[17.11.2003] Eipä ole tullut ennen ylitäydessä hississäkään oltua. Mutta nyt tämä puute on korjattu.

Olin laskeutumassa hissillä hotellin kahdeksannnesta kerroksesta, jossa huoneemme oli, ja neljännestä kerroksesta hissiin työntyi suuri lauma läpeensä humaltuneita AIESEC-jäseniä. Ei hississä ollut kuin kymmenen ihmista, mutta tilaakin vain alle kaksi neliömetriä. Ei tässä mitään, ei ihmisten määrä haitannut juuri lainkaan ennen kuin hissi jumittui. Se painui parikymmentä senttiä alimman kerroksen alapuolelle, mikään nappi ei tehnyt mitään eikä ovi auennut. Happikin alkoi hiljalleen huveta...

Tarina päättyy tietysti onnellisesti -- vieläpä tylsästi -- sillä olenhan tässä sitä kirjoittamassa.

Tarina alkaa puolestaan kolme ja puoli päivää aiemmin yliopiston kanttiinista. Tarina on niitä, jotka voisi helposti kääntää moraalisaarnaksi ja omaa ylemmyydentunnetta korostavaksi halveksivaksi paheksunnaksi. Yritän välttää tätä, ja jättää ainakin osan moraalista lukijan harteille.

Esitellään uusia ihmisiä: Guto (tai jotain), brasilialainen, joka on Miskolcissa AIESECin kautta. Dora, joka suomalaisille kiusallisesta lempinimestään (Dorka) huolimatta on ihan miellyttävä neitonen, ja joka on Miskolcin AIESEC-aktiiveja (tai jotain). Ja Rita (tai jotain), joka on Miskolcin AIESECin puheenjohtaja (tai jotain). Ja vielä David (tai jotain), tsekki, jolla ei ilmeisesti ole varsinaisesti mitään tekemistä AIESECin kanssa, mutta joka järjestöön, tai sen jäseniin, on kuitenkin jossain epävirallisessa yhteydessä (tai jotain).

Tai jotain.

He kuitenkin kutsuivat meidät viime viikonloppuna Siófokissa pidettyyn AIESEC-konferenssiin. Koska viikonloppu oli ohjelmaton, ja menemällä Siófokiin saimme mahdollisuuden kuuluisan Balaton-järven näkemiseen, hyväksyimme kutsun.

(Unkari-tietoutta: siinä missä Suomi on tuhansien järvien maa, Unkarin on yhden järven maa. Balaton on Laatokan jälkeen Euroopan suurin yksittäinen järvi, ja unkarilaiset kutsuvatkin sitä "Unkarin mereksi". Nimitys on ymmärrettävä, kun näkee Miskolcin ympäristön "Bükk-vuoret". Minulle aina koulussa opetettiin, että Suomessa ei ole vuoria, mutta jos Unkarissa on, niin Pohjois-Suomessa ei muuta olekaan. Unkarin korkein huippu nousee kuitenkin sentään kilometriin.)

Balaton-järvi on järvi. Siinä on vettä.

AIESEC-konferenssi oli Unkarin AIESEC-jäsenten vastine Suomen ylioppilaiden GooM-risteilylle. Oli siellä toki muutakin ohjelmaa, kuten uusien jäsenten kouluttamista ja tietysti Unkarin eri kaupunkien organisaatioiden tapaamisia, mutta tärkeintä oli selvästi juhliminen. Ja ei mikä tahansa juhliminen, vaan estottoman hedonismin täyttämä "ei rajoja" -biletys. Onneksi unkarilaiset juhlijat sentään ovat suomalaisia kanssaveljiään ja -sisariaan fiksumpia, joten hotellin käytävät eivät olleet täynnä sammuneita sankareita, oksennusta ja virtsaa.

Minulla oli hauskaa. Ei tietenkään siinä merkityksessä, mutä useimmat muut osaanottajat tarkoittavat sanoessaan, että heillä oli hauskaa. En ollut ympäripäissäni. En kourinut "vaivihkaa" kymmenien humaltuneiden naisten rintoja. En menettänyt muistiani, että olisin voinut seuraavan aamun krapulassa uskotella itselleni pitäneeni hauskaa. Minä pidin hauskaa kaikkea tätä katsomalla ja tehden henkisiä muistiinpanoja ihmisten käyttäytymisestä.

Totta. Minä olen outo.

Outo on Unkarin AIESECkin. Se näyttäytyi minulle eräänlaisena sisäänpäinkääntyneenä lahkona, jolla on omat kummalliset rituaalinsa, laulunsa ja tanssinsa, jotka eivät ulkopuoliselle aukea, ellei niihin kouluttaudu. Osa tavoista oli ainoastaan tyhmiä, osa olisi saattanut olla mielenkintoisia, jos ne olisivat tapahtuneet aidosta halusta, ei alkoholin tuottamasta estottomuudesta.

Mutta hotelli oli laadukas, ja ikkunastammekin avautui näköala Balaton-järvelle. Oli näköalassa tietysti kauniita sosialistiarkkitehtuurin helmiäkin, mutta myös kauniita uusia taloja.

(En muista, olenko jo sitä sanonut, mutta rakastan Unkarin julkista taidetta ja uusi asuinrakennusarkkitehtuurikin on ihastuttavaa. Kaikki on tietoisen poikkeavaa sosialistisesta jäykistelystä: värejä, muotoja, liikettä...)

Ja koko viikonloppu matkoineen, hotelliyöpymisineen, ohjelmineen ja päivittäisine kolmine aterioineen maksoi 10 000 forinttia (40 euroa). Ei paha.

Kun olen sitä niin usein sanonut, ja tännekin kirjoittanut, että viininmaistelussa ei olisi minulle mitään järkeä, kun en niissä mitään makueroja kuitenkaan aistisi, niin en voinut millään olla osallistumatta, kun konferenssissa oli mahdollisuus viinien maisteluun. Ilmaiseksi. Kyllä minä niissä eroja maistoin, ihan selvästi, mutta lähinnä pahan maun sävyerojahan niissä vain oli. Joku maistoi niin vähän pahalle, että voisin sitä joskus toistekin samaiset kaksi senttilitraa maistaa.

Join yhteensä noin desin viinejä, ja se selvästi oli liikaa. Poskia alkoi kuumottaa ja näkökentän reunat alkoivat sumeta. Sitä se tekee kun juo lasillisen alkoholijuomia kerran puolessa vuodessa -- tai harvemmin. Istahdin siis alas ja lepäsin puolisen tuntia palatakseni normaalitilaan. Ei juominen käytökseeni eikä edes motoriikkaani vaikuttanut, eli en sitä häpeä, mutta lieväkin humaltuminen on aina typerää ja tarpeetonta. Sitä häpeän.

Eli tämä vain selityksenä teille kaikille, jotka kummastelette, miksi mieluummin jätän häissä ja vastaavissa sukujuhlissa tervetuliaismaljan juomatta -- rajansa täytyy tuntea, ja minulla se raja on aika matala.

Tarina päättyy kuitenkin onnellisesti. Hissistä pääsimme ulos, kun hotellin henkilökuntaan kuuluva mies kävi avaamassa oven kiroten "ei taas" huuliensa raosta. Palasimme ehjinä kotiin ja nukuin vihdoin parin yön tauon jälkeen.

Näin unta, jossa olin pyöräretkellä pikkuveljeni Jonin kanssa. Tulimme rikkoutuneelle riippusillalle, joka korjautui, kun kirjoitin tietokoneen näppäimistöllä harvinaisia suomenkielisiä sanoja, jonka jälkeen heitin pikkukiven veteen.

Totta. Minä olen outo.

Tai jotain.