Nautittuamme aamupalan, taksikuskimme Alex lähti näyttämään meille Vogtlandin nähtävyyksiä, joihin lukeutui mm. jonkin alueen suurin jollain tavalla tehty silta. Drachenhöhle, eli lohikäärmeluola oli kuitenkin kiinnostavin, ainakin näin nimeltään, ja sinne siis päädyimme.

Eihän luolalla tietenkään ollut mitään tekemistä minkään lohikäärmeen kanssa (yllätys), mutta siitä huolimatta luola oli ihan mielenkiintoinen paikka tippukivineen ja kiviverhoineen. Jostain syystä luolan ei kuitenkaan ilmeisesti uskottu olevan tarpeeksi kiinnostava käyntikohde yksinään, vaan käynnin päätteeksi piti luolassa esittää vielä lyhyt laser-valoshow. Olihan sekin ihan kiva, mutta liittyi luolaan vielä vähemmän kuin lohikäärmeet...

Plauenissa Kimmo jatkoi harrastustaan tavaroiden unohtelussa, kun hän jätti videokameran rautatieasemalle. Kohta peräämme kuitenkin juoksi nainen kameran kanssa, ja kaikki oli taas hyvin. Huolestuttavaa tässä Kimmon tavaroiden unohtelussa alkoi kuitenkin olla se, että tästä eteenpäin Kimmo unohteli lähinnä minun tavaroitani eri paikkoihin.

Sanoimme heihei Alexille, kutsuin hänet kylään Nigeriin ja nousimme junaan. Nürnbergissä vietimme rattoisan tunnin seisten aseman edessä ja miettien, ehtisikö siinä käydä jossain kauempana, kunnes junamme Wieniin jo tuli.

Wienissä olimme menossa Bahramin asunnolle, mutta koska hän ei itse ollut Wienissä, oli hän järjestänyt kämppiksensä veljen, Benjaminin meitä vastaan. Benjamin olikin oikein ystävällinen poika, joka neuvoi meitä Wienin nähtävyyksissä ja antoi myös kaupungin kartan meille. Ja jottemme täälläkään olisi unohtaneet Koreaa, oli Benjaminilla mukanaan hänen korealainen tyttöystävänsä...

Vogtlandissa on yllättävän paljon nähtävyyksiä siihen nähden, että se on vain pieni maakunta jossain vanhan Itä-Saksan maaseudulla. Sieltä löytyy maailman suurinta tiilisiltaa, avaruusmuseota ensimmäisen saksalaisen kosmonautin kunniaksi, ja yksi kappale luonnonmuovaamia luolia, Drachenhöhle, lohikäärmeluola. Viimeksi mainitussa kävimme mutkan, koska isäntänämme toiminut Alex sen valitsi meille näytettäväksi.

Luolassa on joitain vaikuttavia tippukivimuodostelmia, etenkin eräs, jota kutsutaan "verhoksi", luultavimmin siksi, että se sellaiselta täsmälleen näyttää. Lisäksi se on luola, ja sellaisessa olen viimeksi käynyt joskus kymmen vuotta sitten. Saksalainen opas puhui oppaan äänenpainoin ja varmasti kovin asiantuntevan oloisesti, mutta me jouduimme lukemaan kierrosta englanninkielisestä paperista, kun kerran saksaa osaamme vain heikosti, huonosti tai ei lainkaan. Luolan huonosta valaistuksesta johtuen paperia oli väliin pikkuisen hankalahkoa tavata, varsinkin kun kierroksen rytmi oli nopea ja toisin kuin puhutussa esityksessä paperi ei käsillään näytä, mistä tarkalleen mikäkin mainittu kivimuodostelma löytyy. Ja meitä oli kolme ja vain yksi paperi.

Kerran sitä paitsi innostuin videokameralla kuvailemaan luolaa muiden ihmisten jäljessä ja opas sammutti valot ennen kuin ehdin alta pois. Onneksi jäljellä oli vain pari askelta, jotka onnistuivat pimeässäkin. Näin en joutunut miettimään, millä kielellä minun tulisi alkaa huhuilla valoja takaisin. Kierroksen lopussa tarjoiltiin vielä bonuksena valoshow, joka oli kovin vaikuttava harhaisine tilavaikutelmineen, kun en sellaistakaan ole ennen nähnyt. Lopuksi vielä rahastettiin luolassa otetulla ryhmäkuvalla, joka maksoi juuri niin paljon kuin odottaa sopii. Viisi euroa kuvasta tuntemattomasta ihmislaumasta luolassa -- juuri sitä mitä köyhä reppumatkailija tarvitsee. Sillä vaikka en asiasta vielä aivan varma ollutkaan, tilini oli jo tässä vaiheessa matkaa tyhjä. Lähinnä siksi, että olin Tomminkin kuluja maksellut, joka oli heilauttanut henkilökohtaiseen budjettiini syvän lommon. Melkein unohdettuani videokameran Plauenin rautatieasemalle (nainen juoksi peräämme sitä kantaen, ja joka paikassa vain varoitellaan rosvoista) matkustimmekin sitten loppupäivän junassa. Välipysähdys Nürnbergissä oli lyhyt, eikä kaupungista oppinut paljoakaan sen aikana. Siellä on vanha muuri rautatieasemaa vastapäätä, ja taivaalla on kirkas kellertävä pallo, jota kannattaa piiloutua varjoon, varsinkin raskaiden ja hiostavien rinkkojen kanssa. Muurin ovi oli kiinni, joten emme päässeet näkemään, millaisia salaisuuksia se piti takanaan. Ehkä muurin sulkeutuneisuus johtui siitä, että oli sunnuntai.

Nürnbergistä eteenpäin päivä oli aika tasapaksu, maisemana pieni junakoppi, jossa seurana oli vaihteleva määrä ulkomaalaisia: Pikkulapsi, joka sai "minun isi on junassa töissä" -alennuksen, mutta jonka piti jäädä odottamaan kunnes konduktööritäti sai jostain vaihtorahaa; nuori nainen, joka nukkui suurimman osan ajasta; ja loppumatkasta mies, joka oli ainoa, joka uskalsi astua lähes tyhjään koppiin, jonka ovessa väitettiin kaikkien paikkojen olevan varatut. Todellisuudessahan paikat tietysti olivat vapaita, sillä kaikki muut, joilla oli varaus, mukaanlukien ilmeisesti mainitsemani nainen, olivat jo poistuneet. Mutta kun varauslapuissa ei lukenut mistä mihin, eikä niitä poistettu kuin pari asemaa ennen Wieniä, saimme istua vaunussamme kaikessa rauhassa samaan aikaan kun jotkut onnettomat istuskelivat käytävillä.

Bahramin asunto, Wien
Muutama päivä ennen Suomesta lähtöämme bahai-keskuksessa kävi vieraana itävaltainainen Bahram, jonka kanssa tuli ohimennen puhuttua aikeistamme mahdollisesti käydä Wienissä matkallamme. Bahram heti tarjosi meille mahdollisuutta yöpyä hänen asunnossaan Wienissä, vaikkei hän itse edes olisi tuolloin siellä. Niinpä paria päivää ennen Wieniin saapumistamme ilmoitin Bahramille päivän, milloin olisimme tulossa, ja hän järjesti meille avaimet asuntoonsa. Meitä tuli illalla asemalle vastaan Bahramin kämppiksen veli, joka opasti meidät asuntoon ja antoi avaimet. Bahramin huoneessa oli kerrossänky ja vuodesohva, joten nukuimme hyvin, paitsi etten kahtena ensimmäisenä yönä osannut avata kokonaan vuodesohvaa... Asunnon vessa oli saksalaista tarjotin-mallia ja suihkusta tuli vettä. Hyvin nukuttiin, ja ilmaista oli.

Matkustimme junalla 1568 Plauen - Nürnberg, lähtöaika 13:00.
Matkustimme junalla 23 Nürnberg - Wien, lähtöaika 16:26.
Rahaa kului 45,25 EUR.
Tästä junien lisämaksuihin meni 7,8 EUR.
Valokuvia digikameralla otettiin 10 kpl.
Videolle kuvattiin noin 25 minuuttia.