[25.11.2003] ***

"Kolme viikkoa."

Kaivoin kaapinpohjalta sinne syyskuun ensimmäisenä viikkona hautaamiani papereita: oppaita, miten valmistautua vaihto-opiskelijajaksoon (kuin mikään voisi siihen valmistaa -- hyvässä tai pahassa), papereita, jotka vain tarttuivat lähtiessäni mukaan, ja lentoliput.

Lento lähtee joulukuun 18. päivänä Ferihegyn lentokentältä kello 9.55.

Istun sängylläni kuunnellen ja tavalliseksi muodostunutta unkarinkielistä hälyä käytävältä.

"Kolme viikkoa."

***

En tiedä mikä minuun viime viikolla meni. Ehkä se oli flunssa, joka teki hengityksestäni tuskaa; ehkä se oli tieto siitä, että kotiinpaluuseen on vain kuukausi; ehkä se olilukemani kirja -- en tiedä, mutta kirjoitukseni olivat pahansuopia, masentavia ja saarnaavia. Alkoholismia, rasismia, inhoa ihmisiä kohtaan.

Lupaan tehdä parannuksen. Tällä kertaa kirjoitan vain kivoja juttuja.

Kirjoitan juttuja vain kivoista paikoista, kivoista ihmisistä ja kivoista tapahtumista. Sillä tokihan on näin, että elämä on kivaa.

Onhan?

***

Aloitetaan tällaisella:

Kun olin eilisiltana pesemässä hampaitani, kuulin, kuinka naisten suihkussa joku lauloi. Minusta se oli kivaa.

***

Teimme viime viikolla yhden nuoren neidon Kazincbarcikasta iloiseksi.

Menimme Kazincbarcikaan katsomaan elokuvaa. (Niille, joita kiinnostaa, se oli Charlie Kaufmanin kirjoittama Adaptation -- unkariksi Adaptácio.) Kazincbarcika on käsittääkseni noin 40 tuhannen asukkaan pikkukaupunki Miskolcin kyljessä, junalla sinne puksuttaa puolessa tunnissa. Kaupunki on kokonaisuudessaan kauneinta betonineliöarkkitehtuuria suoraan 60-luvulta.

Tiesimme elokuvateatterin nimen ja osoitteen, muttemme tietenkään tienneet, missä se saattaisi olla. Sotiris pysäytti kadulla vastaan tulleen nuoren neidon ja kysyi. Nainen ymmärsi kysymyksen, muttei osannut vastata siihen; hän saattoi meidät teatteriin.

Heti teatterin tultua näkyviin hän osoitti sitä, sanoi "there it is", kiitimme, ja hän hädintuskin kyeten pidättelemään äänekästä hymyään juoksi ystävänsä luokse. Kaikki hänen ruumiinkielessään ja tavassaan kutsua ystäväänsä avoimesti viestitti, ettei hän malttanut odottaa päästä kertomaan hauskaa tarinaansa: Ulkomaalaisia Kazincbarcikassa -- ja minä autoin heitä! Käänsin vähän myöhemmin vielä päätäni heihin päin ja siellähän hän meitä edelleen sormellaan osoitteli.

Olen varma, että hän yhä kertoo tuttavilleen -- niille, jotka eivät ole vielä kuulleet ja niille, jotka vielä jaksavat kuunnella -- meistä, Kazincbarcikan Kolmesta Ulkomaalaisesta.

***

Huoneessamme on lehti. Siinä on artikkeleja autoista ja autourheilusta. Onpa julkkishaastattelu ja yksi vakava artikkeli maailmanpolitiikastakin. Mutta ei tätä lehteä juttujensa takia osteta.

Lehdessä on varsinaiseen funktioonsa nähden yksi keskeinen vika: Kuvien mallit ovat rumia. Kun heitä vertaa heidän allaan kiiltäviin autoihin, autot voittavat pehmeydessään ja luonnollisuudessaan sata-nolla. Autojen teolliseen muotoiluun on nähty vähemmän vaivaa.

Tämä on kummallista, sillä luonnossa unkarilaiset naiset ovat lähes legendaarisuuteen asti hehkeitä. Vaikka heidän pukeutumisestaan ei aina pitäisikään (liian kaavamaista, eräällä tavalla liian naisellista, liian samanoloista kautta linjan), niin niiden takaa löytyy kovin usein todellista kauneutta.

***

Viime viikolla tapasin nuoren naisen (en tiedä hänen nimeään, vaikka se varmasti minulle on useaan otteeeseen sanottukin). Hän on kaunis. Ja kun sanon, että hän on kaunis, vähättelen.

Vaikka en hänen kanssaan kovin paljoa ollutkaan tekemisissä, ja on hyvinkin mahdollista, etten häntä enää toiste tapaa, ja tiesin sen, hänen kauneutensa oli ja on sen tasoista, että se heijastuu ympäristöönkin. Pelkästään se, että seisoin samassa seurueessa kuin hän, ja se, että puhuin hänelle kuin hänet tuntisin, sai minut tuntemaan itseni jotenkin paremmaksi, komeammaksi ja itsevarmemmaksi.

Hänen ulkonäkönsä loisti ei pelkästään jumalaista kauneutta myös sisältä paistavaa aitoa iloa...

Ei, en ole rakastunut, en edes ihastunut. Välitän vain mahdollisimman objektiivisesti subjektiivisia tuntemuksiani -- niitä, joita tunsin, kun olin hänen seurassaan.

***

Tasapuolisuuden nimissä pitäisi nyt puhua siitä, miltä unkarilaiset miehet näyttävät, mutta en osaa. En tiedä, ovatko he komeita, kiinnitän miesten komeuteen huomiota vain, jos se on pelottavan itsestäänselvää. Vaatteidensa suhteen he kuitenkin vaikuttaisivat olevan tasan yhtä tarkkoja kuin miehet yleensäkin, minä mukaanlukien: jos kaapista löytyy joku vaate, joka ei vielä haise kiusallisen voimakkaasti, se on hyvä.

Tietysti jos joku pitää tupakoivia miehiä komeina (hennot hiukset, kelmeä iho, tummankeltaiset hampaat), niin unkarilaisuroot ovat varmasti taivaan lahja maailman naisille. Tai jos puvut säväyttävät, niin Miskolcin yliopisto on aina iltaisin täynnä puku päällä olevia miehiä (ja vastaavasti pukeutuneita naisia) -- tämä on osa Miskolcin ylioppilastraditioita, joista paikalliset opiskelijat ovat ylpeitä. Tietysti suuri osa näistä puku päällä olevista on myös vahvassa humalassa, mutta jos se ei haittaa, niin kaikki on hyvin.

***

Yksi Unkarin hauskimmista paikoista on Budapestin Keleti-rautatieaseman metropysäkki. Ensimmäisen asia, jonka sitä lähestyessä yleensä huomaa, on valtaisa, voimakas vastatuuli, joka lähes estää sisäänmenon. Kun saa taisteltua tiensä rullaportaisiin, meno senkuin paranee: rullaportaat ovat pitkät ja käsittämättömän nopeat, ja yhdistettynä tuuleen ja liikkeen tuottamaan huimaukseen (ainakin, jos on syönyt huonosti), olo portailla seistessä on lähes surrealistinen.

Kun niiltä pääsee hengissä pois, tekee mieli suudella maata.

***

Kävimme Debrecenissäkin. Se on Melindan kotikaupunki ja hän kutsui meidät sinne -- lupautui esittelemään paikkojakin. Debrecenkin on monessa suhteessa Miskolcia kauniimpi; ainakin pääkatu oli leveämpi ja suorempi ja sitä pitkin avautui kaunis näkymä kaupungin suureen kalvinistikirkkoon. Muuten kaupunki lienee samanlainen kuin Miskolc -- samaa kokoa, samaa näköä... Tietysti sillä erolla, että Miskolc on Unkarin "vuoristossa" ja Debrecen keskellä silmänkantamattomiin siintävää tasankoa (maisemaa ei ole rytmittämässä edes metsiä).

Mikä matkasta tietysti teki erityisen kivan, oli seura. Itse asiassa istuimme puolet päivästä Melindan olohuoneen keskellä valokuvia katsellen -- eikä aika tullut lainkaan pitkäksi.

***

Jenni ja Ioanniskin kävivät tänään ostamassa lentoliput koteihinsa. Lennot joulukuun loppupuolella olivat pääosin täynnä, joten heillä ei ollut paljon valinnanvaraa lentoihinsa.

"Kolme viikkoa."