Kimmo Unkarissa
[edellinen][seuraava]
Välisoitto sadalle eurolle

[26.10.2003] Miskolcilaiset aina valittavat, että heidän kaupunkinsa on hirvittävän ruma ja ankea ja kauhea, ja että jos hyvin tekisin, niin menisin Egeriin, tai edes Debreceniin. En ole ollut samaa mieltä -- hyvä on, jotkut talot vähän kaipaavat kunnostusta ja keskusta on pieni ja puolikuollut, ainakin iltaisin -- mutta ihan hyvä paikka tämä on. Ihminen asuu missä vain, koti on koti, vaikka se olisi Kainuussa keskellä metsää 100 kilometrin päässä lähimmästä kaupungista. Ja se kaupunkikin on Kajaani. Minulle Miskolc on kuitenkin ollut erilainen, jotenkin lievästi eksoottinen, ja sikäli kiinnostava.

Yhteinen kieli on hieno asia. Se, että pystyy tuosta noin vain juttelemaan ihmisen kanssa kaikenlaisista asioista niin, että molemmat ymmärtävät (ainakin yleensä), se on se, jota huomaa alitajuisesti kaipaavansa, kun se yhtäkkiä on taas mahdollista. Budapestissä oli hostellin vastaanottovirkailijana (Yellow Submarine, upea, kodikas hostelli, joskin vessa on aika pieni ja ongelmallinen, suosittelen) miellyttävyyttä pursuava, sympaattisen näköinen nuori nainen, ja kysyttyäni häneltä tapahtuuko Budapestissä mitään tasavallan juhlapäivänä -- ei -- pystyinkin yhtäkkiä vain jäämään juttelemaan kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Lähinnä Unkarista, vaihto-opiskelusta, matkustamisesta, Suomesta... Tiedättehän: small talk.

Se oli ihmisille ilmeisen kummallista, että matkustin yhdessä Ioannisin kanssa. Sillä Kreikkahan on tuolla ja Suomi tuolla. Mitä ihmeen yhteistä voi olla kreikkalaisella ja suomalaisella kuin samat kansallislipun värit ja purppuranpunainen EU-passi. No, me selitimme.

Mutta nyt vain hypin asiasta toiseen, aloitetaan ihan alusta:

Kun kävin heinäkuun alussa Helsingin Unkarin konsulaatissa viisumihakemuksia täyttelemässä, siellä oli myös nainen, joka hänkin oli matkalla vaihtoon Unkariin. En siihen silloin kiinnittänyt paljoa huomiota, kun Unkarin maantieto oli minulle täysin tuntematon, mutta hän sanoi olevansa matkalla maan lounaisosaan, Pécsiin. Tiesin vain, että se on ihan eri päässä maata kuin Miskolc. Juttelimme viisumihakemuksen täyttämisestä, vaihtoon lähdöstä, Unkarista, matkustelusta... Tiedättehän: small talk. Toivotimme toisillemme hyvää matkaa (kiitos samoin) emmekä varmaan enää koskaan tapaa.

Tämä tarina on täysin turha yksityiskohta elämästäni, mutta tulipa vain mieleen, kun Ioannisin kanssa Pécsissä kävin. Olen kateellinen sille naiselle nyt; niin paljon paremmalta Pécs näytti.

Kylmähköksihän maa alkoi matkamme aikana käydä, nollaa astetta ja sen allakin -- tosin aurinko nyt lauantaina Pécsiä vähän lämmitti, ja teki kaupungista kauniimpaa. Miskolcissa lunta oli satanut jo aika paljonkin. Niin, että olisi voinut pienen lumiukon touhuta, jos sille päälle olisi sattunut, ja jos olisi varustautunut matkalle sellaistakin tekemismahdollisuutta ajatellen.

Pécsissä Ioannis ja Lucy kylmyyttä kauhistelivatkin, ja ilkkuivat suomalaisen vereni tottuneisuutta alhaisiin lämpötiloihin. Mutta he nyt ovatkin Kreikasta ja Australiasta. Kreikassa lämpö kuulemma tammikuussa hupsahtaa jopa päiväksi pariksi pakkaselle, ja vuorilla on aina kylmä, mutta Australiassa kylmyys taitaa olla aika tuntematon ilmiö. Ainakin tähän aikaan vuodesta. Mutta Lucy onkin asunut viimeiset pari vuotta Lontoossa töitä tehden, joten oli hän jo kylmää kokenut. Haluaa vain ennen kotimatkaansa vähän matkustaa ja nähdä Itä-Eurooppaa.

Sitä kun ei koskaan tiedä, huomenna voi jäädä pakettiauton alle, ja se oli siinä. Lopputekstit ja näkemiin, vaikka johdanto oli vielä kesken.

Ei Pécs tietenkään mikään Budapest ole. Ei nähtävyyksiensä määrän, ei niiden vaikuttavuuden, ei tekemismahdollisuuksien eikä ihmisten kielitaidon suhteen. Budapestissä minulta meni ihan sormi suuhun, kun vettä ostaessani myyjä yhtäkkiä pamautti: "With or without gas?" Miskolcissa olin jo tottunut siihen, että ihmisille sanotaan "viz, szensavmentes", tai jos he osaavat englantia, niin sanotaan "no gas, NO gas", ja osoitetaan sitä pulloa, jossa on vaaleanpunainen korkki, ja kun se silti tuovat väärän pullon, niin sanotaan se kuitenkin unkariksikin. Mutta yhtäkkiä tiskin takana kysytäänkin ihan oikeoppisella englannilla haluanko veteni hiilihapolla vai ilman. Ja minä jään vain änkyttämään "no gas, no gas, no gas..."

Budapest on tietysti oikea, iso keskieurooppalainen pääkäupunki, jossa näkemistä riittää päiviksi. Ja öiksi -- osa Budan, ja Pestinkin, kauneimmista taloista on kovin kauniisti valaistu. Mikään ei tietenkään enää suuremmin säväytä, kun on nähnyt öisin säkenoivän Pariisin tunnelmallisen loiston (lämmin kesäilta, ihmisiä, Seinen liplatus, ah, Pariisi), mutta kyllä Budapestkin kokemisen arvoinen yövaloissaan on, jopa lokakuun jälkimmäisellä puoliskolla. Varsinkin Budai Palota oli kaunis.

Pécsissä osattiin pari sanaa saksaa -- ja ymmärrettiin yksinkertaista englantia. Onneksi kielitaitoinen Ioannis (osaa kreikkaa, luonnollisesti, ja italiaa, vähän ranskaa ja saksaakin. Ja unkariakin tietysti siinä missä minäkin.) osaa auttavasti saksaa, joten jotain saimme aikaan. Siinä ei minun kielitaitoni paljon auttanut, eikä sekään, että Lucy osaa vähän ranskaa, kun hotellivirkailija vain saksaksi hoki jotain.

Budapestissä hostellissamme oli vieraina paljon äidinkielenään englantia puhuvia. Itse asiassa siellä ei muita ollutkaan. Oli amerikkalaisia, irlantilaisia, paljon australialaisia, ja pari sellaistakin brittiä, joiden aksenttia eivät hostellissa olleet maanmiehensäkään ymmärtäneet. En oikein tiedä miksi, mutta minä ja Ioannis taisimme olla ainoat, jotka puhuivat lingua francaa eivätkä äidinkieltään. Joka tapauksessa siellä oli tämä australialainen, 26-vuotias nainen, Lucy, joka hänkin osoittautui olevan matkalla Pécsiin. Sittenpä Pécsissä vietimme perjantain kaikki kolme yhdessä -- päädyimme hotellissakin kaikki samaan kolmen asuttavaan huoneeseen.

En tiedä, mitä Pécsin hotellin sisäänkirjoittautumisessa tapahtui, mutta vihdoin löydettyämme sen -- hotelli Deltalla ei ollut minkäänlaista kylttiä missään -- ainoa Delta-niminen oli ravintola, johon emme luonnollisesti päässeet nukkumaan -- aluksi hotellivirkailija möi vain ei-oota. Hotellissa on vain yksi sänky, kaikki eivät mahdu. Tämän hän kertoi saksaksi, vaikka ei hän ilmeisesti sitäkään osannut. Lähdimme jo turhautuneina pois tuskastuneina raahaamaan Ioannisin matkalaukkua (kuinka joku voi pakata niin isoin matkalaukun täyteen neljän päivän matkaa varten?), mutta tavattuamme taas yhden australialaisen miehen, joka hänkin asui hotellissa, palasimme takaisin, koska osoittautui, että ainakin hänen huoneessaan pitäisi olla kaksi tyhjää sänkyä. Ja yhtäkkiä hotelliin mahtuikin ihan hyvin.

Lauantai-iltana Krakovan-junan puksuttaessa kohti lumista, pimeää ja viikonloppuisin niin autiota Miskolcia, jokin pieni ääni takaraivossani oli avoimen pettynyt siitä, että pitää palata Miskolciin. Niin paljon kauniimpi, elävämpi ja avoimempi oli Pécs. Kukaan ei kauhistunut, kun heiltä kysyi englannintaitoa, kukaan ei tuijottanut pitkään (ja osoittanut henkisellä sormellaan), kun huomasi, että me emme olekaan paikallisia. Ja talot olivat korjattuja, ja suuri osa niistä, uusistakin, varsinkin aika laajassa keskustassa, oli ollut rakennettaessakin kauniita.

Joku sanoi, että Miskolc on maailman peräreikä -- noh, noh, liioittelevat, ei tämä paha paikka ole. Mutta voisi olla paljon parempikin. Ehkä paikallisten pitäisi vain uskoa kotikaupunkiinsa enemmän.

Budai Palota, palatsilinna linnamäen huipulla, joka on öisin valaistu sekä keltaisin että valkoisin valoin, niin, että se kohoaa pimeydestä vielä hallitsevammaksi kaupunkikuvassa kuin mitä se päivisin on, Budai Palota pitää sisällään Unkarin kansallisgallerian. Kävimme jo aiemmin Szépmûvészeti Múzeumissa, jossa esitellään kansainvälistä taidetta (osa hyvinkin vaikuttavaa, kuten huone täynnä El Grecoa, onpa yksi Gallen-Kallelakin), mutta halusin tietää, ovatko unkarilaiset itse mitään tehneet. No, kyllähän 1700-luvun ja 1900-luvun taiteilijat suomalaiset kollegansa pesivät sata - nolla, mutta mutta...

Tässä vaiheessa tekstin kirjoittamista nukuin yöunet. Näin unta, mutten muista mitä -- todennäköisesti julkisia liikennevälineitä, vanhoja koulukavereita ja kimppuuni hyökkääviä hyönteislaumoja -- kuten aina. Miskolc on kuitenkin "koti", se, jossa nukkumiseen on tottunut, se, missä nukkuu parhaiten. Vaikka huonetoverit mölyävät aamukolmeen ja käytävällä hummataan auringonnousuun, minä vain nukun. Niin olen jo metelissä nukkumiseen tottunut.

Kun Lucykin hotellihuoneestamme aamukuudelta lähti kohti uusi seikkailuja, kohti Kroatiaa, en herännyt. Olinkin kyllä jo väsynyt: yöunet olivat edellisinä öinä jääneet vähän yli kuuteen tuntiin (se riittää niin kauan kun on liikkeessä, kun pysähtyy, nukahtaa heti). En toivottanut hauskaa matkaa, ja sinne meni Lucy. Emmekä varmaan koskaan enää tapaa.

Unkarilaiset 1800-luvun realistit olivat ymmärtäneet naturalismin kovin väärin. Toki taidesuuntauksena naturalismissa oli tarkoitus näyttää yhteiskunnan huonompiosaisia: talonpoikia, kodittomia, syrjäytyneitä... Mutta unkarilaisten naturalismissa, etenkin Mihaly Munkacsyn (unkarilaisittain Munkacsy Mihaly) maalauksissa, "naturalismi" oli puhdasta ankeutta. Kun pikkutyttö leikki koiransa kanssa, hän näytti vain masentuneelta, taiteilijan vaimon muotokuva oli purskahtamaisillaan lohduttomaan itkuun -- taideteosten nimet olivat rataa "tuomitut", "kadotetut", "menetetyt"... Ja muutkin taiteilijat jatkoivat samaa rataa. Koko 50-vuotinen kausi taiteessa, ja kaikki työt synkkiä, ahdistavia ja masentavia. Ei jälkeäkään Schjerfbeckin herttaisesta "Toipilaasta" tai Degas'n pinkeistä balettitytöistä.

Vain mustaa, synkkää ja harmaata. Kuin miskolcilaisten näkemys kotikaupungistaan.

Kirjoitin taidemuseon vieraskirjaan suomeksi: "Minäkin kävin täällä. Ihan tykkäsin." Ja nimeni. Sillä 1800-luvun elämää inhoavista taiteilijoista huolimatta siellä oli ihan nättejäkin töitä.

Mitä vielä puuttuu? Ai niin: Pécs. Pécs on keskieurooppalainen pikkukaupunki, jossa vanha, muurein osittain ympäröity keskusta kohoaa kauniisti mäelle, ja jonka erikoisuutena pääkadun paraatipaikalla nousee moskeija -- muistona ottomaanien visiitistä unkarilaisten hallitsijana, tosin moskeija oli muutettu kirkoksi. Oli siellä oikea kirkkokin (montakin tietysti, mutta yksi iso), sellainen katolisen mahtipontinen, täynnä kultaa ja koristeita -- ja oli sen vieressä vanhan varhaiskristillisen kirkon rauniotkin. Seinällä oli Aatami ja Eeva, jo 1700 vuotta sitten samanlaisessa poseerauksessa kuin nykyäänkin: puu välissä, omen kädessä, käärme puussa, lehdet sukuelinten peittona.

Ei Budapestkään älyttömän iso paikka ole: sielläkin voi törmätä vahingossa tuttuihin -- minä ja Ioannis kävelyllä ollessame törmäsimme yhtäkkiä Jenniin, joka suomalaisten kavereidensa kanssa oli viettämässä aikaa Budapestissä. Ja tapasimme vielä ihan ihme paikassa: keskellä ei mitään, ei nähtävyyksiä, ei kauppoja -- ei mitään.

Hotellihuoneemme Pécsissä oli siisti. Ilman vessaa ja suihkua, jotka olivat käytävällä (yhden tähden hotelli siis), mutta hintakin oli 2000 forinttia yö (8 euroa). Ei valittamista, ei yhtään. Jos en olisi meluun jo tottunut, olisivat viereisen rautatieaseman kolina ja kuulutukset saattaneet pitää minut hereillä, mutta ei. Näköalakin oli kaunis, asuimmehan kahdeksannessa kerroksessa, näköala avautui keskustaan, mäelle päin.

Se vähän harmitti, ettei Pécsin keskustaa ollut valaistu, vaan kaikki kauniit talot olivat yöllä pimeinä. Kadut olivat tietysti valoisia. Mutta yöllä kaupunki oli kovin tavanomainen. Tosin olimme siellä turistisesongin ulkopuolella (vaikka paljon oli turisteja nytkin).

Teatterin edessä soitti katusoittaja haitariaan, vaikka mittari näytti nollaa astetta. Eikä yhtään tuntunut kylmä sormia kangistavan. Ehkä miehen ääreisverenkierto oli hyvä. Ehkä unkarilaisten ääreisverenkierto on yleensä hyvä, sillä en ole nähnyt yhdenkään täällä hanskoja kädessään pitävät. Unohdin itse hanskani kotiin ja olen niitä yrittänyt Miskolcista ostaa, mutta missään ei myydä -- nyt Budapestistä ostin. En tiedä, ehkä kädet taskussa kävely on tyylikästä.

Neljän päivän matkalla paloi 91 euroa. Mukaanlukien asuminen, matkat, ja hanskat (10 euroa). Ei paha, mutta on Miskolc halvempi. Koko itäinen unkari ilmeisesti on.

Nyt olen taas Miskolcissa. Unkarin kansannousun alkamisesta on jo 47 vuotta ja kolme päivää. Vielä 47 vuotta sitten sitä ei oltu tukahdutettu verisesti, vasta pari päivää myöhemmin.

Pitkin Unkaria kaikki, käsittämättömän lukuisat vuoden 1956 muistomerkit on kukitettu. En tiedä, liittyykö se asiaan, mutta 23. päivä Budapestin sillalla vanha nainen seisoi pitkään Tonavaa katsellen, ja lopulta heitti sinne ruusun.

Unkarin liputkin liehuvat kaikkialla -- yhä. Mutta Miskolcissa nyt ovat joulukoristeetkin olleet paikallaan viimeiset neljä vuotta.

Miskolcissa on joulu ainainen.


Tulostettava versio tästä kirjeestä

[edellinen][seuraava]
© Kimmo Kristian Rajala 2003. Saa lähettää palautetta. Nämä sivut ovat osa Leipä ja piimä -sivustoa.