[31.10.2003] Olo on haikea ja ontto. Juuri sellainen, jolloin haluaa seisoa kaukaisuuteen siintävän maiseman ääressä vain katsettaan tarkentamatta tuijottaen. Tehden ei mitään -- oikeastaan ajatellenkin ei mitään. Sisäinen tunne on pakahduttava ja kynäparalla ei ole mitään mahdollisuutta saada edes pientä osaa siitä paperille.

Kuusi viikkoa sitten, kun palasimme Jennin kanssa asuntolaamme Budapestistä, Jennin huoneeseen oli ilmaantunut uusi tyttö. Eivät vanhat huonetoverit minnekään olleet lähteneet, mutta jonkun organisaatiossa tapahtuneen viestintäkatkoksen (ah niin miskolcilaista) takia hänet oli tilapäisesti, viikonlopun ajaksi kun kaikki olivat poissa, sijoitettu huoneeseen 109: olihan siellä jo toinenkin ulkomaalainen.

Ensin kuunneltuani Jennin versioita uudesta tulokkaasta kävin jossain välissä tervehtimässä häntä itsekin. Huhut olivat jo muokanneet kuvaani hänestä -- ja se Jennille ominainen kummallisuus, että hän ei saanut Katrinille kerrottua, että siinä sängyssä itse asiassa jo nukkuu joku, teki hänestä jonkinlaisen kummallisen sisäpiirin vitsin. Kuvani kehittyi, ja hänestä tuli todellinen ihminen, lihaa ja verta. No, ihmisten siirtyillessä huoneesta toiseen lopulta Katrinkin päätyi pysyvästi Jennin huoneeseen. Ja huoneen unkarilaiset, jotka perimiskolcilaiseen tapaan vähän pelkäävät ulkomaalaisia, jättivät tulematta huoneeseen viiteen seuraavaan viikkoon.

Miksi nyt puhun Katrinista ja yhdistän sen haikeuteen? Siksi, että hän lähti täältä eilen. Ei hän koko aikana tainnut Unkarissa hirveän hyvin viihtyä, viikko sittenkin, kun yliopisto oli kiinni, hän lähti käymään kotonaan. Ja lopulta palasi neljäksi päiväksi Miskolciin vain lähteäkseen takaisin.

En tiedä kaipaanko niinkään Katrinia itsessään, vaikka hänestä suuresti pidänkin, vai onko haikeuteni syy ennemminkin se, että aika kuluu, tapaamani ihmiset lähtevät ja tiedän, että itsekin poistun täältä -- jättäen kaikki täällä tapaamani ihmiset taakseni -- jo kuuden viikon kuluttua. Vastahan Katrin tänne tuli.

Ja tietysti hyvästien jättäminen (vaikka minulla hänen yhteystietonsa onkin) tuo aina mieleen kaikki ne ihmiset, joille on vuosien varrella sanonut hei -- "pidetään yhteyttä" -- ja joista ei ole enää aikoihin kuullut mitään. Ja sitä katsoo itseään peiliin ja syyllistää peilikuvaa siitä, ettei hän pidä ystäviinsä yhteyttä.

Ja huomenna täältä lähtee Petrakin. Hän oli täällä Katrinin kanssa samat kuusi viikkoa käytännön harjoituksia varten. Uskomattoman miellyttävä hänkin, ja selvästi ylpeä nuoresta kotimaastaan: koko täällä olonsa ajan hän on näyttänyt meille Kroatian matkailumainoksia, kuvia elämänsä varrelta -- antoi kaikille muistoksi eräänlaisen kroatialaisen koristellun sydämenkin (ne olivat kuulemma ennen leivoksia, mutta sitten ne muutettiin puisiksi matkamuistoiksi). Kiinnitin sen laukkuuni, jossa se nyt pirteänä roikkuu.

On aina surullista sanoa hei hei, ainakin jos kuvaus siitä päättyy lauseeseen "emmekä varmaan enää koskaan tapaa". Sekin oli tavallaan haikea, kun australialainen Lucy, jonka tunsin vain päivän, lähti tiehensä -- ei siksi, että olisin mitään kinteää sielujen yhteyttä häneen ehtinyt muodostaa -- siihen ei oikein riitä kuusi viikkoakaan -- vaan siksi, koska hänelle en edes toivottanut hyvää matkaa.

Katrinin kanssa eilen seisoimme käytävässä. Hän oli astumassa huoneeseensa, ja tiesimme molemmat, että tämä on varmaan, ellei viimeinen, niin ainakin viimeisiä kertoja jolloin koskaan toisemme näemme. Hyvää matkaa, hauskaa loppuaikaa Unkarissa, toivottavasti vielä joskus tapaamme. Hei. Hei. Hän astui huoneeseensa, kävelin loput viisi metriä omaani. Kävelin ympyrää huoneeni lattialla ajatuksiani kelaten, muistellen Katrinia, muistellen Petraa, muistellen kaikkia niitä, jotka siviilipalveluksen koulutusjaksolla tapasin, muistellen kaikkia niitä, joiden kanssa kouluni kävin.

Tapasin Katrinin vielä kymmenen minuuttia myöhemmin. Söin käsin mysliä pakkauksesta iltapalaksi (kun minulla ei muutakaan ollut), ja kävelin ympäri huonettani ja käytävällä ajatuksiani selkeyttäen. Katrin tuli pesutilasta päin, kai oli jotain iltatoimiaan siellä tehnyt. Hän sanoi: "Katso nyt, mehän tapasimme uudestaan paljon aikaisemmin kuin kuvittelitkaan."

Hymylin ja sanoin "niin".