[11.12.2003] Loppu lähestyy.

En voi enää varmuudella tietää, mikä jää viimeiseksi kirjoituksekseni täältä Unkarista -- en voi tietää, miten minulla on aikaa tai halua käyttää aikaani tietokoneen ääressä leipajapiimaa päivittäen.

Sillä koko ajan mahan pohjassa kutkuttaa olo, että niin paljon olisi vielä tehtävä, niin paljon nähtävä, niin paljon ihmisiä, jotka pitäisi vielä vähintään kerran yhyttää, että niille voisi sanoa hyvästit.

En tiedä, millaisen kuvan tekstini ovat viihtymisestäni antaneet, ja onhan Unkari välillä vähän paska maa, mutta niin paljon olen niin hienoja ihmisiä täällä tavannut, että on suru lähteä.

En kirjoita ihmisistä, sillä pelkkien positiivisten asioiden kirjoittaminen on pitkäveteistä, pahoja asioita en nyt halua kirjoittaa, enkä juoruillakaan luontevasti osaa.

Sanottakoon tässä vain, että ikävä tulee.

***

Kuinka moni niistä, jotka näitä tekstejäni täältä lukee, ei tunne minua luonnossa, sitä en tiedä. Se oli yksi Zsuzsan tapaamisen hauskoja piirteitä -- ennen tapaamistamme hän tiesi minut vain kirjoitusteni perusteella. Ja kirjoituksissani olen huomattavasti avoimempi, hienostuneempi ja herkempi kuin luonnossa. En tiedä, kuinka pettynyt Zsuzsa minuun oli (en kysynyt), enkä tiedä sitäkään, kumpi on enemmän todellinen minä; se, joka seisoo asemalaiturilla osaamatta hyvästellä vai se, joka kirjoittaa siitä itsekriittisen tunnelmapalan kaikkien luettavaksi.

Oli miten oli, annan kaikille lukijoilleni yhden neuvon, tunsittepa minua tai ette: älkää koskaan erehtykö ottamaan minua (tai ainakaan kirjoituksiani) liian vakavasti.

***

Täten lupaan vielä kotiin palattuanikin tänne pari kirjoitusta tänne kirjoittaa. Lupaan kirjoittaa tekstin jäähyväisistä Unkarille ja sen ihmisille. Lupaan kirjoittaa niistä asioista, joista en ole vielä kirjoittanut, mutta jotka mainitsemisen ansaitsevat. Lupaan kirjoittaa Suomesta ja siitä, miltä maa sinne palattuani vaikuttaa.

Onko Suomi paratiisi, hyvinvoivien, rehellisten ihmisten luonnonkaunis onnela, vaiko sisäänpäinkääntyneiden alkoholistien kylmä ja pimeä epämaailma? Tätä olen viime päivinä miettinyt, mutta en osaa vastata. Ehkä sitten Suomeen palattuani osaan.

***

Olen viime aikoina, kun olen hiljalleen sopeuttanut mieltäni lähestyvään kotiinpaluuseen, alkanut jo tuntea lievää koti-ikävää. Tai ehkä koti-ikävä on väärä sana; tarkalleen ottaen kaipaan omaisuuttani. Kaipaan kirjahyllyni sisältöä, kaipaan kiintolevyni sisältöä -- kaipaan niitä tavaroita, ja asioita, joita olen vuosien varrella hankkinut saadakseni itseni tuntemaan kotoisalta kotonani.

Koko ajan olen täällä ollut vain kylässä -- yli puolet vaatteistanikin jätin koti-Suomeen. En ole oikeasti tänne yrittänyt hetkeäkään kotiutua, koska olen tänne vain kolmeksi kuukaudeksi tullut -- jos kotiutuminen nyt olisi mahdollistakaan tällaisissa asumisolosuhteissa.

Tiedän, kuinka materialistiselta tämä kuulostaa, mutta osa minua on se, mitä omistan. Toki kaipaan myös eräiden Suomessa tuntemieni ihmisten tapaamista -- mutta he ovat kuitenkin he; omaisuuteni on osa minua.

***

Unkarissa, tai ainakin miskolcilaisessa versiossa unkarilaisuudesta, on niin paljon vikaa. Läpi yhteiskunnan tunkeutuva väliinpitämättömyys, mielenkiinnon puute edes omia, itselle tärkeitä asioita kohtaan, on pahin.

Kuulin tiistaina: Mitä eroa on tietämättömyydellä ja apatialla? Normaalisti edellinen on "en tiedä" ja jälkimmäinen "en välitä", mutta Unkarissa ei mitään.

Välillä täällä tapaa ihmisiä, jotka välittävät ja haluaisivat tietääkin -- mutta yhteiskunnassa, jossa molemmat ovat lähes syntejä, hekin pian lannistuvat maan tavoille.

Minäkin.

***

Kävin tentissä, lähinnä koska halusin nähdä miltä unkarilainen tentti näyttää. Tentti oli ihan fiksu ja käymääni kurssiin sopiva -- vaikka tiestysti suomalaiseen yliopistomaailmaan tottuneelle vähän kummallinen.

Se, mikä minua kauhistutti, oli se, että lisäkseni kymmenestä tenttiin osallistuneesta ehkä kaksi ei luntannut. Kaksi tuntia ennen tentin alkia opiskelijat istuivat laitoksen kirjastossa tehtailemassa -- täysin avoimesti -- itselleen lunttilappuja. Ennen tenttiä he kirjoittivat tärkeitä nimiä ja vuosilukuja pöytänsä kanteen.

En tiedä, miksi he näkivät kaiken tämän vaivan teeskennelläkseen lunttaavansa salassa, sillä ainoastaan täydellinen idiootti voisi olla huomaamatta heidän huijaustaan. Kokeen jälkeen kauhistelin tätä kulttuurieroa kurssin opettajalle (hän on tämä Ted Bailey, jolle täällä olleen englanninkielisen tekstin kirjoitin), ja hän vain sanoi, että sellaista se on.

Ja mikä pahinta, tenteissä ihan oikeasti kysytään järjetöntä nippelitietoa, jonka tietämiseen lunttaamisesta on hyötyä. Ja jonka tietämiseen ilman lunttaamista ei ole mitään syytä.

***

Lähes kaikessa täällä on jotain vikaa, välillä pienempää, välillä suurempaa. Tiedostan niitä, ja valitan niistä, ja nauran niille, mutta silti kun ajattelen Unkaria suhteeni siihen on lähes ykskantaan positiivinen.

Voin hetkeäkään epäröimättä esittää lauseen Unkari on parempi maa kuin Suomi, ja vieläpä uskon siihen. En pysty oikeasti juuri mitenkään perustelemaan väitettäni, mutta uskon siihen.

Unkarista on tullut minulle eräänlainen tervettä järkeä vastaan taisteleva uskonto: vastoin arkihavaintojani haluan pettää itseäni ja inttää Unkarin olevan täydellinen.

Ehkä paranen palattuani Suomeen; ehkä pari tuhatta kilometriä auttaa minua paremmin näkemään objektiivisen totuuden maasta, joka kyllä tihkuu potentiaalia, mutta on kuin hiilenpala, jonka on maattava maankuoren alla vielä vuosikausia tullakseen hiomattomaksi timantiksi.

Tai ehkä ajan nostalgia vain kultaa muistoni ja Miskolcista tulee mielessäni se ainoa aika ja paikka elämässäni, jolloin oikeasti olin onnellinen. Piti se paikkaansa tai ei.

***

Tiedättekö, mikä minua oikeasti eniten ihmetytti palatessamme Wienistä Unkariin?

Ei, se ei ollut se, että Unkarissa kadut tyhjenevät joka ilta viimeisään yhdeksään mennessä, eikä sekään, että kaikki talotkin ovat jo pimeitä siihen aikaan. Ei, se ei ollut ihmisten lattea ja kaavamainen vaatetus eikä joka paikan likaisuus ja huono kunto. Eivät ne Budapestin kaikkialla makoilevat kodittomatkaan minua haitanneet.

Oikea vastaus on sisätilojen lämmitys. Mikä ihme siinä on, että talvella joka ainoassa asunnossa, kaupassa ja junassa on pakko olla vähintään 30 astetta. Järkimaissa kun ihmiset alkavat vetää talvivaatteita ylleen sisälämpötilojakin lasketaan pari astetta, mutta Unkarin junissakin tekisi mieli heittää kaikki vaatteet pois (ja ehkä heittää vähän löylyä).

***

Miksi minun pitää jo lähteä? Vastahan tulin.

Istuin Bálintin kanssa junassa ja kummastelin hänen valitustaan siitä, kuinka maksamani 2000 forinttia on liikaa junamatkasta Budapestistä Miskolciin. Kirjauduin ensimmäiseksi yöksi hostellihintaisesti Kollégium kuuteen ja ajattelin, että 2500 forinttia on aika halpa hinta yöltä. Kävimme Szõke Editin luona, jossa Bálint ja Edit keskustelivat unkariksi siitä, mitä minun kanssani pitäisi tehdä. Kyselin tyhmiä kysymyksiä, jotka paljastivat minun pelkäävän tulleeni johonkin kolmannen maailman köyhään ja korruptoituneeseen kehitysmaahan.

Makasin sängyssäni huoneessani, katsoin kattoa ja mietin, mihin ihmeeseen olen pääni työntänyt. Tilisiko tästä mitään; olisiko minulla täällä mitään muuta tekemistä kuin kirjoittaminen, piirtäminen ja opiskelu? Pystyisinkö tutustumaan keneenkään? Nukuin päiväunet ja kävelin pihalla kaksi kilometriä Penny Marketille. Kaupasta minut ajettiin pois, kun kauppa suljettiin. Sanoin miehelle, etten puhu unkaria; hän taputti kelloaan ja sanoi "closed". Yritin palata takaisin yliopistolle, mutta eksyin. Löysin takaisin oikealle tielle, mutta eksyin uudelleen.

Aurinko laski kahdeksalta. Minusta se tuntui aikaiselta. Huoneeseeni tuli nuori mies, joka saksan, englannin ja sanakirjasuomen avulla kyseli minulta peruskysymyksiä.

Menimme molemmat yhdeksältä nukkumaan.

Vielä ennen nukahtamista mietin hetken mitä ihmettä tästä kaikesta tulisi.

***

Tiistaina Paula lähti.

Hän on Oulusta, joten ehkäpä häneen vielä joskus törmään.

Koska aina niin mielelläni kuvaan jäähyväisiä, tässä yksi lisää: Joko Paula, Eeva tai Paulan sisko, joka oli täällä käymässä, sanoo: "Hei, otetaan tämä bussi." He lähtevät nopeasti kulkemaan auton etuovea kohti, ja me vilkutamme toisillemme. Sanon "hei". Niin sanovat muutkin, he ja me, minä, Sotiris ja Jenni -- kiiruhtamisen ohessa.

Myöhemmin, kun istumme omassa bussissamme, Sotiris toteaa, että jäähyväiset olivat kovin koleat ja etäiset. Vain kädennosto ja tuskin edes katsetta perään kun linja-auto kaarsi nurkan taakse.

En sure enää niitä, jotka täältä lähtevät. Suren sitä, että minäkin lähden. Suren myös niitä, jotkä tänne jäävät.

Oloni on yleisesti ottaen haikea ja surullinen.

***

en sano enää mitään