[15.12.2003] Näin.

Tässäpä tämä.

Lentokoneeni lähtee torstaiaamuna.

Hyvästi jää, Miskolc, sinua jää kaipaamaan eräs alamittainen nuorimies Pohjois-Suomesta.

Mutta vielä ennen kuin lähden, pari sanaa asioista, joista en ole vielä maininnut.

Aloitin ihmisten hyvästelyn jo viime viikon puolivälissä. Aloin kysellä ihmisiltä, kuten huonetovereiltani, milloin he ovat lähdössä kotiinsa joulunviettoon, että olisiko minulla mahdollisuutta oikeaoppisesti heitä hyvästellä.

Torstaina astuin huoneestamme käytävälle pudottamaan roskia roskakoriin. Näin syrjäsilmällä Zsuzsin tulevan huoneestaan ulos. Hän kantoi mukanaan suurta laukkua. Vaikka jo palasinkin huoneeseeni, astuin takaisin käytävälle puhumaan hänelle. Tervehdin, kysyin, mitä kuuluu, kysyin, joko hän on jouluksi kotiinsa menossa. Hän vastasi kieltävästi. Kerroin kuitenkin, että itse olen kotiini menossa viikon päästä, ja lisäsin, että jos emme sitä ennen tapaa, niin haluan toivottaa hyvää joulua ja kaikkea muutakin hyvää, ja että hänet oli ilo tavata.

Zsuzsi on AIESECin jäseniä. Tietoisesti näin hänet ensimmäistä kertaa vasta kolmisen viikkoa sitten, kun tsekinmaalainen David vietti syntymäpäiviään. Koko syksyn hän on samalla käytävällä asunut, mutta jostain syystä en ole häneen koskaan mitään huomiota kiinnittänyt. Eipä hänkään tosin minua muistanut nähneensä. AIESECin szent Mikulás -juhlassa (kuudentena päivänä joulukuuta joulupukki tulee ja antaa ihmisille lahjoja, kuten vaikka Saksassa ja Itävallassa), jossa osaanottajat arvottiin ostamaan toisilleen lahjoja, hän veti minun nimeni pussista. Lahjassani oli lähinnä suklaata, kuten kaikilla muillakin.

Itse ostin lahjoja toiselle käytävälläni asuvalle ihmiselle. Hänet tunnetaan nimellä Barna. Hän on yksi näistä, jotka juoksentelivat munasillaan pitkin käytävää kovaa melua pitäen. En tiennyt hänen nimeään, kun sen pussista nostin, ja itse asiassa hukkasin koko nimen samoin tein -- joten kun minun piti lahjani hänelle antaa (ensin kovin tummaihoinen ja brasilialaisella aksentilla englantia puhuva joulupukki antoi lahjan minulle, jotta sen voisin oikealle omistajalleen antaa) seisoin vain nolona huoneen edessä ja tunnustin, että minulla ei ole aavistustakaan, kenelle se on menossa.

Barna kuitenkin piti lahjastaan. Hänen mielestään se oli hauska. Ostin paitsi suklaata ja muita makeisia, myös nenäliinoja, sinisen mukin, hammastikkuja ja kaikkea muuta mitättömän vähän maksanutta pikkukrääsää -- lahjan hinnaksi oli määritelty tuhat forinttia, ja sillä rahalla tässä maassa saa jo aika paljon tavaraa.

Asiasta toiseen: tiedättekö, mikä yhdistää Wieniä ja Miskolcia? Paitsi minä, joka olen molemmissa käynyt.

Wienin kaupunki joskus hamassa menneisyydessä möi käytöstä poistamiansa raitiovaunuja, ja Miskolc osti ne. Jostain syystä Miskolc myös maalasi ne aivan järkyttävällä keltaisella maalilla. Ja kyllä niissä istuessa muutenkin huomaa, että eivät ne ihan uusimpia länsimaisia raitiovaunustandardeja täytä -- en yhtään ihmettele, että Wien niistä tahtoi eroon päästä. Tärinä ei vaimennu yhtään, ovien raoissa on suuria reikiä (sisällä on siis lähes yhtä kylmä kuin ulkonakin), kaikki on likaista ja vanhaa.

Läntiset naapurimaat käyttävät Unkaria aivan yhtä törkeästi vanhan tavaran kaatopaikkana ja yritysten laajenemisalueena kuin Suomi Viroa. Ja ilmeisesti Kreikka Albaniaa.

Koko täällä oloni ajan, ja jo ennen tänne tuloanikin on tarkoitukseni ollut lähettää ihmisille täältä postikortteja. Jo syyskuussa ja ennen lähtöäni keräilin ihmisiltä osotteita korttien lähettämistä varten, ja syyskuun lopulla pyysin äidiltäni kaikkien sukulaistenkin osoitteita. Sain ne silloin, ne ovat minulla edelleen.

Sitten aloin katsella ympärilleni, jos jostain löytyisi sieviä Miskolc-aiheisia postikortteja, joihin voisi kauniilla käsialalla kirjoittaa taakse, että täällä olen, hyvin voin, onhan tuo ilmoja pidellyt. En ole niitä vieläkään löytänyt. Tiedän, että kortteja on olemassa, en vain tiedä, mistä niitä saa ostaa. Ja rumia ne todennäköisesti kuitenkin ovat.

Kävin nyt sitten viikonloppuna taas kerran Budapestissä mutkaa (olisiko seitsemäs tai kahdeksas kerta täällä oloni aikana), ja ostin sieltä vinon pinon postikortteja. Ne esittävät joko Budapestiä tai jotain muuta vastaavaa -- pari joulukorttiakin joukossa on. Ne pistin nyt maanantaina postiin, joten Suomeen ne varmaan tulevat ehkä vuodenvaihteeseen mennessä tai joskus tammikuussa -- unkarin postilaitoksesta ei koskaan tiedä. Sentään postimaksu tällä kertaa arvottiin tasaan sataan forinttiin per postikortti, eli halvalla lähtivät.

Miskolcin yliopiston kirjastosta en ole tänne vielä tainnutkaan kirjoittaa. Ei silti, että siitä olisi paljon kirjoitettavaakaan. Niin säälittävä se on. Puolangan kunnankirjasto pesee sen laajudessaan mennen tullen. Englanninkielistä kirjallisuutta siellä on melkein kaksi hyllymetrillistä, ja niitäkään ei saa lainata, koska jostain syystä on päätetty niin, että ulkomaalaiset eivät saa lainata kirjoja. Jokaisella laitoksella on vielä lisäksi oma kirjasto, joka käytännössä tarkoittaa paria hassua kirjahyllyä jossain huoneen nurkassa.

Mutta mikä pahinta, pääkirjastoon ei saa viedä sisälle edes laukkua. Se on tavallaan hienoa, että maassa on paljon palveluammatteja ihmisille, etteivät he nyt työttömisksi ja kodittomiksi jää, mutta kyllä se ottaa välillä päähänkin. On toki kivaa, että kirjastossa on vartioitu naulakko, jonne voi takkinsa ja laukkunsa jättää, mutta unkarilaiseen palveluajatukseen kuuluu myös se, että takki ja laukku on pakko jättää naulakkoon. Samalla tavalla kun supermarketeissa ei voi itse punnita hedelmiä ja yleensä se hedelmien punnitsija sitten haahuileekin jossain ihan muualla -- yleensä kun pari minuuttia seisoo, niin kyllä sieltä joku tulee, mutta valitsisin itsepalvelun milloin hyvänsä. Eli kirjastossa ollaan yleensä ilman muistiinpanovälineitä, eikä lainatakaan saa... No, on siellä sentään paikan käytännöllisin internetyhteys, jonka vuoksi siellä lähes päivittäin olen vieraillut.

Tästä pakotetusta palvelusta vielä mainittakoon ehdoton suosikkimme, Menzan vesikannuja keräävä tyttö. Menzassa juomavesi on järjestetty niin, että sinne tulevat ruokailijat voivat napata pöydältä vesikannun ja juomalaseja, joita voi sitten ilmaiseksi käyttää. Vesi on tietysti vesijohtovettä, juomakelpoista, muttei erityisen hyvää. Koska kaikki aina kannun jättävät pöydälle (lähinnä siksi, että missään ei ole paikkaa mihin sen ylipäätään voisi viedä), ruokalassa on töissä tyttö, jonka varsinaisena toimenkuvana on juomakannujen kerääminen pöydiltä. Kyllä hän välillä suoristelee pöytäliinoja ja lisää hammastikkuja hammastikkutelineisiinkin, mutta lähinnä hän aina vain risteilee pöytien välissä vaanien keräämistä odottavia juomakannuja. Ja joskus hän tulee niitä kysymään vaikka niitä vielä käytettäisiinkin. Ja joskus, kun vain hetkeksi selkänsä kääntää, yhtäkkiä juomakannu onkin jo hävinnyt. No, onneksi tyttö sentään vaikuttaa pitävän työstään, lähes kuin tekisi kutsumusammattia tai jotain.

Se, mitä jään eniten kaipaamaan Unkarista, on kaupungilla ruokailu. En tarkoita nyt ainoastaan sitä, että minulla on varaa joka päivä syödä ulkona hienoissa ravintoloissa. Hienot ravintolat ovat samanlaisia kaikkialla. Niitä on Suomessakin, ne vain tahtovat olla aika lailla hinnoiteltu opiskelijakukkaron ulottumattomiin. Puhun kaikissa suuremmissa ostoskeskuksissa olevista büfé-keskittymistä. Sekä Budapestissä että Miskolcissa että Debrecenissä (ja varmasti muissakin kaupungeissa) suuremmissa ostoskeskuksissa on suuri nurkkaus täynnä ravintoloita, joista yksi kutsuu itseään kiinalaiseksi, yksi kreikkalaiseksi, yksi McDonaldsiksi ja niin edelleen. Niistä saa yleensä hyvää ruokaa, ilman kovin vaativaa kielitaitoa (sormella osoittaminen on universaalia), ja todella halvalla. Vaikka Suomessa tällaiset varmasti kalliimpia olisivatkin, silti sielläkin kunnioittaisin kyseisen ruokailutyypin helppoutta ja nopeutta. Kyllähän Helsingin keskustasta löytyy tietysti se Kaivopihan Unicafe, mutta vaihtoehtojen määrässä se ei pärjää millään viidelle (tai kahdellekymmenelle, kuten Budapestin Westendissä) kilpailevalle ruokalalle. Huraa unkarilainen ruokailu.

Vielä kun jostain saisi kunnon leipää. En sitä itse asiassa ennen ymmärtänytkään, ennen kuin Tommi siitä Nigeristä valitti ja eräs unkarilainen neitonen kysyi ("eikö sinulla ole ikävä suomalaisia leipiä?"), mutta ihan totta: suomalainen leipä on kyllä vähintään kuningas. Puoli vuotta yhtä ja samanlaista vehnäpullaa jauhaneena alkaa ihmeesti kunnioittaa suomalaisen leipäkulttuurin monipuolisuutta. Ei pelkästään sitä ruisleipää, vaan jo sitäkin, että niitä vehnäleipiäkin valmistetaan monella eri reseptillä.

Eiköhän tämä riittäne. Nyt täällä on jo koekausi ja joululomat alkaneet, joten ihmisiä näkyy yhä vähemmän ja vähemmän, viime päivät olen taas taistellut byröokratiaa vastaan paluutani varten (joka on aina kivaa, kun ihan oikeasti kukaan ei tiedä mitään), eikä lumesta ole vieläkään mitään tietoa -- itse asiassa maa on edelleen vihreä! Sanovat kuitenkin, että syksy on ollut kovin epätavallisen lämmin ja pitkä, ja uskon heitä.

Kuten jo lupasin aiemmin, kirjoitan vielä kotoa käsin muutaman kirjoituksen. Kirjoitan kotiinpaluustani ja yritän vielä täydentää kirjoituksiani muutamalla yksityiskohdalla, joista toistaiseksi olen vaiennut. Ehkäpä esitän joitain tilastojakin: rahankäytöstäni ja ottamieni kuvien määrästä ja aiheista.

Mutta täällä oloni päättyy tähän. Kaikki loput ovat vain täydennystä tai epilogia.

Tämä on yhden tarinan loppu.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Täältä tähän.

Miskolc vaikenee.

Kiitoksia seurastanne ja kuulemiin.

Minä rakastan teitä kaikkia.