[17.09.2003] Tyttö pyörittää kameran ohjekirjaa käsissään.

"Kameran mukana tuli vain unkarinkielinen ohjekirja," sanon, "mutta ystävällinen myyjä haki jostain minulle englanninkielisen."

Lause on tyhjä ja sanon sen vain välttääkseni kiusallista hiljaisuutta, mutta tyttö ei kuuntele. Hän miettii jotain muuta.

"Saanko kysyä sinulta kysymyksen?" tyttö kysyy.

"Totta kai."

Istumme niin, että katsekontakti on lähes mahdoton. Hän katsookin vain maahan, yrittämättäkään katsoa suoraan silmiin. Hän vilkaisee suuntaani.

"Oletko varma?"

Alan ihmetellä, mikä ihmeen kysymys voisi olla niin vaikea, että hänen pitää oikeasti kysyä lupaani sen kysymiseen.

"Kyllä," sanon. Äänensävyni paljastaa, että ihmettelen tulevan kysymyksen sisältöä.

Tyttö hengähtää ja katsoo poispäin. Istumme sängyn vastakkaisilla laidoilla selät vastakkain.

"Miksi et puhunut unkarilaisille ensimmäisellä viikolla?"

Toistan kysymyksen päässäni. Miksi en puhunut unkarilaisille ensimmäisellä viikolla? Mitä hän tarkoittaa?

"Nyt sinä puhut, mutta ensimäisellä viikolla et. Miksi et?"

En ymmärrä kysymystä, enkä sitä, miksi hän sitä kysyy. Mielestäni puhuin unkarilaisille ensimmäisellä viikolla. Tarkoittaako hän, miksi en puhunut hänen kanssaan ensimmäisellä viikolla.

Kun ensimmäisen kerran näin hänet, hän kantoi lattianpesusankoa huoneeseensa. Hän sanoi minulle jotain.

"ämm... En puhu unkaria."

"Ahh.. Olen--" En kuunnellut nimeä tarpeeksi tarkkaavaisesti että olisin sen oppinut, enkä sitä vieläkään tiedä. "Olen naapurisi. Terve."

Hän ojensi kätensä. Kättelin ja sanoin hajamielisenä terve. Hänellä oli vahva aksentti, enkä osannut siitä päätellä, osaisiko hän englantia yhtään jo sanomaansa enempää. Jatkoin matkaani vessaan.

Toisen kerran hän tuli huoneeseemme jonkun nuoren miehen kanssa. He puhuivat unkaria huonetoverieni kanssa. Mies kätteli minutkin ja puhui jotain pitkästi unkariksi. Katsoin muita huoneessaolijoita apua anoen. Kertokaa hänelle, että en puhu unkaria.

Hänelle en puhunut.

"En tiedä, enkö minä puhunut unkarilaisille. Minusta tuntuu, että hei eivät puhuneet minulle."

Katson seinää ja mietin, miten jatkaa vastaustani.

"Täällä ei oikein kukaan puhu englantia, ja, en tiedä, kukaan ei puhunut..." änkytän, koska yhä ihmettelen kysymystä.

Mikä tuo tuollainen kysymys on? Millä oikeudella hän sellaista kysyy? Sehän on täysin henkilökohtainen, suoraan toisen persoonallisuuden ytimeen porautuva kysymys.

Miksi en puhunut unkarilaisten kanssa ensimmäisellä viikolla?

"Sitä paitsihan tapasin ensimmäiset, jotka eivät olleet unkarilaisia vasta tällä viikolla." Puhun lähes totta, olinhan suomalaistyttöjen tapaamiseen asti puhunut vain unkarilaisten kanssa.

"Mutta mehän puhumme sinun kanssasi. Ja me osaamme englantia. Ja tullaksemme paremmiksi meidän täytyy puhua sinun kanssasi."

Lause kuulostaa mielistelevältä ja korostaa merkittävyyttäni kiusallisesti. Silti olen kuullut sen jo ennenkin toisesta suusta.

"Kyllä. Kyllähän ihmiset nyt alkavatkin tulla paremmiksi. Niinkuin Johnny. Hänen englantinsa on parantunut koko ajan."

Mikä hän on edes kysymään, miksen puhunut unkarilaisten kanssa ensimmäisellä viikolla? Emmehän ole edes oikein puhuneet tätä ennen.

Pari päivää aikaisemmin hän luki suomi-unkari-suomi -sanakirjaani ja opetin häntä lukemaan suomea. Näytin hänelle muutamaa piirustustani ja vastasin peruskysymyksiin: mistä olen, miksi Miskolc, mitä opiskelen. Tavallinen tyhjänpäiväinen jutustelu.

Ja nyt hän pyytää minua selittämään ensimmäisen viikon käytöstäni.

Aivan kuin unkarilaisten suusta usein kuuluva kysymys: "Tunnetko itsesi yksinäiseksi?" Ja se kuulostaa aivan vilpittömältä, kuin he olisivat aidosti huolissaan siitä, että istun hetken yksin ja hiljaa. Eihän sellaista kysytä. Suomessa miehet eivät kysy, onko paras ystävä yksinäinen vielä siinäkään vaiheessa, kun tämä jo sitoo narua kellarin poikkiparruun.

Miksi en puhunut unkarilaisten kanssa ensimmäisellä viikolla? Enkö puhunut? Ehkä hänen kysymyksessään on perää. Käännytinhän niin monta minulle unkaria puhunutta vain katsomalla minut tietäneisiin unkarilaisiin päin, että he selittäisivät ulkomaalaisuuteni.

Ja istuin hiljaa epävarmana nurkassa, kun en tiennyt, milloin olisi soveliasta keskeyttää unkarilaisten keskustelua, josta en ymmärtänyt mitään.

Mutta puhuinhan minä! Mutta keskustelinko vai kyselinkö vain. Mutta jostainhan pitää aloittaa.

"Niin kuin ensimmäisenä yönä, kun en nukkunut täällä vaan Kollegium kuudessa, tai mikä talo tuo tuollapäin on," aloitan, sillä haluan hauskalla tarinalla paeta vaikeaa kysymystä, "ja sinne tuli unkarilainen poika, joka yritti puhua kanssani saksaa, jota minä en osaa sanaakaan."

Tyttö huokaisee -- oii -- näin osoittaen sympatiansa.

"Osasi hän pari sanaa englantiakin. Ja sitten hän yritti puhua kanssani saksaa, pari sanaa englantia ja tämän avulla," nostan sanakirjaani, "vähän suomeakin."

"Ja me onnistuimme keskustelemaan. Se oli vaikeaa, mutta onnistuimme."

Hän hymyilee, sillä tarina on aika hauska.

Ja todistihan tuokin tarina, että olen puhunut unkarilaisten kanssa. Onko kysymys todellakin siitä, että en ole ymmärtänyt oikein hänen yritystään kommunikoida kanssani ensimmäisellä viikolla? Vai onko niin, että olen puhunut vain niiden kanssa, jotka ovat ensin puhuneet minulle?

Ehkä hän on oikeassa. Ehkä vain minua tarkkailemalla hän on kyennyt huomaamaan luonteeni kyräilevän ominaislaadun. Sen, jota jotkut eivät ole huomanneet vielä vuosia minut tunnettuaan. Tai sitten he eivät vain ole siitä minulle huomauttaneet.

Tyttö heittää kameran ohjekirjan sängylle ja katsoo taas suoraan silmiin.

"Onko sinulla nälkä?"

"Olen ollut --" aloitan, mutta en saa mielessäni järkevää englanninkielistä lausetta tuolla aloituksella. "En ole syönyt tarpeeksi koko aikana, kun olen ollut täällä."

"Pidätkö paprikakanasta?"