[03.10.2003] Olemme kaupungilla, kamerani ja minä. Leikin oikeaa turistia, ja kuljen rakennukselta toiselle napsien niistä kuvia. Kirkko, toinen kirkko, pääkadun kauniit vanhat rakennukset, Unkarin kansannousun muistomerkki, toinenkin. Kuljen yhä syvemmälle Miskocin sisuksiin. Löydän betonisen, rappeutuneen koulurakennuksen suuren, hiekkaisen parkkipaikkana käytettävän joutomaan takaa. Ruosteiset kalterit ympäröivät iloisena pelaavia lapsia. Kaatumaisillaan olevat aidat täynnä kömpelöitä graffiteja ovat näiden lasten normaaliympäristöä. Parkkeeratussa autossa istuva kuski katsoo minua ja kameraani niin oudosti, että päätän jatkaa matkaani.

Seuraan raitiotietä, kunnes löydän hieman ränsistyneiden, romanttisesti, vanhojen talojen keskeltä kauhean keltaisen neliökaupan. Ikkunan kaupat huutavat tarjouksia, aivan kuin koko talo ei jo muuten kirkuisi ympäristölleen olevansa olemassa. Otan talosta kuvia, mutten tietenkään millään onnistu tallentamaan koko ympäristön valtavia kontrasteja yhteen kuvaan. En kahteenkaan. En useampaankaan.

Ylitän tien ja näen seinästä avautuvan pienen sivukujan, joka kunnosta päätellen näyttäisi johtavan täysin uuteen unkarilaiseen todellisuuteen: aitokapitalistiseen köyhyyteen. Talojen seinät näyttävät siltä, että niiden rappauksiin ei ole koskettu ainakaan toisen maailmansodan jälkeen. Tien päässä näkyy jo todellinen halpamateriaalista kyhätty köyhäläiskoti, jonka takana kohoaa kauniin sosialistisia betonikerrostaloja. Kamerasormeni kutiaa päästä painamaan laukaisinta, mutta pihalla seisoo kaksi naista, jotka maalaavat talon ikkunankarmeja.

Enhän voi ottaa kuvia ihmisten kodista kysymättä lupaa sen omistajilta, ainakaan kun he kerran seisovat siinä ja puhuvat minulle. Kai he kertovat, että tie on umpikuja, en tiedä, tai sanovat, ettei täällä ole mitään kuvattavaa. En tiedä, en ymmärrä. "Nem értem", sanon, ja poistun ottamatta kuvan kuvaa.

Lähellä on toinen sivukuja, lähes yhtä ränsistynyt, ja tämän suulla on vielä ruosteiset kalterit korostamassa kujan synkkyyttä. Kun olen nostamassa kameraa sommitellakseni kuvaa, talosta tulee kaksi ihmistä. Lasken kameran ja odotan kunnes he poistuvat. Otan kuvan. Siitä tulee huono. On lähes mahdotonta saada valokuvaan alueen rappeutunutta tunnelmaa. Puhumattakaan siitä tiedosta, että kaupungin kauneuttaan kiiltävä keskieurooppalainen pääkatu on vain kahden korttelin päässä. Taakseni parkkeeraa Securitaksen auto, ja virkavaltaa, jopa yksityistä sellaista, pelkäävänä kätken kamerani ja siirryn eteenpäin.

Otan kuvan likaisesta suihkulähteestä ja sen ympäristön töhryistä (mutta rajaan tuoleille sammuneet asunnottomat ulos), ja taustalla kohoavasta rengasmainoksesta. Tai ehkä valmistajasta, tai maahantuojasta, tai rengaskaupasta. En tiedä, en ole tarpeeksi kiinnostunut.

Palaan kaikki kaksisataa metriä rikkauteen ja hyvinvointiin. Vehreän puiston keskellä seisoo kivinen Szent Istvan ja penkeillä istuu kuhertelevia pareja, joille räikeän seksuaaliset julkiset hellyydenosoitukset eivät ole mikään ongelma. En ota heistä kuvaa, sillä oletan sen olevan varma tapa saada turpaani. Jos he sen sijaan vahingossa osuvat kuvaan, kun kuvaan taustalla näkyvää tylsää ja tavanomaista taloa, ei kai se ole minun vikani? En tee kuitenkaan tätäkään, antaa rakastuneiden pitää julkinen yksityisyytensä.

Kiipeän torilta näkyvälle, mäenrinteessä olevalle kirkolle. Ajattelen, että jos ylempää voisi saada jonkinlaisen kokonaiskuvan Miskolcin keskustasta. Kuvan, jossa Miskolcin monet kasvot voisivat olla yhtä aikaa edustettuina. Kirkolta jatkuu polku vielä ylöspäin, jota seuraan nähdäkseni kaupungin paremmin. Polku kulkee läpi hautausmaa, josta hetken epäröityäni otan valokuvia. Hautakivien tiiviys toisiinsa nähden, niiden koko ja koristeellisuus tekevät alueen tunnelmasta kovin toisenlaisen kuin Suomen hautausmailla. Yritän tallentaa tämän muistikortille, mutten kehtaa kuitenkaan tähän kovin paljoa aikaa käyttää. Jotenkin hautausmaiden harras ja surumielinen tunnelma, varsinkin kirkon varjossa, tekee kuvaamisesta kiusallista.

Mutta tie jatkuu ylöspäin. Syksyn oranssit lehdet sävyttävät harmaata kivitietä. Näkyviin tulee mutkan takaa talo, ja hetken epäröin jatkaa matkaani. Jospa tie päättyy talon pihaan? Lähestyn taloa ja se näyttää autiolta. Epäröin taas hetken. Minne oikein olen menossa? Tie jatkuu. Toinen hylätty talo. Tämä on joskus ollut kaunis, mutta sitten vuodet ovat vierineet ja talo on jäänyt yksin metsän siimekseen. Katson myös alas kaupunkiin päin, mutta puut peittävät maiseman. Otan kuvan talosta, toisenkin, ja kuvan maisemasta, puiden läpi, ja toisenkin.

Tie jatkuu. Se nousee ylöspän, loivasti, rinnettä myötäillen. Mietin, nousisiko tie mäen päällä kohoavalle televisiomastolle ja siellä olevaan näköalakahvilaan. Ehkäpä. Mitta miksi nämä kaikki hylätyt talot? Joidenkin ikkunassa lukee vielä "eladó", myytävänä, mutta ne ovat aivan yhtä ränsistyneitä kuin muutkin. Näissä taloissa ei ole sosialismin jälkeen asuttu, jos sen aikanakaan. Napsin kuvia kaupungista aina, kun puiden lehvästö antaa myöten. Kaupungin hallitseva elementti ovat betoniset suuret asuintalot, mutta myös tunnelmalliset mäet, ja niillä olevat pellot, ja puut, jotka rajaavat kaupunkia.

Nyt näkyy tien varrella jo autokin. Ihmisiä. Kaksi miestä on remontoimassa taloa asuttavaan kuntoon. Tai jotain. Mutta alue ei parane siitä eteenpäin. Päinvastoin. Talot alkavat näyttää asutuilta ja jokaisen talon koirat haukkuvat suomalaisopiskelijaa kameroineen. Puut katoavat kaupunkimaiseman tieltä, mutta kaupunkikin on muuttunut. Nyt kuvaa hallitsevat hoitamattomat vanhat talot. Ja tuolla on jo ensimmäinen aaltopeltitalo.

Voi Toto, minusta tuntuu, ettemme ole enää Kansasissa. Mutta smaragdikaupungin sijaan horisontista nouseekin tehdas ja jättimäiset kasat jotain mustaa ainetta -- voisiko se olla hiiltä? Koirat haukkuvat tuntematonta kulkijaa, ja kadulla leikkivät lapset vähissä repaleisissa vaatteissaan, ja hiekkatie, ja talojen kunto, tuovat mieleen kuvareportaasit jostain kolmannen maailman maista, Etelä-Amerikasta, ehkä Intiasta.

Mietin pitäisikö minun piilottaa kamerani. Olenhan kuitenkin aidossa slummissa. Enkä voi kuitenkaan juuri ottaa kuvia, sillä koirat eivät ole enää ainoita, jotka tarkkailevat askeleitani. En osaa kuitenkaan rikollisia pelätä, sillä en, kameraani lukuunottamatta, näytä mitenkään alueelle kuulumattomalta. Ja Miskolc on pieni köyhä kaupunki, jossa ulkomaalaiset, turismi, ovat lähes tuntematon ilmiö.

Ja tietenkin vastaani astelee kaunis nuori neitonen muotivaatteissaan ja kaikkien keskieuroopassa hallitsevien tyylivirtausten mukaisissa meikeissä ja kampauksissaan. Ja hän astuu sisään ränsistyneeseen, romahduksen partaalla olevaan valkeaan taloon. Ja koira, joka juuri äsken niin vihaisesti ajoi minua tiehensä, nyt iloisesti haukahtaa nähdessään yhden hoitajistaan.

Sitten vastaan tulee kulkukoira, joka ei kiinnitä minuun mitään huomiota. Ja kissa, joka muiden lajitovereidensa tapojen vastaisesti antaa minun tulla tarpeeksi lähelle ottamaan siitä kuvan. Ja tuon Ladan vieressä parveilee kaksi kanaa. Toivottavasti tuo hanhi poistuu keskeltä tietä ennen kuin seuraava auto tulee.

Olen jo kaukana Miskolcin keskustasta, viisi, ehkä kymmenenkin kilometriä, mutta silti. Mäen toisella puolella, kolmesataa metriä tietä pitkin, on taas toisenlainen maailma. Varmaankin köyhempi kuin mikään paikka Suomessa, mutta silti jo tavanomaisen näköinen. Olen eksynyt.

En tiedä yhtään, missä olen, enkä yhtään, minne olen menossa. Paluu samaa reittiä olisi pitkä, tylsä ja kiusallinen. Katsoivathan ihmiset kulkuani jo kun ensimmäisen kerran kävelin heidän talojensa ohi. Mutta tuolla näkyy jo bussiterminaali! Linja-autoja joka puolelle Miskolcia, ja tuossa on numero 35 keskustaan.

Istahdan bussiin ja katson siihen nousevia ihmisiä uusin silmin. He ovat kauniita, suuri osa nuoria ja hyvin pukeutuneita, mutta silti he voivat olla kotoisin mäen toiselta puolelta. Tuo nuori nainen, jonka korostetun feminiinin asukokonaisuuden rintamuksessa lukee SEXY voi hyvinkin elää viisihenkisine perheineen viidentoista neliömetrin aaltopeltilaatikossa koiransa kanssa.

Kun linja-auto kaartaa keskustaan kaikkien tuttujen saksalaisten kauppaketjujen pihaan, huokaisen helpotuksesta. Ei enää vaikeita kysymyksiä.

Menen Mediamarktiin katselemaan DVD-levyjen hintoja.