[10.11.2003] Kuunnelkaa: olen lukenut täällä ollessani paljon kirjoja. Ilman televisiota, ilman sanomalehtiä, ilman tietokonetta -- ilman mielenkiintoisia unkariksi dubbaamattomia elokuvia -- kirjojen lukeminen on ainoa passiivinen viihdykse, joka täällä on tarjolla tylsien hetkien tappamiseksi. Olen lukenut lähinnä englanninkielistä kaunokirjallisuutta, suomalaista kun ei löydy, ja tietokirjallisuutta luen mieluiten tiivistelminä. Ja olen istunut täällä myös kirjallisuuskurssilla, jolle pitää kirjallisuutta lukea (ja analysoida).

Se vain on hassua, kuinka aina ne kirjat, joita luen, vaikuttavat tapaani kirjoittaa. Teksteihini sujahtaa aina eri kirjailijoiden eri teoksille tyypillisiä lauserakenteita ja ilmaisutapoja, olin sitten viimemmäksi lukenut Austenia, Twainia tai Vonnegutia.

***

Kirjoitan tätä tekstiä istuessani koripallo-ottelussa. Ottelua pelataan yliopiston liikuntahallissa, jota ihmisten suussa yleisesti UFOksi kutsutaan. Ulospäin talo vaikuttaa aika isolta (ja näyttää kieltämättä laskeutuneelta lenhtävältä lautaselta), mutta sisällä istuessa on lähes klaustrofobinen tunnelma. Mutta tietysti tänne nyt kokonainen käsipallokenttä mahtuu.

En tiedä, ketkä pelaavat vastakkain -- yliopistojoukkueita ne ovat, ja nuo valkopukuiset (jolle kaikki aina taputtavat) ovat paikallisia -- ehkä minun pitäisi kysyä...

Sandi sanoo, että Miskolcin joukkue on nimeltään MEAFC (joka on lyhenne Miskolcin yliopiston koripallojoukkueesta) ja toinen on -- joskaan hänkään ei ole varma -- Vészprem. Ei hän oikein tiedä, onko niiden pelaajat oikein edes yliopisto-opiskelijoita vai mitä... No, kai peli itsessään onkin tärkein, ei se, ketkä pelaavat.

Ja yleisöllä on hauskaa kotijoukkuetta äänekkäästi kannustaessa ja uusia ivahuutoja vastustajalle keksiessä. Sandi tulkkaa minulle osan huudoista, mutta en niitä tähän kirjoita.

***

Korjaus: Hostelli, jossa Budapestissä yövyimme, oli Yellow Sub, ei Yellow Submarine.

***

Pääsimme vihdoin ja viimein pyhäinpäivänä Egeriin. Tarkoitukseni oli siitä koko seuraavan viikon ajan kirjoittaa pitkä kuvaus, jossa olisin sekä kironnut amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin alimpaan helvettiin (onneksi unkarilaiset ymmärtävät Halloweeniä vielä huonommin kuin suomalaiset) sekä kuvannut yksityiskohtaisesti Egerin nähtävyydet, tunnelman ja kaiken, mitä siellä teimme.

En saanut kirjoitusta aikaiseksi, eikä se olisi kovin mielenkiintoinen ollutkaan. Lyhyesti: Egerissä on vanha linnoitus, linnoituksessa pienen pieni ja säälittävä vahamuseo, yhtäkkiä keskellä kaupunkia nousee Euroopan -- kai koko maailman -- pohjoisin turkkilainen minareetti, söimme viidellä eurolla täydessä ravintolassa (ja kummastelimme joukkokäyttäytymistä, sillä viereinen ravintola oli tyhjä) ja harhailtuamme hetkisen palasimme kotiin Miskolciin.

Egerissä oli lisäksi kirkkoja, tori ja McDonald's. Kuuluisa Eger on viineistään, ja yleensä kun ihmiset täällä Egerinmatkastaan kertovat, se sisältää lauseen : "...ja olin kyllä siis ihan päissään." No, emme juoneet mitään. Minun tapauksessani viininmaistelu olisi muutenkin aivan järjetöntä, sillä en kokemuksen puutteesta niissä kuitenkaan mitään eroa aistisi.

***

Hukkasin hanskani, jotka kaksi viikkoa sitten Budapestistä ostin. Tämähän on normaalia, hanskoja hukkuu siinä kuin pyyhekumeja ja sateenvarjoja: keskimäärin yhdet vuodessa. Se vaan harmittaa, että hanskat olivat uudet ja sellaisia ei tästä maasta mistään löydä. Kävin Pestissäkin siinä kaupassa, mistä ne viimeksi ostin, etsimässä uusia vastaavia, mutta sieltäkin ne olivat jo loppuneet.

***

Nyt kaikki yläasteikäiset huomio: unkarinkielen sana "persze", äännetään "perse", tarkoittaa "totta kai".

Tähän kun lisätään iloinen hymy ja se pirteä intonaatio, jolla persze niin usein lausutaan, voitte kuvitella kuinka epätodelliseksi tunnen toistuvasti oloni.

***

Koripallo-ottelu päättyi 81 - 85, kotijoukkue hävisi. Tuomari oli lahjottu puusilmä, jolle pitäisi työntää pilli ahteriin. Näin käänsi Sandi yleisön huutelua. Yleisö lienee siis samanlaista kaikkialla.

***

Löydän itseni aina mitä kummallisimmista paikoista. Viime kesänä huomasin seisovani Eiffel-tornin huipulla, vaikka pelkään korkeita paikkoja ja ahdistun väenpaljoudessa.

Viikko sitten löysin itseni kiipeämästä Egerin minareettiin. Ei se tietenkään Eiffel-torniin ole korkeudessaan mitenkään verrattavissa, 40 metriä, mutta pelkäsin sen huipulla paljon Eiffeliä enemmän. Minareettiin nousivat vain kapeat, suljetut portaat, jotka saivat minut huomaamaan, ettei klaustrofobiakaan täysin tuntematon sielulleni ole. Jonkin matkan portaita kivuttuani minun oli pakko sulkea silmäni hetkeksi ja laskea kymmeneen, sillä niin kovaa luontoni huusi minua laskeutumaan.

Huipulla oleva tasanne on lähes 30 senttimetriä leveä, eikä siellä oleva aitauskaan kovin suurta luottamusta herättänyt. Ei sieltä yrittämättä tippumaan pääse, mutta pelko ei ole rationaalista. Otin kuitenkin kaksi kuvaa Egeristä ja kiipesin alas.

***

Unkarilaisten sukunimet ovat hassuja: ne aina tarkoittavat jotain. Näiden sukunimistä tulee aina mieleen keskiajan ihmisten liikanimet -- on suurta, on voimakasta, on kuningasta, on saksalaista, on unkarilaista, on kankuria, on suutaria... Ja sukunimi kirjoitetaan aina ennen kutsumanimeä. Hupsua.

***

En ole sitä vielä tainnutkaan tänne mainita, mutta Miskolciin tuli Ioannisin riemuksi yksi kreikkalainen lisää. Mies tunnetaan nimellä Sotiris. Hän oli mukanamme Egerissä. Seurueemme oli minä, hän, Ioannis ja Jenni.

Hänen passissaan lukee nimen kohdalla Sotirios. Ota näistä kreikkalaisista sitten selvää.

***

Tunnustan! Olen käynyt täällä ollessani usein McDonald'silla syömässä. Ymmärrän toki hävetä ja katua toimintaani, ja ansaitsen saamani universaalin paheksunnan, mutta antakaa kun yritän selittää:

Unkarin McDonald'silla on tarjous (akció) kaksi juustopurilaista 300 forintilla. Tämä on euro kaksikymmentä senttiä. Seitsemän markkaa. Pieneen nälkään mistään ei saa vastaavalla hinnalla mitään yhtä täyttävää. Ja seurueeni, missä olen matkannut, ei ymmärrä paheksua McDonald'sia yhdä vahvasti. Itse muistan kyllä joka kerta ovesta sisään astuessani pyytää sallimuksen anteeksiantoa -- ja usein en syö mitään, istun vain seurana -- mutta, mutta...

Minulla ei ole mitään hampurilaisia vastaan, eikä McDonald'skaan ole minulle se kaiken pahan alku ja juuri, jona se usein Euroopan anarkisteille ja vasemmistolle näyttäytyy. En vain pidä kulttuuri-imperialismista, enkä ainakaan haluaisi sitä tukea.

***

Mutta Ioannis pelkäsi minareetin huipulla varmaan minuakin enemmän! Ainakin hän puhui ja huuteli siihen sävyyn minua enemmän.

Tosi Mies ei tunteitaan näytä.

***

Tosimies on niin paniikissa, ettei hän kykene saamaan vartalostaan mitään ulkoisesti näkyviä tunteitaan esiin.

***

Kävimme nyt lauantaina Budapestissä, kun Sotiris ei siellä vielä ollut käynyt. Kävelimme tärkeimmät nähtävyydet nopeasti läpi, sillä Ioannis tahtoi shoppailemaan.

Päivä oli kaunis ja aika lämminkin, mutta en onnistunut oikeasti innostumaan, sillä en saanut edellisenä yönä juurikaan unta.

Koska Unkari on pieni maa, törmäsimme päivän aikana useisiin tuttuihin. Paulaan Keleti-asemalla, Paulaan ja Eevaan paluujunassa, ja Sandiin Miskolcissa (koska kävelimme linja-autoa odotellessa Sotirisin kanssa pysäkille, jolle meillä ei olisi pitänyt olla mitään asiaa).

Sandi pyysi meitä sunnuntaina seurakseen koripallo-otteluun. Vain minä menin.

***

Istun nyt asuntolakerrokseni keittiössä.

Kinga kävi kysymässä, mitä teen.

Vastasin, että kirjoitan.

Kuten aina, hän sanoi.

Hymyilin vastaukseksi.

***

Huoneessani on tautisen lämmintä. Öisin siellä ei saa unta eikä siellä muutenkaan aikaansa mieluusti vietä. Sitä istuu mieluummin vaikka keittiössä.

Huoneen hengitysilmakin koostuu ensisijaisesti hiilidioksidista. Jos avaan ikkunan, huonetoverini (tai heidän lukuisat ystävänsä) sulkevat sen lähes heti. Ovea sentään voin pitää auki käytävälle niin halutessani.

Tai voin istua keittiössä.

***

Mielestäni hauskin Unkarin kaupunginnimistä on Szombathely. Se tarkoittaa lauantaipaikkaa.

***

Koska kirjoitan tätä isänpäivänä, haluan toivottaa täten onnea kaikille isille, etenkin omalleni ja hänen isälleen. Lisäksi toivotan tätä kautta isoisälleni Martille iloista nimipäivää ja erityisen onnellista 80-vuotispäivää.

Toivottavasti terveiset menevät perille.

***

Olisi mukavaa tietää, ketkä sivujani lukevat, joten pyydän, että jos käytte täällä, lähettäkää minulle sähköpostia.

Osoite on kimmo@leipajapiima.com

Köszönöm.

***

Pyhäinpäivän iltana kävimme hautausmaalla katsomassa, miltä unkarilaiset haudat näyttävät, kun niillä on kaikilla paljon kukkia ja kynttilöitä. Koko päivän kaikkialla pitkin Unkaria ihmiset kuljettivat käsissään kukkia ja kynttilöitä. Paitsi me, mutta me olemmekin ulkomaalaisia.

Hautausmaalla oli kaunista, ja tietysti se hautausmaille ominainen harras hiljentävä tunnelma. Kävelimme hautausmaalla, minä, Ioannis ja Sotiris, ja puhuimme eroista suomalaisessa ja kreikkalaisessa hautajaismenossa. Erot ovat suuria.

***

Koko täällä olon ajan olen yrittänyt etsiä taivaalta tuttuja tähtikuvioita. Otavaa, Pohjantähteä. Niitä, jotka aina suoraan ylhäältäpäin meitä koti-Suomessa tervehtivät. En ole löytänyt. Olen nyt alkanut pyytää jo apua paikallisiltakin -- jos he kertoisivat minulle, missä suunnassa on pohjoinen, ehkä sitten osaisin löytää tutut tähdet paremmin.

Mutta mitään ei näy. Ehkä kaupungin valot peittävät tähtien näkyvyyden sillä korkeudella, missä Otavan tulisi muuten olla. En tiedä.

***

Eilen oli täysikuu ja kuunpimennys. En nähnyt, mutta Sandi sanoi, että kuu vain muuttui oranssiksi.