[15.09.2004] Vuosi.

Joko siitä on vuosi. Vastako siitä on vuosi.

Vuosi sitten olin ollut Unkarissa kaksi viikkoa. Hiljalleen elämä siellä alkoi jäsentyä paikoilleen, ottaa sitä samaa suuntaa, jonka se piti joulukuulle saakka.

Välillä kun miettii, tuntuu kuin se olisi ollut eilen, välillä kun miettii, tuntuu, kuin se olisi ollut edellisessä elämässä. Se olo, että se olisi tapahtunut jollekin toiselle ihmiselle on kuitenkin jo mennyt pois. Se kesti vain pari viikkoa Suomeen tulon jälkeen. Nyt kolme ja puoli kuukautta Miskolcia on jo sulautunut osaksi persoonallisuuttani. Edelleen kun jossain kuulen tai huomaan Unkarin mainittavan, höristän korvaani kiinnostuneena. Aina, kun joku puhuu Unkarista, joku osa minusta hypähtää.

Jos tapaan jonkun ihmisen, joka on joko käynyt Unkarissa, tai on sinne menossa, innostun heti. Toki lasken leikkiä Unkarin yhteiskunnan hassutuksista, mutta yhtäkaikki ylistän maata maasta taivaisiin.

Unkarista on tullut keskeinen osa minua. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin.

Ja nyt kun syyskuun puolivälissä katselee ikkunasta ulos, ja muistelee millainen sää Miskolcissa oli vuosi sitten -- ja kun alkaa jo henkisesti vastaanottaa kaamosta -- niin kyllähän sinne tulee ikävä. Olen aina inhonnut Suomen syksyä ja syystalvea. Vihannut sitä. Jos saisin päättää, se kiellettäisiin lailla ja passitettaisiin sähkötuoliin.

Mutta siitä on nyt vähän yli vuosi, kun Unkariin menin, joten lukaisin kaikki matkani varrella kirjoittamani tekstit läpi. Huomasin siellä kiusallisen määrän kirjoitus- ja asiavirheitä, joten päätin kertaheitolla korjata ne. Se on tämän tekstin tarkoitus. Totta kai voidaan keskustella siitä, muuttaako niiden muutaman asiavirheen muuttaminen tekstien autenttisuutta, mutta tähän sanon vain, että muutti tai ei, tekstit ovat järkevämpiä, jos ne eivät ainakaan suoraan ole väärässä. Netissä on väärää infoa ihan tarpeeksi ilmankin että minä annan omieni siellä tietoisesti riehua.

Jätin minä sinne kuitenkin jotain sellaisia yksityiskohtia, jotka nyt mielelläni olisin suonut sanoneeni toisin. Tekstissä "Trianonin sopimus" on eräitä mainintoja mustalaisista, jotka nyt mustalaiskysymykseen paremmin tutustuneena voisin muotoilla asiantuntevamminkin. Sisältö sinänsä on kuitenkin edelleen oikein ja juuri sellainen kuin sen silloin halusin sanoa ja mitä edelleenkin olen pääsääntöisesti mieltä. Eli unkarilaiset ovat rasisteja mustalaisiaan kohtaan, eikä tästä oikein voi mustalaisia syyttää, vaikka unkarilaiset niin mielellään tekevätkin.

Ja onhan siellä tietysti muutama läpeensä tyhmä ja huonosti kirjoitettu teksti, jotka olisin voinut ihan kylmästi leikata pois, jotta sivulla käyville satunnaisille lukijoille voisi muodostua parempi kuva minusta ihmisenä ja kirjoitustaidostani. En luettele niitä, sillä olen varma, että joidenkin mielestä juuri nämä inhoamani tekstit ovat juuri ne ainoat lukemisen arvoiset.

Sen vielä sanon, että niissä kohdin, joissa viitataan johonkin sanomiini unkarinkielisiin lauseisiin ja sanoihin, niissä on lähes aina jokin kielioppivirhe. Niitä en korjannut niiltä kohdin, joissa oikeasti siteerasin omaa puhettani. Silloista huonoa unkarinkielentaitoani (ei niin, että se nyt olisi niin paljon parempi) en voi jälkikäteen korjata. Mutta kuitenkin muita unkarinkielisiä kohtia muokkasin, jopa otsikointia myöten.

Huomasin myös, että olin luvannut kirjoittaa jotain ottamieni kuvien määrästä ja matkallani käyttämästäni rahasummasta. Rahasummaa en ole tarkkaan jaksanut laskea, mutta enhän minä sitä yhtään siellä kuluttanut. Noin kahdensadan euron kuukausitahtia sitä paloi, joten käytännössä edelleen elän niillä rahoilla, jotka opintotuestani Unkarissa onnistuin säästämään.

Valokuvat sitten ovatkin jo ihan toinen juttu. Tarkkaa määrää en ole niistäkään laskenut, varsinkin kun epähuomiossa tuhosin puolet viimeisista 130 kuvasta (onneksi olin karsinut kaikki hyvät kuvat näistä erikseen, joten se puoli, joka tuhoutui, oli nimenomaan se puolikas, jota en varsinaisesti kaipaa). Suunnilleen 2500 niitä kuitenkin tuli napsittua. Se on niitä digikameran ihanuuksia.

Näitä kuvia on ihan hauska katsella, niiden parissa voi aina palata niihin hetkiin, jotka Unkarissa vietin silloin, mutta valitettavasti niiden määrä on kuitenkin sitä luokkaa, että ei niitä oikein voi kenellekään näyttää. Yleensä ihmiset kuitenkin kyllästyvät valokuviin jo noin viidennenkymmenen kohdalla, joten vaikka sainkin kerran karsittua kuvien määrän 250:een, silti niistä kiinnostuneet ovat harvassa.

Mutta tietysti, jos totta puhutaan, niin itseäni vartenhan minä ne kuvat otinkin. Ja itseäni varten minä viime kädessä nämäkin tekstit kirjoitin. Vaikka kaikkeni teinkin, että ne olisivat mahdollisimman viihdyttäviä heillekin, jotka eivät minua tunne eivätkä kokemuksiani jaakaan, niin itsellenihän ne voimakkaimmat tunne-elämykset kuitenkin tarjoavat.

Yksi tämän lukukertauksen laukaisevista tekijöistä oli muuten eräs tapaamani nuori naishenkilö. Ei hänestä sen enempää, sillä mahdollisesti joskus saattanen patistaa hänetkin näitä tekstejä lukemaan, enkä halua, että hän löytää täältä itsestään yhtään tarpeettomia ja kummallisia mainintoja. Joka tapauksessa hänkin on suuri Unkarin ystävä, ja hänen kanssaan keskustelinkin lähinnä kokemuksistamme Unkarissa.

Minkä vuoksi hänet nyt mainitsen on se, että hän kysyi minulta, voisinko kuvitella vielä meneväni takaisin Unkariin. Vastasin, että opiskelemaan tuskin, ainakaan englantia Miskolciin, sen verran heikkotasoiselta se vaikutti, mutta asumaan... Ehkäpä hyvinkin.

Huomasin puhuvani totta.

Edelleen, kymmenen kuukautta paluuni jälkeen, Unkari tuntuu hienolta maalta.

Ainakin Suomen syksyyn verrattuna.