[07.12.2003] Todellisuus on tylsää.

Todellisuus ei muodosta tarinoita. Yleensä tapahtumat tapahtuvat, koska joku päättää niiden tapahtuvan, ehkä hetken mielijohteesta, ja ne vain päättyvät joskus. Tapahtumassa mukana olleet eivät opi mitään, he eivät muutu ihmisinä; todellisuuden sisäiset tapahtumat eivät liity toisiinsa mitenkään niin, että niiden kertomisessa olisi mitään järkeä.

Otetaan esimerkiksi matkamme Debreceniin. Tarina alkaa, kun nousemme bussiin; tarina päättyy, kun nousemme bussista taas Miskolcissa. Tarina muodostaa kehän: alku ja loppu ovat samat -- eikä välilläkään oikein ole mitään. Ei ainakaan mitään, joka muodostaisi tarinan alun ja lopun välille asettuvaa kokonaisuutta.

Todellisuus on tylsää.

Todellisuus muodostuu vain pitkästä ketjusta toisistaan irrallisia tapahtumia: olen aamulla suihkussa ja kiroan kurjaa termostaattia, joka pakottaa puolet pesuajasta lämmön kanssa tappeluun; tormään kirjastossa kirjallisuusesseetä kirjoittaessani tyttöön, joka selvästi tunnistaa minut, mutta jokin hänen ilmeessään viestittää epäuskoa siitä, muistanko minä hänet (muistan toki). Kertomisen arvoisia tarinoita, ja varmasti joidenkin mielestä mielenkiintoisiakin, mutta varsinaista tarinaa ne eivät muodosta. Ei dramaturgista kaarta, ei opetusta, ei tarkoitusta...

Mihin kaikella tällä jaarittelulla todellisuuden luonteesta pyrin, on seuraava: Sillä, mitä aion tällä kirjoituksellani kertoa, on hyvä alku.

Se alkaa päiväkodista:

Olemme kavereideni kanssa päättäneet, että eräillä musiikkileikkitunneilla on tylsää istua. Niiden opettaja puhuu hassusti murtaen ja hän on vähän erinäköinenkin. Ennen kaikkea kuitenkin hänen rytmiharjoituksensa tuntuvat epätarkoituksenmukaisilta: ti taa ti ti taa -- tylsää, eiväthän nuo edes tarkoita mitään -- miksemme laula vaikka silivatiseilaata tai aa ram sam saata. Kutsumme naista "tititaattajaksi", ja aina kun tiedämme (tai päätämme olettaa), että hän on tulossa, pakenemme. Menemme peuhuuhuoneen tyynyjen alle, kerran elävästi muistan kuinka juoksen pihalla lumessa sukkajalassa. Yleensä päiväkodin tädit ottavat meidät kiinni ja vievät tunneille, mutta joskus ei -- silloin minulla on tylsää kyykkiä yksin (tai kavereideni kanssa) hiljaa tyhjässä päiväkodissa kun kaikki muut lapset ovat musiikkitunnilla. Haluaisin itsekin olla siellä.

Vähän vajaata 20 vuotta myöhemmin matkustan kolmeksi ja puoleksi kuukaudeksi Unkariin. Näillä kahdella asialla ei ole mitään yhteyttä. Ei silläkään, että tämä sama nainen opetti minua soittamaan pianoa ollessani 12-vuotias. En paennut niiltä tunneilta, mutta en ollut kovin aktiivinen harjoittelussanikaan; en siis nyt osaa soittaa pianoa. Elämäni suurimpia virheitä, nyt kadun.

Esittelen uuden ihmisen: Tommi Kalevi Rajala. Tommi on veljeni. Oikeastaan hän on syypää siihen, että olen nyt Unkarissa. Kun olin päättänyt, että minun on päästävä Suomesta pois -- ja olin hankkinut esitteitä mahdollisista vaihtopaikoista -- Tommi soitti. Olin miettinyt Belgiaa (koska kuka ihme tietää mitään Belgiasta), mutta lueteltuani mahdollisia vaihtokohteita Tommi heläytti, että Miskolchan se vasta mielenkiintoiselta kuulostaakin. Aloin ajatella Miskolcia vaihtoehtona, ja kun tarinani todellisuudessa eteni... Tässä seison enkä muuta voi, kuten uskonlahkoni perustaja kerran sattuvasti lohkaisi.

Sanottakoon tässä välissä, että olen lähes fanaattisesti agnostikko. En halua kieltää Jumalaa, mutta pidän hänen olemassaoloaan jokseenkin epäolennaisena. Haluan uskoa kaiken olevan sattumaa, sillä johdatukseen uskominen vaatisi todellisuuden muodostavan dramaturgisia kokonaisuuksia -- tapahtumilla olisi oltava syy. Tästä syystä reagoin niin voimakkaasti aina, kun elämässä tapahtuu jotain, joka vaikuttaa kuin etukäteen käsikirjoitetulta.

Siviilipalveluksen koulutusjaksolla tapasin miehen, joka sanoi Jumalan näkyvän pienissä yhteensattumissa: siinä, kuinka lukee lehdestä artikkelin, joka sitten liitetään ylioppilaskirjoituksen äidinkielen aineistoaineeseen... Ei hän saanut minua vakuuttumaan, mutta ensi kertaa elämässäni tunsin, että tuon miehen uskossa on ihan oikeasti jotain pohjaa -- jotain järkeä.

Mutta Tommistahan minun piti puhua: Tommi on Nigerissä. Tommilla on internetsivu, www.leipajapiima.com, jonne hän kirjoittaa kuulumisiaan Saharan laidalta -- ettei pidä kirjeitä ja kortteja kaikille lähettää -- Nigerin postilaitoksen luotettavuuskin taitaa olla vähän niin ja näin. Ja kun Tommilla kerran oli tämä sivu, kysyin, josko voisin sinne itsekin Unkarista tekstejä kirjoittaa. Tommi sanoi toki.

Siispä olenkin nyt täällä Unkarissa ollessani kirjoittanut, mitä minulle tänne kuuluu. Välillä olen kirjoittanut paremmin, välillä huonommin -- kuitenkin säännöllisyyteen pyrkien; ei tekstien laadussa (tyylistä puhumattakaan), vaan niiden ilmestymisaikataulussa. Välillä olen tässäkin epäonnistunut. Juurikaan en ole tiennyt, lukeeko tekstejäni kukaan -- ainakaan lähimmän suku- ja kaveripiirin ulkopuolella. Siksipä olikin positiivinen yllätys, kun sain kerran sähköpostia eräältä unkarilaiselta naiselta, joka kirjoitti minulle selvällä suomenkielellä käyneensä sivuillani ja lukeneensa tekstejäni.

Hänen nimensä on Herold Zsuzsa. Tämä teksti kertoo hänestä.

Vastasin viestiin, pari päivää tietoisesti viivyteltyäni, niin asiallisesti kuin pystyin: kiitin häntä viestistä ja kerroin olevani iloinen, että edes joku viitsii tekstejäni lukea -- toistaiseksi olin saanut tekstejä ainoastaan äidiltäni, Tommilta ja Kaisulta.

Kaisu-Leena Rajala, o.s. Hiltunen, on kälyni, veljeni vaimo. Hän on syypää siihen, että Tommi on Nigerissä, vaikka en tarkkaan ottaen tiedäkään, mitä hän siellä tekee. Tommi ei tee ilmeisesti juurikaan mitään. Vähän niin kuin minä täällä Unkarissa.

Kaisu opiskelee Helsingin yliopistossa agroekologiaa.

Jostain syystä Zsuzsa kirjoitti minulle uudelleen, vaikka vastaukseni olikin persoonaton keskusteluntappaja (tai niin persoonaton kuin minä pystyn luomaan). Hän kertoi innostuksestaan Suomea kohtaan, Suomi-kerhosta, jota hän pitää sen koulun lapsille, jossa hän opettaa; hän sanoi myös, että jos minua kiinnostaa vierailu Salgótarjánissa, olen tervetullut.

Mietin kutsua tunnin, pari -- ehkä päivänkin -- tarkistin Salgótarjánin netistä -- vastasin kohteliaasti ei: vetosin neuroottisuuteeni: linja-autolla matkustaminen vaihtoineen maassa, jossa ei puhuta kieliä (joita osaisin), vaatii kaltaiseltani mieheltä runsaasti tahdonvoimaa (tekosyy mikä tekosyy, vaikka hyvä sellainen -- todellisuudessa neuroottisuuteni tietysti pelkäsi Zsuzsaa). Heitin lisäksi anekdootinomaisesti kommenttina johonkin hänen sanomaansa sen, millä kirjoitukseni nyt aloitin: päiväkodin musiikkileikkitunnit.

Pari viikkoa myöhemmin, päivää ennen kuin matkustin Salgótarjániin, sain selville, mistä Zsuzsa oli sivuni löytänyt. Kaisulla on yliopistolla kurssikaveri, Tuuli, joka oli sivuistani Zsuzsalle ilmeisesti kertonut. Tämän tiedon sain aivan sattumalta, sitä pyytämättä -- Kaisu lähetti minulle viestin, jossa hän kertoi kyseisen Tuulinkin lukevan tekstejäni. Hän lähetti viestin kuin pilkatakseen uskoani sattumiin.

En tiedä, mistä se on lähtöisin, tämä "six degrees of separation" -teoria, jonka mukaan kaikki maailman ihmiset pystyy liittämään toisiinsa enintään kuuden ihmisen kautta, mutta uskoni siihen on vahvistunut. Sillä paitsi että minut linkitti Zsuzsaan ketju minä-Kaisu-Tuuli-Zsuzsa, meillä on lyhyempikin yhteys: Márta Schmidt.

Márta opetti minulle päiväkodissa rytmiharjoituksia ja varhaisnuoruudessani pianonsoittoa. Suunnilleen samoihin aikoihin, kun opettelin pianoa, hänen kauttaan järjestettiin jonkinlainen vaihtovierailuohjelma kotikyläni, Puolangan, ja hänen kotikaupunkinsa, Salgótarjánin välillä. Silloin Zsuzsakin kävi Puolangalla.

En tiedä, ehkä hänet silloinkin olen ohimennen nähnyt -- en tosin usko, enkä varmasti häneen yhtään huomiota olisi silloin kiinnittänyt -- kolme vuotta on iso ikäero kymmenvuotiaalle.

Kun sain tämän kaiken selville hänen lähettämästään sähköpostiviestistä, tuijotin ruutua hetken äänettömänä, tuskin mitään edes ajatellen. Menin ulos, kävelin monta kilometriä vain eteenpäin, kunnes ilman koleus käänsi minut takaisin. Makasin sängyssäni kattoon tuijottaen ja ihmetellen elämää.

Nyt minun olisi pakko mennä Salgótarjániin, jos ei muuten, niin saadakseni takaisin uskoni sattumaan, näyttääkseni itselleni, että tälle kaikelle ei ole mitään syytä. Maailma vain on pieni.

Alfred Hitchcock on sanonut: "Elokuva on elämää, josta tylsät kohdat on poistettu." Tämän pitäisi tietysti päteä fiktioon yleensä, mutta siinä on yksi ongelma: Vaikka jätinkin tästä kirjoituksestani kertomatta, mitä tein päiväkodin ja Unkariin tulon välissä, olisi aivan älytöntä mennä väittämään, että kaikki välissä tapahtuneet tapahtumat olisivat olleet tylsiä. Päinvastoin. Samoin, kun jätän tässä kertomatta pari viikkoa elämääni tämän Zsuzsalta saamani sähköpostiviestin ja Salgótarjániin menon väliltä, se ei tarkoita, että ne olisivat olleet tylsiä -- epäolennaisia nyt kertomani tarinan kannalta ehkä, mutta tylsiä -- ei.

Ja todellisuudessa tietysti, kun sain Zsuzsan meilin, jossa hän kertoi käyneensä Puolangalla -- kyllä, tuijotin ruutua mykkänä hetken, mutta sitten kerroin lukemastani Ioannisille, sitten luin pari muuta sähköpostiviestiä, sitten istuskelin hetkisen Sotirisin huoneessa, sitten palasin huoneeseeni, sitten söin vähän, sitten vaihdoin pari sanaa Johnnyn kanssa -- sitten kävin kävelyllä. Ja ennen kuin tuijotin kattoa ennen nukkumaanmenoa (ehkä minuutin; kävely väsytti minut, joten nukahdin nopeasti), pesin hampaat, kävin vessassa, pesin käteni, kasvoni...

Todellisuus on kummallista ja jotenkin epätarkoituksenmukaista.

Ja tästä eteenpäin kirjoitukseni on sitä itseään:

Matka Miskolcista junalla Hatvanin kautta Salgótarjániin vie kolmisen tuntia. Hatvaniin asti junankopissa seuranani oli iäkkäämpiä unkarilaisia, jotka, kuten ikätoverinsa niin usein Suomessakin, alkoivat leppoisasti iskemään juttua keskenään, vaikka eivät olleetkaan toisiaan ennen tavanneet -- eivätkä varmaan tapaa matkan jälkeenkään. Istuin hiljaa, välillä nukuinkin; vaihdoin Hatvanissa junaa.

Kun vihdoin pääsin pitkän, hitaan ja epämukavan (kaikki istuimen toisella puolella tapahtuvat liikkeet tuntuivat selässäni) paikallisjunamatkan jälkeen Salgótarjániin, oli edessä reissun jännittävin vaihe: kuinka tunnistaa toisemme rautatieasemalla. Lähetin hänelle pari päivää aiemmin kuvauksen itsestäni ("olen lyhyt ja minulla on liikaa hiuksia"), koska tämän avulla Bálintkin minut saapuessani lentokentältä noukki. Mutta itse en tiennyt naisesta muuta kuin sen, että hänen sähköpostiosoitteensa päättyy 77 -- jonka, muiden kirjoituksistaan noukkimieni vihjeiden avulla, oletin hänen syntymävuodekseen.

Junan pysähtyessä asemalla näin naisen, jonka oletin olevan hän -- olin oikeassa, myöhemmin osoittautui, mutta nyt hän vain loikki ikkunan ohitse -- mutta tapasimme vasta poistuttuani jo kerran asemalta ja palattuani takaisin. Taustalla oleva juna huudatti moottoriaan niin, ettemme saattaneet edes kysyä olemmeko ne, jotka oletamme olevamme, mutta kysyvä olemuksemme teki asian sanoittakin selväksi.

Salgótarján on jonkinlainen Unkarin Kajaani -- luonnonympäristöltään ehkä kauniimpi eikä ihan yhtä korvessa -- mutta kauhistuttavan ruma ja saman kokoinen (tai muistelen Kajaanissa olleen 40 000 asukasta; ehkä se on jo syöksymällä laskenut). Salgótarjáan on niin kaunis kuin vain 60-70 -luvuilla osattiin sosialistimaassa rakentaa, joskin mahtipontisimmat Kansan Sankarten monumentit 90-luvun alun kuohunnassa kuulemma kiidätettiin piiloon.

Ja Zsuzsa -- ensinnäkin hän osaa lukea (ja puhua) suomea, joten en voisi tänne mitään kielteistä hänestä kirjoittaa, jos vaikka olisi syytäkin -- onneksi ei ole. Miellyttävä nainen; ja vieläpä ilmeisen hyvä ihminen. Voin toki hyväntahtoisesti nauraa hänen tavelleen hyppia portaat alas ja selän takana juoruta hänen asuntonsa suomalaisuudesta: kuivauskaapit, kirjahyllyt täynnä suomalaista kirjallisuutta (jopa videoita)... Seinällä roikkui jopa Kalevala-aiheisia vuosilautasia, joita en ole koskaan kotini ulkopuolella nähnyt! Voin myös hihittää sille, että lähes aina, kun hänen suomea puhuessaan pitäisi käyttää partitiivia, hän tekee kielioppivirheen. Mutta mitään todellista pahaa sanottavaa hänestä en kykene keksimään.

Hän on opettaja pienessä noin 1000 asukkaan Mátraszelessä. Siellä hän myös pitää koulun oppilaille Suomi-kerhoa -- minäkin kävin siellä näyttäytymässä suomalaisen rodun uljaana edustajana, ja lapset saivat kysyä lapsellisia kysymyksiään: Tykkäätkö sinä eläimistä? Minkä värinen polkupyörä sinulla on? Sano jotain suomeksi!

Kun olen tähän asti täällä ollessani kiertänyt lähinnä vain suuria, tai peräti turistikohteina tunnettuja kaupunkeja, oli Mátraszelessä käynti iloinen poikkeus -- pikkukylähän se vain oli, ja illalla kovin pimeä (ja samaa jöötiähän se elämä on kaikkialla läntisessä kulttuuripiirissä) -- ihan tuli koti mieleen.

Lisäksi kävin katsomassa linnaa, joka oli jylhällä paikalla, mutta joka on mainitsemisen arvoinen ennen kaikkea siksi, että se sijaitsee Slovakiassa. Tälle asianhaaralle ei ole varmasti olemassa mitään millään logiikalla perusteltavaa syytä -- kylä linnan juurella on Unkaria, ja Slovakian puoleisella osalla laaksoa ei ole linnan lisäksi mitään. Sainpa kuitenkin passiani vilauttaa. Siinä olevaa kuvaani on aina ilo näyttää (muutenhan rajavartijat saattaisivat erehtyä pitämään minua miellyttävän ja leppoisan näköisenä miehenä).

Muuten Salgótarjánissa ollessani vain juttelin Zsuzsan kanssa, söin hänen ruokiaan, opiskelin suomea ulkomaalaisille, luin suomenkielisen aapisen läpi (en muista, mikä aapinen se oli, mutta se oli hauska!), ja kuuntelin sivusta kun hän puheli unkaria siskonsa, tämän miehen ja heidän lastensa kanssa (ymmärsin joka kahdennenkymmenennen sanan; olen kehittynyt paljon kolmessa kuukaudessa).

Eli sain mitä halusin: paluun todellisuuteen; todellisuuteen, joka on mukava elää ja miellyttäviä sattumia täymmä, mutta joka ei muodosta itsessään tarinoita. Käyntini Salgótarjánissa ei muuttanut minua ihmisenä -- en sieltä poistuessani ymmärtänyt, että kaikki tähän asti elämäni on ollut väärin, en löytänyt elämälleni uutta tarkoitusta, hädintuskin edes kasvoin ihmisenä (toki kaikki kokemukset muuttavat ihmistä, mutteivat koskaan niin paljon kuin elokuvissa). Kaikki sinne johtanut oli vain sattumaa, millekään ei ollut mitään syytä.

Tai ehkä tarina on vielä kesken?

Toistaiseksi se päättyy näin:

Seisomme rautatieasemalla, minä, Zsuzsa, ja hänen teini-ikäinen sisarentyttärensä. Zsuzsa katsoo kirjastoa ja sanoo: "Könyvtár."

"Igen," vastaan, ja hetken mietittyäni jatkan, "tudom."

"Áá, te beszélsz magyarul!", Zsuzsa sanoo.

"Csak kicsit", vastaan.

"De te értet sokat?", hän kysyy, mutten ymmärrä. Kysyttyäni häneltä opin uuden sanan (jonka olen jo aiemminkin oppinut, mutta nyt se jää mieleenikin): sok. Hän kertoo myös, että "sok" ja "sokk" lausutaan eri tavoin. Olen ymmälläni.

Juna kuulutetaan, enkä ymmärrä mitään, mutta onneksi Zsuzsa kertoo minulle, mitä tapahtuu. Olisin sen varmaan voinut kyllä itsekin kaksiraiteisella rautatieasemalla päätellä. Tiedän, että nyt on se hetki, jolloin minun pitäisi sanoa ne kaikki kohteliaisuudet, jotka tällaiseen tilanteeseen kuuluvat: "Kiitos kaikesta, minulla oli mukavaa, pidetään yhteyttä; jos tulet käymään Suomessa, niin poikkea toki kylässä..."

En sano mitään. Jostain syystä mieleni on tyhjä. Mumisen jatain päätöntä ja kömpelöä ja näytän siltä, kuin haluaisin sanoa jotain, mutta en osaa.

Ja junan portailla seistessäni Zsuzsa sanoo, että hän ei jää odottamaan asemalle vilkuttaakseen, sillä hän on sopinut tapaamisen. Sanon "mmm" ja astun sisään.

Istahdan ensimmäiselle vapaalle paikalle ja kiroan itseäni ja vierailuni surkeaa lopetusta.

Mietin hetken, mikä minussa on vikana, ja sitä, millaisen kirjoituksen kaikesta tästä voin kirjoittaa.

Juna lähtee liikkeelle. Otan laukustani kynää ja paperia, ja alan kirjoittaa esseetä käymälleni amerikkalaisen kirjallisuuden kurssille. Analysoimani novelli käsittelee poikaa, jonka suhde todellisuuteen on hieman häiriintynyt.