[03.11.2003] Minun persoonallisuudessani on sellainenkin vika, että olen aina kokenut asioiden kysymisen ihmisiltä vaikeaksi. Otan mieluummin kaiken selville itse: ilmoitustauluilta, netistä, kirjoista, mistä vain. Minusta tuntuu kiusalliselta häiritä ihmisiä joidenkin pikkuasioiden tähden. Pikkuasioiden, jotka voin saada helposti selville kysymättäkin.

Unkarissa asioiden selville saanti ei ole aina niin helppoa. Ensinnäkin, jos ilmoitustauluilla, netissä tai kirjoissa jotain tietoa olisikin (tietenkään niissä ei ole), se olisi unkariksi, eikä päivä päivältä kasvava kielitaitoni niiden lukemiseen kuitenkaan riittäisi. Eli täytyisi kysyä. Ehkä ette ymmärrä, rakkaat lukijani, miksi nyt pyörin lattialla naurusta hytkyen ajatellessani meneväni ihan oikeasti kysymään joltain odottaen saavani vastauksen, mutta ehkäpä seuraavat tarinat voisivat valaista asiaa:

Kun ulkomaalainen tulee Unkariin pidemmäksi aikaa, hänen täytyy rekisteröityä viranomaisille 30 päivän kuluessa saapumisesta. Minulle oli sanottu, että se tulisi tehdä poliisiasemalla, joten jo neljä päivää Miskolcissa oltuani kävelin -- tietysti unkarilaisen avustajan kanssa -- poliisilaitokselle kysymään, jos tämä olisi se paikka mihin rekisteröityä. Ei ollut, vaan he neuvoivat meidä toiselle asemalle toiseen päähän kaupunkia.

Meillä ei ollut mitään kiirettä tätä rekisteröitymistä hoitaa, joten jätimme asian hautumaan. Aina silloin tällöin kysäisin joltain, joka kansainvälisiä asioista täällä vastaa, missä tämä rekisteröityminen pitäisi hoitaa, ja vastaukset olivat rataa "mikä rekisteröinti?" tai "ihan turhaa, enkä minä edes ymmärrä mitä te sillä viisumilla teette (sen kun käytte Slovakian puolella mutkan ennen kuin 90 päivää on täynnä)".

No, me olemme lainkuuliaista väkeä, joten kuitenkin myöhemmin menimme sille poliisilaitokselle, jolle meidät oli neuvottu. Mutta rekisteröitymistä ei hoidettu siellä, ja meidät opastettiin toisaalle. Menimme. Paikassa ei ollut mitään, mikä olisi poliisiasemaa tai virastoa muistuttanut. Unkarilaiset seuralaisemme kyselivät kadulla olleilta ihmisiltä ja soittelivat tuttavilleen, jotka kaikki auliisti kertoivat oman arvauksensa minne mennä. Menimme lopulta kolmannelle poliisiasemalle, josta meille neuvottiin uusi toimisto, jonne mennä -- mutta samalla kerrottiin myös, että koska oli perjantai ja kello jo yli yhden, se olisi jo kiinni.

Seuraavalla viikolla yritimme uudestaan. Olin kovin sairas, mutta lähdin kuitenkin mukaan ajatellen, että saadaanpa tämäkin pois alta ja että kolmas kerta toden sanoo. Ehkä Suomessa sanookin, mutta täältä laitokselta meidät vain neuvottiin taas uuteen paikkaan, vaikka tällä kertaa poikkeuksellisesti neuvojat jopa tunnustivat, etteivät ihan varmuudella tiedä. Joten tietysti se sitten oli lopulta se oikea paikka.

Vielä kaksi kertaa kävin kaupungilla tätä asiaa hoitamassa, ensin hakemassa lomakkeen ja sitten palauttamassa sen täytettynä. Virasto oli maahanmuuttovirasto, eli tietenkään siellä ei puhuttu englantia (paitsi yksi mies, jonka ainoa tehtävä tuntui olevan ovan avaaminen saapuville ihmisille). Tosin tämä kuukauden aikana, jonka toimistoa etsimme, unkarilaistuimme jo sen verran, että täytimme lomakkeen vähän sinne päin ja osa jätti koko homman tekemättä. Ei ne niillä tiedoilla kuitenkaan mitään tee, todennäköisesti työnsivät paperin paperikoriin heti kun kävelimme toimistosta ulos.

Kun pikkulapset haluavat jotain, heillä on usein taipumus kysyä ensin äidiltä, joka kieltää, sitten isältä, joka kieltää, sitten mummolta, joka kieltää, sitten naapurin tädiltä -- tarpeeksi monelta kun kysyy, niin kyllä joku aina antaa mieleisen vastauksen. Unkari pakottaa ihmisistä ulos pikkulapsen. Paljonko maksaa postikortti Suomeen, tai Euroopan Unioniin yleensä? 100 - 350 forinttia (0,40 - 1,40 euroa), riippuen siitä, keneltä ja mistä postitoimistosta kysyy. Milloin lähtee seuraava juna Egeriin? Tunnista neljään tuntiin, riippuen keneltä kysyy. Saavatko ulkomaalaiset vaihto-opiskelijat junalipuista opiskelija-alennuksen? Ai ei, mennään viereiselle kassalle, sieltä kyllä saa.

Ja tietysti saadakseen tietoa vaikkapa opiskeluun liittyvistä asioista ne ihmiset, jotka voisivat auttaa täytyy ensin löytää. Yliopiston opettajien ovissa on tapaamisajat merkittyinä. Jos ovessa lukee vaikkapa "tavattavissa tiistaisin kello 14.00 - 15.00", se tarkoittaa, että henkilö on yleensä todennäköisesti tiistaisin Miskolcissa. Muuten Budapestissä. Vaikka joskus jonkun löytäisikin ja sopisi tapaamisen, tapaamiseen on turha mennä, kun ei se toinenkaan sinne kuitenkaan tule.

Julkiset liikennevälineet kuitenkin kulkevat tarkalla minuuttiaikataululla, joka ei koskaan lakkaa ihmetyttämästä minua. Sillä tässä maassa liikkeiden sulkemisajatkin ovat noin-aikoja. Jos ravintola menee kiinni yhdeltätoista -- oven mukaan -- niin todellisuudessa asiakkaita pyydetään poistumaan tasan sitten, kun tarjoilijat kyllästyvät ja tahtovat lähteä pois.

Totta kai suurimmassa osassa maailmaa meininki on vielä huolettomampaa. Unkarin meno on kuitenkin vielä eteläeurooppalaisen täsmällistä, mutta skandinaaviseen sekuntiaikatauluun kasvatettua väliin vähän kummastuttaa. Ja ei, eivät rennot aikataulut minua haittaa, Suomessa minut tunnetaan hyvin epätäsmällisenä ja huolettomana aikataulujen suhteen. Täällä on vain hauskaa tuntea itsensä vaihteeksi täsmälliseksi. Mutta mikä minua haittaa on se, etten tiedä, miten asiat täällä toimivat, eivätkä tiedä paikallisetkaan.

Vasemmalla kädellä ei ole aavistustakaan, mitä oikea käsi puuhaa, eivätkä sormetkaan oikein toimi yhteen. Mutta kaikki kuitenkin luulevat tietävänsä. Juuri kukaan ei koskaan tunnusta, ettei heillä ole aavistustakaan, vaan kaikki sanovat oman mielipiteensä varmana totuutena. Ja sitten kun on kuullut viisi vastakkaista "varmaa totuutta" voi yrittää laskea niiden keskiarvoa todelliseksi totuudeksi, tai valita vain sen, joka eniten miellyttää.

Vielä loppuun asuntolamme vuokrasta. Lokakuun puoliväliin asti minulle aina sanottiin, että vuokra on 500 forinttia yö, 1500 kuussa (60 euroa). Yhtäkkiä lokakuun puolivälissä minulle kerrottiin, että vuokra nouseekin 700 forinttiin yö, 21 000 forinttiin kuukaudessa (84 euroa) -- lämmityksen vuoksi. Olin tyrmistynyt, koska vapailla markkinoilla asuminen olisi itseasiassa halvempaa. Ioannis, joka asuu kaupungilla saksalaisen Hannesin kanssa, maksaa asumisestaan vain 20 000, ja asunto on kuitenkin ihan eri kokoinen, puhumattakaan siellä olevasta yksityisyydestä. Mutta sitten viime viikolla meille kerrottiinkin, että vuokramme itse asiassa onkin vain 8100 forinttia kuussa.

Onhan tällainen omalla tavallaan hauskaa, mutta kun kyse on kuitenkin sadoista euroista, niin ei se väliin jaksa ihan täysillä naurattaa. Tämä vuokranpudotuskin johtunee lähinnä siitä, että Katrin ja Petra täältä lähtiessään jaksoivat kysyä tarpeeksi monelta ihmiseltä saadakseen tyydyttävän vastauksen. Ilmeisesti ongelma oli siinä, että asuntolan vuokranantajilla ei ollut aavistustakaan meidän oleskelumme syystä, ja vasta nyt, jo kaksi kuukautta talossa asuttuamme, he keksivät saada jostain selville, että mehän olemmekin itse asiassa täällä opiskelijoina.

Toistan: Vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee.

Varsinkin näin vaihto-opiskelijalla se ottaa vähän päähän, kun täällä ei meidänlaisiimme ole totuttu. Kukaan ei oikein tiedä, että vaihto-opiskelijoita on edes olemassa, joten kaikki meihin liittyvät asiat ovat aina vain ja ainoastaan arvauksia. Oikeasti menestyäkseen sitä pitäisi ottaa itse jotenkin kaikki asiat selville -- tai itse peräti luoda ne säännöt ja käytännöt -- ja sitten käydä kertomassa ne niille, joiden meistä pitäisi olla vastuussa.

Kysyä ei kannata, kun vastaus on todennäköisesti kuitenkin väärä.