[30.09.2003] Viikonloput ovat ankeita. Koko kampus huutaa tyhjyyttään. Kaikki unkarilaiset ovat kotonaan, kantiini kiinni, baarikin suljettuna. Tyhjän kollegium viiden käytävillä narisee vain minun rikkinäiset kenkäni, ja niinpä ne talon kymmenen kaupunkiin jäänyttä ulkopaikkakuntalaista (tai ulkomaalaista) tietävätkin tarkkaan missä kuljen. Koko kampusalueella on varmaan viikonloppuisin noin 50 ihmistä, ja heistäkin puolet töissä "opiskelijahostellien" auloissa vaihtamassa avaimia henkilökortteihin ja toisinpäin.

Siispä jotain on keksittävä. Toissa viikonloppuna kävimme tampereelaisen Jennin (Suomen Tampereelta, sillä vaikka Miskolcissakin sen nimiseen kaupunginosaan matkaava paikallisliikenteen bussi jaksaa kerta toisensa jälkeen naurattaa, niin en tiedä tavanneeni ketään, joka siellä asuisi) ja ateenalaisen, mutta Thessalonikissa asuvan, Ioanniksen (kysyin häneltä, miten hän haluaa nimensä taivutettavan suomeksi, Ioannisin vai Ioanniksen, ja hän valitsi jälkimmäisen, koska se "kuulostaa typerämmältä") kanssa Budapestissä. Budapestissä on nättiä. Käykää toki tekin. Ei maksa mitään. Ainakaan opiskelijalle Miskolcista.

Ja tietysti olemme tutustuneet Miskolcin vilkkaaseen yöelämään, jossa baarit sulkeutuvat viimeistään yhdeltä. Paras baari antaa asiakkaidensa piirtää pöytiinsä, tarjoaapa vielä väriliidutkin, joten pakkoneuroottiselle piirtelijälle, kuten minä, se on paratiisi. Mutta viime lauantaina kävimme Jennin, Ioanniksen, Jussin (Tampereelta hänkin), Katrinin (saksasta), Petran (tai sinne päin, kroatialainen), Artemin (unkarilaistunut ukrainalainen) ja hänen siskonsa Tatjanan (kirjotusasu epävarma) kanssa istumassa Cafe Dalissa. Kahvila oli kiva, seinillä oli Dalin piirustuksia, tuskin alkuperäisiä, ja juominen ei tietenkään maksanut mitään. Tee, joka Petran iloksi oli kroatialaista, maksoi 160 HUF. Jonkinlaisen laskun jakamisessa tapahtuneen virheen takia en maksanut mitään, enkä vieläkään tiedä, kuka teeni maksoi. 65 senttiähän se tietysti vain oli, aivan kuten käytännössä kaikki juomat missä tahansa baarissa tai ravintolassa, mutta minua häiritseekin enemmän se, että en yhtään tiedä mitä tapahtui ja miksi tarjoilija lähti tiehensä ottamatta rahojani.

Jatkoimme matkaamme toiseen baariin, joka miskolcilaiseen tapaan on piilotettu niin, että sinne ei varmasti eksy ellei tarkkaan tiedä minne on menossa. Tämä baari oli ovelasti kätketty paikallisen elokuvateatterin (elokuvalippu 200-250 forinttia, esittää elokuvia myös tekstitettynä) alakertaan niin, että sisäänkäynti oli rakennuksen sisäpuolella. Kävimme siellä kuuntelemassa paikallista kellaribändiä, jonka keikalle Ioannisin oli ilmeisesti kutsunut kaksikin bändissä soittavaa henkilöä toisistaan tietämättä. Eli bändissä siis oli kaksi ihmistä, jotka puhuivat englantia. Tämä tilastollinen epätodennäköisyys on selitettävissä ainoastaan sillä, että toinen näistä oli unkarilaistunut saksalainen. Jossain välissä iltaa tarjoilija tuli huomauttamaan, että he haluaisivat sulkea baarin, että jos viitsisimme joskus poistua, niin se saattaisi olla kivahkoa.

Ilta oli ensimmäinen, kun kuljimme pelkässä ulkomaalaisporukassa ilman unkarilaista, joka voisi tulkata, mutta onneksi Artem siskoineen puhuvat ilmeisen erinomaista unkaria. Tai ainakin ymmärtävät, mitä ihmiset heille sanovat. Ei siis pitänyt koko iltaa katsella ihmisten kauhistuneita ilmeitä, kun he yhtäkkiä huomaavat, että noiden outouksien kanssa pitäisi puhua vieraita kieliä.

Osa porukasta jatkoi matkaansa paikalliseen diskoon, joka heidän kertomansa mukaan mukaan oli kauhea, mutta ovella sisään kurkattuani päätin Katrinin kanssa napata taksin yliopistolle. Taksikuski ei tietenkään puhunut sanaakaan englantia, mutta onneksi unkarinopintoni alkavat jo sen verran kantaa hedelmää, että osasin muodostaa huolelliset lauseet "egyetembe" (yliopistolle, en ole varma, onko suffiksi oikein) ja "kollegium öt" (asuntola viisi, teoriassa ainakin). Yllättäen rehellinen taksikuski pisti peräti taksamittarin päälle ja ajoi perille lyhintä mahdollista reittiä, joten kyyti maksoi ruhtinalliset 254 forinttia (euron, matkan pituus noin viisi kilometriä, aloitusmaksu 55 HUF). Toiset eivät aina ole olleet yhtä onnekkaita taksikuskien rehellisyyden suhteen, joten matka on saattanut maksaa jopa tuhatta forinttia, ilmeisen pimeänä.

Ja tässä maassa alkaa ihan oikeasti jo oppia siihen, että tuhat forinttia (4 e) on iso raha. Jos jokin maksaa yli viisisataa (2 e), niin yleensä jää ostamatta. Huolestuttaa vain se, että jos täkälainen rahankäyttö jää päälle toistuvine ulkonasyömisineen, matkustamisineen ja baari- ja kahvilavisiitteineen, niin Suomeen palatessa henkilökohtainen konkurssi on totta alle viikossa.

Mutta halusin vain kertoa tämän sisällöttömän ja tarpeettoman tarinan, että kaikki kotona tietäisivät, että yhä elän, ja että en istu kaikkia iltoja ylhäisessä yksinäisyydessäni valkoista seinää tuijottaen (tämä oli vitsi, naurakaa, kampuksen opiskelija-asuntoloissa ei tunneta yksityisyyttä).