkoihini kuitenkin taas sattui ja raskas rinkka väsytti, jäin kuitenkin pesemään.

Pesutuvassa odotusinternetiä käyttänyt Innsbruckissa asuva puolalainen alkoi huonolla, mutta yritteliäällä englannillaan kommunikoimaan kanssani, joten kysyin häneltä pyykin pyörimistä odotellessani olisiko jossain lähistöllä pajaa, jossa osaisivat puhelintani korjata. Hän osoitti kaksikin paikkaa, josta toisesta minua osoitettiin taas eteenpäin (mutten mennyt) ja toisessa ystävällinen nuori miesmyyjä, joka sanoi olevansa suomalaisen hevin suuri ystävä, soitteli ympäriinsä saadakseen selville, korjaisiko Itävallan takuu Suomesta ostettua puhelinta. Olisivat korjanneet perjantaihin mennessä, siis olettaen, että puhelin ei olisi hajonnut olosuhteissa, joita takuu ei korjaa, mutta kun tarkoitus oli jo seuraavana päivänä, keskiviikkona, lähteä, jouduin tyytymään vain mukaan ottamani digikameran muistikortin CD:lle siirtämiseen. Tämän ajan puolalainen herrasmies katsoi pyykkimme perään, ja päätin luottaa häneen. Ei pitänyt katua. Harvemmin pitää.

Kesken kuivausrumpusession minun piti vielä käydä lunastamassa CD:ni liikkeestä ja kamera raitiovaunusta. Puolalaisen jo lähdettyä pyysin jotain toista vahtimaan vaatteitani ja lähdin taas Marie Theresien Strasselle seikkailemaan. Päivä alkoi näyttää hetki hetkeltä yhä paremmalta, kun sain vihdoin kamerankin takaisin. Pyykitkin kuivuivat eikä kukaan varastanut niitä. Lopuksi pesupaikkaan palannut puolalainen vielä lainasi minulle puhelintaankin niin, että sain Tommin kanssa sovittua tapaamisen kuudeksi raitiovaunupysäkille. Olisin aluksi lähettänyt tekstiviestin, mutta neuvoteltuani aikani sekä puolalaisen, että hänen seuranaan olleen naisen kanssa (yhdessä heidän englantinsa oli ihan toimivaa) päädyin soittamaan Tommille 38 sekunnin puhelun. Kiitos näin myös puolalaismiehelle, joka hänkään ei rahaa ottanut.

Tämän jälkeen onnistuin vielä olemaan huomaamatta, että rautatieasema oli ihan pesulan vieressä (ne rakennustelineet piilottivat) ja etsin sitä tunnin rinkka selässä (kysyin tietä mieheltä, joka ei englantia osannut, mutta osasin "hauptbahnhof"-sanan saksaksikin, jonka jälkeen hän viittoi minut oikealle tielle). Mutta muuten loppupäivä oli rauhallinen, rento, ja sellainen kuin pitikin. Rinkat säilössä rautatieaseman lokerossa kävely ei ollut enää lainkaan yhtä rasittavaa, ja sain ostettua mitä olin suunnitellutkin, shampoota, ja jopa 0,7 lyijyjä kynääni. Kaiken kynsileikkuria lukuunottamatta. Normaalin, järkihintaisen varpaankynsileikkurin metsästäminen Innsbruckista onkin yllättävän vaikeaa. Paikallisesta tavaratalokompleksista bongasin yhden, mutta kassatäti otti sen pois, kun ei onnistunut keksimään sille hintaa. Muissa käymissäni kaupoissa sellaisia ei myyty tai sitten ne olivat yli viiden euron jättimäisiä mötiköitä, jotka painoivat kynsileikkuriksi käsittämättömän paljon. Niissä kyllä oli valkea lokero irtokynsien estämiseksi, mutta päädyin kuitenkin "ei kiitos" -linjalle.

Mutta lyhyestä virsi kaunis, joten sanotaan nopeasti, että ennen Tommin ja Jonin tapaamista varttia vaille kuusi "kultakaton" (Innsbruckin ykkösnähtävyys) tienoilla (jonne emme olleet sopineet tapaamista) ostin jogurttipurkin 25 sentillä ("Jogurt ist alles?" "Jaa.") kävin katselemassa paikallista kirkkoa (sen kattomaalauksessa oli mielenkiintoisesti siitä alas putoavia ihmisiä), käytin yleistä käymälää, istuin törkyisen suihkulähteen luona puun varjossa sadetta pitämässä ja kirjoitin päiväkirjaa (tapahtumia ei ole kirjattu kronologisessa järjestyksessä) ja allekirjoitin Amnestyn vetoomuksen venäläisten lapsivankien vapauttamiseksi, vaikka vetoomus oli ainoastaan saksaksi.

Amnestyn vetoomus tuli allekirjoitettua, kun nautittuani sähköpianoa soittaneesta katumuusikosta, jolla oli ongelmia nuottiensa tuulessa kääntymisen kanssa sivunkääntäjämiehestä huolimatta, saavuin torille, jossa oli Amnestyn auto. Kummastelin auton kyljessä ollutta karttaa, kun siinä oli jätetty Länsi- Eurooppa ja Pohjoismaat piirtämättä (vaikka Pohjoismaille tilaa olisikin ollut), kun parrakas, noin nelikymppinen mieshenkilö pysäytti minut Amnestyn asialla. Saksa ei minulta luonnistanut, joten hän vaihtoi englantiin ja kysyttyäni vastasi, että Pohjoismaiden puuttuminen ei symbolisoi mitään. Pyysipä vielä allekirjoittamaan heidän vetoomuksensa, vaikka en ymmärtänytkään saksaa. "Koska kyllähän sinä nyt Amnestyyn aina luotat". Menin kuitenkin katsomaan (mies oli niin hauska) ja ystävällinen nuori nainen alkoi selittää minulle lapun sisältöä. Hänen nähtyään kaiken sen vaivan en enää viitsinyt jättää allekirjoittamatta ja koristin heidän paperinsa vähän eksoottisemmalla puumerkillä. Toivottavasti joku suomalainen näkee sen, niin saa kummasteltavaa. Kummasteltavaa sai sekin nainen, joka (ilmeisesti) kiitti minua vetoomuksen kirjoittamisesta, ja jolle vastasin vain, etten puhu saksaa. Vetoomushan oli siis saksaksi.

Illalla söimme - pizzaa, ja pidimme ukkosta rautatieasemalla kamalan lottomainosjinglen kaikuessa taustalla.

Kimmo kertoo seikkailuistaan raitiovaunussa. Kamera on tietysti Tommilla.
Kimmo kertoo seikkailuistaan raitiovaunussa. Kamera on tietysti Tommilla.


Tommin kommentti yöpaikasta
Gästhof zum Stern, Natters
Vielä kolmaskin yö samassa paikassa, sillä niin mukava paikka se oli.

Tilastoja
Rahaa kului 67,14 EUR
Tästä ruokaan meni 34,95 EUR.
Valokuvia digikameralla otettiin 21 kpl.
Videolle kuvattiin noin 31 minuuttia.

[edellinen][seuraava]
 
 
 
Inter Rail 2003 -sivut © Tommi, Kimmo ja Joni Rajala 2003.
Nämä sivut ovat osa Leipä ja piimä -sivustoa.