[18.01.2004]

18. joulukuuta 2003 22:48 Juna, Riihimäki

Otan kännykkäni takin taskusta. Huomaan sen näyttävän väärää aikaa (ja olen iloisesti yllättynyt siitä, että se tilapäisesti näyttää ylipäätään mitään). Laitan sen oikeaan aikaan.

"Tervetuloa, uudet matkustajat. Tämä on pikajuna Ouluun Kuopion ja Kouvolan kautta..."

Kaikki on niin tavallista. Liian tavallista.

Viereisellä penkillä mies nukkuu kummallisesti käpristyneenä kaulahuivi silmiensä ympärillä. Junassa on hiukan kylmähkö, joten hän pitää takkia päällään peittona. Juna on lähes tyhjä -- ainoastaan yksin matkustavia, hiljaisia ihmisiä siellä täällä.

Ja yksi mies, joka puhuu kovaäänisesti kännykkään.

Olen ollut täällä ennenkin.

13. joulukuuta 2003 13:54 Suuri torihalli, Budapest

Olemme Budapestin suuressa torihallissa. Tulimme tänne, minä, Ioannis ja Sotiris, koska ehkä minun pitäisi ostaa jotain tuliaisia kotiin vietäväksi, ja rakennuksen toinen kerros on täynnä matkamuistomyymälöitä.

Sotiris lähti jo takaisi Miskolciin, koska hänen mahansa alkoi oikutella, mutta minä ja Ioannis yhä katselemme. Paikkoja ollaan jo sulkemassa, ne suljetaan kahdelta.

En osta mitään.

Kaikki esineet ovat joko Budapest-matkamuistoja (ja mikä pahinta, sanovat "Budapest, Hungary" "Budapest, Magyarországin" sijaan), tai sitten koresteellista, klisesistä, suomalaisen silmissä niin venäläistä käsityötä. En halua ostaa mitään, joka saa suomalaiset ajattelemaan "aah -- Venäjä" ne nähdessään. En halua tehdä sitä Unkarille.

Unkarilla on ongelmansa, mutta ei se Venäjä ole, ei millään. Köyhä ja keskeneräinen versio Itävallasta ennemmin.

18. joulukuuta 2003 17:44 Akateeminen kirjakauppa, Helsinki

Kurkkuani vihloo. Nenäni on niin tukossa, etten pysty puhumaan. En ole nähnyt kenenkään muun Helsingissä köhivän tai turisemaan nenäliinaan kuten minä, joten oletan tällä kertaa olevani yksi niistä, joka tuo taudin maahan.

Näinhän se toimii nykymaailmassa: Kimmo käy Unkarissa, jossa kaikki ovat sairaita, Kimmokin sairastuu, Kimmo tulee Suomeen, Suomessa kaikki sairastuvat. Vai, miten hassua se olikaan menneinä aikoina, kun taudit kulkivat kyläkunnan kerrallaan ja niillä meni vuosia ennen kuin ylsivät kaikkialle -- jos ylipäätään ylsivät.

Toivottavasti tauti ei ole kovin paha. Olisi ikävä tuoda ilkeä tauti maahan. Tai ehkä suomalaiset ovat jo sairastaneet tämän, ja joku toi tämän mukanaan Suomesta Unkariin.

17. joulukuuta 2003 16:56 Miskolc

Jos joku olisi minulle sanonut syyskuussa, tai vaikkapa edes marraskuun alussa, että vietän suurimman osan viimeisestä päivästäni Unkarissa vain opettajiani hyvästellen... Niin, no, miksei, mutta aika hyvän arvauksen olisi ihminen esittänyt.

Menin puoli yhdeltä Tedin huoneeseen, hän kertoi viikkoa aiemmin minulla siellä silloin olevansa. Sanoin hänelle, etä tulin vain hyvästelemään hänet ja kenties nopeasti kysäisemään kuinka monta ECTS-krediittiä kurssista saisin, sillä olin luvannut olla toisaalla jo puolen päivän aikaan. Ted nauroi, ja sanoi minun jo sopeutuneen unkarilaiseen aikatauluun. Nauroin itsekin, ja jäin suustani kiinni tunniksi.

Menen Juditin luo vasta melkein kaksi tuntia myöhässä, mutta Gabi tulee paikalle yhtä aikaa ja kuulen Jennin ja Ioannisinkin sinne vasta pari minuuttia aikaisemmin saapuneen. Unkarilainen aikataulu.

Judit opetti meille unkaria. Hän puhuu erinomaista suomea, on naimisissa suomalaisen miehen kanssa, ja heidän kolmivuotias Attila-poikansakin puhuu näitä kahta helppoa kieltä ihan sujuvasti.

Syömme hänen tekemäänsä ruokaa, keskustelemme kaikenlaisesta; kaikkea tavallista. Lopuksi hyvästelemme heidät, Gabin ja Juditin, ja kiitämme heitä laadukkaasta unkarinopetuksesta: nyt osaamme kieltä paljon paremmin kuin sinne saapuessamme.

22. marraskuuta 2003 12:32 Debrecen

Melinda esittelee meille kotikaupunkiaan Debreceniä, ja käytyämme eräässä kirkossa hetken lämmittelemässä hän huomaa vieressä vanhan koulunsa. Hän haluaa mennä sinne. Nostalgiatrippi.

Itse vain otan kuvia Melindan riemusta ja naureskelen Ioannisin ja Sotirisin kanssa seinän tauluissa olevalle opettajan kuvalle: Naisella on niin epätodellinen kampaus -- kuin jonkinlainen ortodoksisen kirkon kattokupoli -- kolme palloa päällekäin, joista ylin vieläpä suippo.

Mutta en voi tietenkään olla olematta hieman kateellinen Melindalle, tiedänhän toki itsekin, kuinka elähdyttävää tuollainen nostalgia on. Suren hiljaa mielessäni sitä, että kotoani Puolangalta lähes kaikki nostalgiapaikat on joko purettu tai remontoitu tunnistamattomiksi.

18. joulukuuta 2003 21:20 Rautatieasema, Helsinki

Nyt paitsi kurkkuani vihloo, myös käteni on kipeä. Nostaessani 19-kilon rinkkaani sairaana ja sairaudesta voimattomana en onnistunut, vaan väänsin käteni sille luonnottomaan asentoon. Jouduin vetämään rinkan maata pitkin portaille, joilla sitten sain rinkan sumplittua istualtaan selkään.

Nousen junaan, etsin paikkani ja istun siihen. Onneksi juna näyttäisi olevan normaalin tyhjä, vaikka internetissä jo jouluruuhkan alkamisesta peloteltiinkin. Nukahdan heti lupuntarkastuksen jälkeen, mutta herään noin tunnin nukuttuani ja pysyn tunnin hereillä.

17. joulukuuta 2003 23:08 Miskolc, Kollégium 5

"Hei. Oli sinutkin hienoa tavata. Pidä huolta itsestäsi."

Kättelen Attilan. Sitten kättelen vielä kerran Johnnyn.

Lakanat annoin pois, asuntolakortti, joka minun pitäisi antaa myös pois, on taskussani. Haluan sen muistoksi, ja sitä paitsi siinä on yksi harvoista onnistuineista minusta otetuista kuvista moneen vuoteen.

Olen lähdössä asuntolastani pois nukkuakseni viimeisen yön Ioannisin vieraana Hannesin asunnossa -- sieltä on kätevämmät yhteyden rautatieasemalle, ja sitä paitsi haluan vielä tarkistaa netista seuraavan päivän aikataulut. Olen miettinyt kuudelta lähtevää junaa, mutta en ole varma, ehdinkö kolmessa vartissa Keleti-asemalta Ferihegy'in lentokentälle.

Astun ulos ovesta, ja silloin se iskee. Olen oikeasti lähdössä. Ei enää ikinä kollégium numero viiden huonetta 111. Tämä kaikki jää nyt taakse, tämä kaikki jää vain muistoksi muistojen joukkoon. Pala nousee kurkkuun ja tunnen kyyneleiden alkavan muodostua silmilleni. Nostan käden silmilleni ja hengähdän syvään.

"No niin, lähdetään," sanon, mutta ääneni pettää minut.

12. tammikuuta 2004 17:02 Oulu, bussi 19

Koko Unkarissaoloajan kerroin kaikille, kuinka Suomessa linja-autoissa ihmiset eivät puhu toisilleen. Ihmiset vain katsovat ulos ikunasta omia ajatuksiaan miettien. Kun minulta kysyttiin miksi, en osannut vastata. Minustakin se tuntui oudolta. Mutta Suomessa se on taas ihan normaalia. Näinhän se aina on, on ollut ja on oleva.

Vaikka ei tämäkään stereotypia pidä täysin paikkaansa: tänäänkin istumissani kahdessa linja-autossa ensimmäisessä kolme vaihto-opiskelijaa keskustelivat keskenään englanniksi, ja tässä toisessa kaksi nuorta naista keskustelevat keskenään saksaksi.

Kyllä Suomen busseissa puhutaan; ainoastaan suomalaiset eivät puhu.

18. joulukuuta 2003 14:02 Rautatieasema, Helsinki

Mitä ne ovat tehneet minun Suomelleni?

Kyllä, kaikki tuntuu niin normaalilta, niin tavalliselta, ja sieluni pohjalla jo lentokentällä kummitteli ajatus, että uuden löytäminen on ohi: nyt kaikki on sitä samaa kuin ennenkin. Koko Unkarissa käynti tuntuu jotenkin epätodellisen etäiseltä, ainoa missä se näkyy on epäuskoni keskipäivän harmauteen ja epätodellinen olo, kun linja-auton seinällä on suomenkielinen mainosjuliste.

Tuntuu lähes kuin en olisi missään käynytkään.

Mutta jotain on tapahtunut. Helsingin rautatieaseman lokerot on piilotettu -- ne ovat siirtyneet alakertaan. Ja rautatietunneliin on tullut käytävä lisää. Koko ajan kävellessä tuntuu kuin kaikki olisi melkein oikein, mutta jokin mättää.

Tämä ei ole sama Helsinki, mistä lähdin.

On sekin, että menevät pilaamaan elähdyttävän paluuni koti-Suomeen muuttamalla rautatieasemaa.

Muuten -- säätä ja hintatasoa lukuunottamatta -- kaikki näyttäisi olevan pikaisesti Unkaria paremmin.

18. joulukuuta 2003 04:31 Raitiovaunupysäkki, Károly utca, Miskolc

Jos tämä olisi fiktiota, olisin viimeisen yöni Miskolcissa vain tuijottanut yön pimeydessä kattoa, kerraten tekemisiäni ja todistaen rakkauttani Miskolcia ja siellä tapaamiani ihmisiä kohtaan. Olisin vihdoin valojen sammuttua antanut kyynelten tulla vapaasti ja se hyvästijätön pakahduttava tuska olisi pitänyt minut levottomana hereillä läpi yön.

Todellisuudessa minä sairastuin. Kauheaksi kasvava kurkkukipu ja flunssainen heikotus poistivat Miskolcin lähes kokonaan mielestäni. En saanut illalla unta, mutta se johtui kivusta ja hikoilusta -- jos suru lähdöstä siellä jossain oli, se oli puhtaasti alitajuista. Yritin tietoisestikin ajatella lähtöäni, että saisin fyysisen kivun taka-alalle, mutta ei.

Ja nyt seison tässä, painava rinkka selässäni keskellä tyhjää katua. Saisi se raitiovaunu jo tulla. Jos se ei kohta tule, niin minähän myöhästyn siitä junasta. No, voinhan minä aina ottaa sen seuraavankin, kyllä se 45 minuuttia varmaan riittää lentokentälle pääsyyn -- otan vaikka sen lentokenttäbussin, ei sekään suomalaisittain mitään maksa.

Kurkkuun sattuu eikä Mythonit auta. Ennen nukkumaanmenoa -- se oli kolme tuntia sitten -- ottamani aspiriinikin alkaa menettää jo voimaansa. Tule jo, raitiovaunu. En minä tässä loputtomiin jaksa seisoa, ja se junakin lähtee kohta.

Kauankohan tästä menee rautatieasemalle? Ainakin 20 minuuuttia, varmaan enemmänkin. Tule, tule jo.

17. joulukuuta 2003 00:18 Kollégium 5, Miskolc

Puhumme Suomesta, puhumme Puolangasta, puhumme viihtymisestäni Unkarissa, puhumme unkarintaidoistani, puhumme hänen suomentaidostaan, puhumme siitä, kuinka en vastannut hänen sähköposteihinsa ennen Miskolciin tuloa, puhumme kuinka oli ilo tavata ja toivottavasti tapaamme vielä joskus ja pidetään yhteyttä ja nyt hänen pitää mennä nukkumaan kun huomisaamuna pitää herätä ja minullakin on vielä unkarintunti ja lähde jo, sillä hän on niin huono hyvästelemään ja hän alkaa aina kyynelehtiä ja minä nauran ja hän sanoo ihan totta ja minä sanon hyvää yötä ja vielä kerran kiitos, että olit ystäväni ja hei hei. Ehkä vielä täälläkin tapaamme, kun kuitenkin vielä täällä päivän olen.

Nyt on Melindakin hyvästelty. Ja Sandi. Ketä vielä? AIESECin tyttöjä tietysti, mutta se taitaa olla myöhäistä. Zsuzsin hyvästelin jo viime viikolla, Dorkan luona kävimme aiemmin illalla... Muita tuskin enää tapaan. Muutaman heistä kyllä vielä soisin näkeväni.

23. joulukuuta 2003 14:46 Kunnaskatu 5, Puolanka

Hyi kauhea näitä tomaatteja! Kuka ihme näitä voi syödä?!?

Unkarissa voi olla paljon vikaa, mutta ainakin tomaattikasvin marjat sentään maistuva jollekin -- vieläpä hyvälle. On vaikea uskoa, että olen joskus näitä Suomen tomaatteja syönyt, jopa hyvillä mielin.

Paprikasta ei tietenkään kannata edes puhua.

18. joulukuuta 2003 8:28 Metroasema, Kõbánya-Kispest, Budapest

Kuin kiusatakseen minua Unkarin aina niin organisoitu ja toimiva yhteiskunta näyttää mahtinsa juuri ennen poistumistani maasta. Ihan oikeasti jo pieni ääni takaraivossani kiroaa koko maan ja on vain iloinen, että pääsee Suomeen.

Onneksi päätin ottaa sen kello viiden junan. Onneksi ehdin siihen. Aikataulu piti tasan paikkaansa. Täältä menee linja-auto Ferihegy'iin kahdessakymmenessä minuutissa, joten olen lähtöselvityksessä tasan silloin kuin suositusten mukaan pitäisikin.

Olettaen vain, että saan jostain ostettua lipun linja-autoon. Lipunmyyntipisteen myyjä on päättänyt lähteä jonnekin. Ei se mitään, linja-autosta, jonka kuski on ties missä, ja jo viisi minuuttia taulun mukaisesta lähtöajasta myöhässä, linja-autostakin voi lipun osaa. On se parikymmentä forinttia kalliimpi, mutta autetaan nyt sillä rahalla unkarilaista yhteiskuntaa nousemaan. Eikä parikymmentä forinttia ole kuitenkaan oikeasti rahaa.

Mutta arvatkaapas, ystäväni, myydäänkö linja-autossa lippuja. Kyllähän siinä tietysti sanotaan, että myydään, mutta ei tämä bussikuski ainakaan myy. Tulee autoon kymmenen minuuttia myöhässä eikä ota rahojani vastaan. Olen jo hetken huolissani ja pelkään myöhästyväni koneesta, mutta kuski vain viittilöi minut sisään.

Toivon tietysti, että lipuntarkastajat eivät nyt tulisi tekemään yllätysiskuaan -- koska en tahtoisi yrittää selittää tilannetta -- mutta toisaalta, rangaistus liputta matkustamisesta on vain kahdeksan euroa.

19. joulukuuta 2003 6:59 Juna, Sukeva

Outoa. Veturi hajosi. Se ei sinänsä ole outoa, sellaista sattuu, siitä lukee lehdistä harva se päivä, varsinkin kovilla pakkasilla kuten tänään. Outoa on se, että siitä tiedotetaan. Ei ne vaan Unkarissa olisi.

Se Unkarissa otti aina päähän, että mitään tuollaista ei tiedotettu. Ei niin, että olisin tiedotuksista mitään ymmärtänyt, mutta kun mitään ei edes yritetty kertoa. Jos juna pysähtyi puoleksi tunniksi matkalle ja kulki loppumatkan puoli tuntia aikataulusta jäljessä, sen enempää konduktöörit kuin matkustajat eivät näyttäneet olevan tapahtuneesta edes kiinnostuneita.

Mutta taas Suomessa. Täällä tiedotus pelaa, ja heti kun jotain tällaista tapahtuu, niin konduktöörien jalkoihin tulee vipinää, ja kaikesta näkee, että nyt toimitaan ahkerasti, että mitään ongelmia ei vain sattuisi. Linja-autosta myöhästyminen pelottaa joitain, myös minua, mutta VR kiltisti järjestää kaikille taksikyydin kotiinsa. Itse en tarvitse, juna ei lopulta myöhästy niin paljoa.

18. joulukuuta 2003 16.12 Stockmann, Helsinki

Voi jospa Unkarissa jossain olisikin ollut tällainen kauppa. Täällä näkee, että Suomessa ymmärretään maan markkinoinnin päälle: suuri tila täynnä erilaisia suomalaisia matkamuistoja. On saunajuttuja, on lappijuttuja, on Suomen lippuja, on paitoja, joissa lukee "Suomi", on paitoja, joissa lukee "Finland", on Muumeja, on Mauri Kunnasta, on Joulupukkeja, on suomalaista muotoilua, on... On kaikkea. Itse suomalaisenakin katselen tuotteita lähes innostuneena, ja vain itken, kuinka hienoa olisikaan ollut jos jossain Unkarissa olisi ollut vastaava kokoelma unkarilaisia tuotteita.

Kyllähän näistäkin näkee, että osa on vähän väkisellä väännettyjä matkamuistoja -- tuotteita, jotka joku on keksinyt tuotteistaa matkamuistoiksi, jotka joku on tuotteistanut osaksi suomalaista turismiteollisuutta, vaikka niillä ei muuten välttämättä juuri mitään tekemistä Suomen tai matkailun kanssa olisikaan. Niin kuin vaikka se Joulupukki.

Mutta täältä löytyy muutakin kuin vain vanhoja kliseisiä käsitöitä. Suomella on matkamuistomyymälästä päätellen jopa nykyisyys.

16. joulukuuta 2003 20:24 Dorkan koti, Miskolc

"Minä kysyn sinulta ihan äkkiä pari ihan helppoa kysymystä, johon voit vastata äkkiä."

"Okei. Antaa palaa."

"Sano kolme hyvää asiaa suomalaisesta kulttuurista."

Kolme hyvää asiaa suomalaisesta kulttuurista? Jumitun täysin. Ioannis tarjoaa sitä, kuinka organisoitu ja järjestelmällinen Suomi on, mutta sanon, että ei sekään ole aina ainoastaan hyvä asia. Joskus Suomen järjestelmällisyys on lähes ahdistavaa. On huomattavasti helpompi keksiä huonoja asioita Suomesta kuin hyviä. Se ei johdu siitä, että Suomi olisi huono maa, se johtuu siitä, että minun luonteeni toimii niin. Ehkä olen vain negatiivinen ihminen.

"Okei, se toinen kysymys olikin, että luettele huonoja asioita."

Aloitan negatiivisista: Juomatavat. Tietysti juomatavat; mikään muu ei saa minua yhtä lailla inhoamaan koko typerää maata kuin se tieto, etten oikeasti voi mennä iltaisin ulos näkemättä sammuneita, oksentelevia, nurkkiin kusevia ja tappelevia ihmisiä. Toinen on suomalaisten perisynti sulkeutuneisuus. Se on klisee, eikä se aina pidä paikkaansa, toki Suomessakin on sosiaalisia ja avoimia ihmisiä, mutta niin usea on epäsosiaalinen ja sisäänpäinkääntynyt. Minäkin. Ehkä siksi sitä niin inhoan.

Kolmanneksi negatiiviseksi seikaksi taitaa jäädä sitten se liika järjestäytyneisyys. En ole välttämättä samaa mieltä, ja kommentoin senkin, mutta kommentoin myös, että kysymys on kaikkea muuta kuin helppo ja nopeasti vastattava. Vielä kuukausi kysymyksen asettamisenkin jälkeen sitä säännöllisesti mietin ja pohdiskelen.

Hyviä asioita Suomesta? Onko sellaisia?

19. joulukuuta 2003 7:47 Rautatieasema, Kajaani

Huh. Ehdin. Linja-auto Puolangalle ei lähde ennen kuin kymmentä vaille kahdeksan. Ei mitään hätää. Vaikka juna myöhästyikin yli puoli tuntia, niin päässäni käymäni skenaariot kyydin järjestämiseksi kotiin voi jo hylätä sellaisenaan. Kaikki menee niin kuin pitääkin, ehkä jopa suunniteltua paremmin -- nyt ei pidä seistä kylmässä palelemassa neljääkymmentä minuuttia.

Se tietysti on ongelma, että minulla ei ole rahaa; poltin kaikki Helsingissä joululahjoihin ja ruokaan. Onneksi Suomessa kommunikointi ihmisten kanssa on kuitenkin mahdollista, joten tällaisestakin tilanteesta selvittäneen. Se on kummallista, että ihmisille voi ihan oikeasti selittää asioita ja niistä voi jopa neuvotella.

Sovimme, että voin nostaa rahaa Paltamosta ja maksaa sitten. Mikäs siinä. Bussi on joka tapauksessa ihan tyhjä, olen ainoa matkustaja (niitä joitain paltamolaisia koululaisia ja postia lukuunottamatta, jotka kai auton tärkein sisältö ovatkin).

Niin se sujuu, kun on yhteinen kieli.

3. tammikuuta 2004 13:34 Oulu

Unohtakaa kaikki pahat sanani suomalaisesta liikenteestä -- tai älkää sentään. Suomalaiset autoilijat ovat edelleen itsekeskeisiä virtsakalloja, jotka ovat varmoja siitä, että liikennesäännöt ovat luotu kaikkia paitsi heitä itseään varten. Paras tapa muodostaa maantiellä jono itsensä perään on ajaa nopeusrajoituksen mukaan. Ja jos suojatien viereen jää odottamaan, että joku auto antaisi tietä sen ylittämiseen, niin siinä saa kyllä seistä siihen asti, että kaupunki päättää tehdä tiestä kävelykadun (ja sittenkin on parempi varoa, sillä niistä autoilijoista ei koskaan tiedä).

Mutta ero unkariin on kuitenkin siinä, että tie on yleensä mahdollista ylittää. Vaikka autot eivät hidastakaan suojatien reunalla seisovaa kulkijaa yli päästääkseen, niin ne kuitenkin hidastavat yleensä silloin, kun jalankulkija on jo suojatiellä menossa. Unkarissa jos suojatien ylitti niin kuin järkevää on, niin autot suunnilleen yrittivät tähdätä kohti ja avasivat vielä ikkunan huutaakseen painokelvottomia kommentteja perääni (vaikka liioittelu on eräs syntejäni, niin nyt en liioittele yhtään: tämä tapahtui useita kertoja, juuri kuten sen kuvaan).

Suomessa tien uskaltaa ylittää muualtakin kuin liikennevalojen kohdalta. Vaikka Oulussakin liikennettä on moninkertaisesti Miskolciin verrattuna. (Vaikka Miskolcissa on paljon leveämmät kadut -- kai se on joku sosialismijuttu: viisivuotissuunnitelmassa päätettiin rakentaa leveitä teitä, joten niin tehtiin vaikka liikenteestä ei ollut tietoakaan.)

17. joulukuuta 2003 22:57 Keittiö, Kollégium 5, Miskolc

Siinä Johnny nyt istuu. Hän pyysi minut keittiöön, että hän voisi pitää minulle asialliset jäähyväiset. Jo monelle erikseen sanottuani, että ei, minua ei tarvi viedä Rockyyn, varsinkaan kun te kaikki olette sairaina ja teillä on huomisaamuna kaikilla tentti ja kun minun pitää kuitenkin herätä viimeistään viideltä, niin Johnny kuitenkin haluaa sanoa minulle jotain ennen lähtöäni.

Ja hän pyytää anteeksi, ettei ole ollut niin sosiaalinen ja avoin kuin hän parhaimmillaan olisi voinut olla, hän pyytää anteeksi, ja selittää miksei, ja hän toivoo, että minulla siitä huolimatta on ollut hauskaa Unkarissa. Vakuutan hänelle, että hänellä ei ole mitään anteeksipyydettävää (ehkä huoneessa poissaollessani tupakointia lukuunottamatta), ja että toki ymmärrän, varsinkin sen, että Miki ei kanssani paljoa ollut tekemisissä, kun emme toistemme kieltäkään osanneet, ja että kyllä, olen nauttinut Miskolcinkuukausieni lähes joka hetkestä: niistä, jotka olen huoneessani viettänyt ja niistä, jotka olen sen ulkopuolella ollut.

Ainoa, mikä minua vähän harmittaa on se, että Szilárd ei ollut läsnä lähtiessäni. Hän oli sairas, ja kotonaan.

Annoin heille lähtiessäni ison kasan tavaraa, jotka oli helpompaa olla ottamatta mukaan, ja ostin vielä rasian lähikaupasta löytämiäni suomalaisvalmisteisia makeisia (jotka sisälsivät Finlandia-vodkaa).

Toivottavasti eivät muista pahalla. Minä en.

18. joulukuuta 2003 20:58 Rautatieasema, Helsinki

Juon limsaa (1,20 e) ja syön ostamaani patonkia (4,50 e), ja muistelen, kuinka paljon maksoin Unkarissa kaikesta. Eivät nämä Suomen hinnat niin kamalilta tunnu, jos niitä ei käännä forinteiksi.

Mutta jos ne kääntää forinteiksi, niin huh huh. Minä maksoin paikallisliikenteen kyydistä lentokentältä rautatieasemalle enemmän kuin matkasta Miskolcista Budapestiin aiemmin aamulla! Patongista maksamani neljä ja puoli euroa olisi lähes riittänyt tasokkaaseen ateriaan yhdessä Miskolcin parhaista ravintoloista. Tosin leipä on kyllä hyvä, ei siinä mitään. Ja Kaivopihan Unicaféssa syömäni aterian hinta-laatusuhde kyllä pesi Miskolcin yliopiston Menzan mennen tullen.

Mutta sitten taas tietysti se raha, jonka maksoin junamatkasta Helsingistä Kajaaniin...

Huokaus. Päiväni rikkaana taitavat olla -- ainakin toistaiseksi -- ohitse.

18. tammikuuta 2004 20:54 Rakentajantie 5 D 92, Oulu

Ei Suomi niin paha maa ole. Kunhan talven auringottomuudesta ja ihmisten juomatavoista ja sisäänpäinkääntyneisyydestä pääsee yli, niin lähes kaikki on Unkaria paremmin. Ne asiat, joista täällä valitan ovat enimmäkseen asioita, joista Unkarissa ei olisi ollut mitään järkeä valittaa, sillä ihmiset siellä eivät olisi edes ymmärtäneet, mistä puhun. Täällä haluan muutosta lähinnä maalauksen yksityiskohtiin, Unkarissa työstä oli kankaalla vasta raakaluonnos.

Ne juomatavat tietysti ovat poikkeus.

Se vähän harmittaa, että taas Suomessa ollessa ei voikaan oikeasti kertoa, mitä on tehnyt ja mitä nähnyt, sillä kaikki, jotka teksteissäni esiintyisivät, osaisivat kuitenkin lukea kirjoitukseni. Sekä useat muut, jotka osaavat lukea, mitä kerron niistä heidän tuntemistaan ihmisistä, joista kirjoitan. Sekä useat, jotka nimiä mainitsemattakin osaisivat päätellä, kenestä kirjoitan.

Tarinan opetus olkoon vaikka:

Oma koti kullan kallis. Mutta minun puolestani sen kodin ei todellakaan täydy olla siellä, tai edes samassa maassa, missä se koko lapsuuteni on ollut.

Nyt se on täytetty.

Ai niin. Se tauti, jonka toin maahan. Se ei tarttunut keneenkään. Se oli riehunut täällä jo joulukuun alussa. En siis tehnyt mitään pahaa.

Ja ai niin: ne hyvät asiat Suomesta, jotka Dorkalle sanoin: -- -- äh. En minä enää muista.

Eivät kai ne olleet mitään tärkeää.