[09.12.2003] Koko ajan täällä ollessamme meillä on ollut tarkoitus matkustaa jonnekin kauemmaksikin. Pitkään olimme vakavissamme menossa Krakovaan. Ioannis on haaveillut koko ajan Prahasta (se on joku kreikkalainen juttu -- ota niistä sitten selvää). Petra kutsui meidät vieraakseen Zagrebiin ja tarkoituksemme oli kyllä sinne mennäkin. Mutta kun edes Egeriin asti pääseminen oli työn ja tuskan takana (sinne on vähän päälle sata kilometriä), ja aikaa on kuitenkin vähän, eikä Unkarissakaan rahat ihan kaikkeen riitä -- minnekään emme ole kauas menneet.

Mutta nyt otti Ioannis itseään niskasta kiinni ja päätti, että nyt kyllä lähdetään edes Wieniin. Sinne pääsee viidessä tunnissa Miskolcista ja meno-paluu maksaa kolme kymppiä -- miksi emme menisi?

En ollut ajatuksesta yhtä innoissani kuin Ioannis, tai Sotiris (tai edes Jenni, joka ei kuitenkaan rahojensa vähyyteen vedoten matkaan lähtenyt). Wien tuli jo kesällä nähtyä ja jotenkin Unkarista poistuminen vain kahta viikkoa ennen kotiinpaluuta tuntui lähes petokselta tätä jaloa maata ja sen uljasta kansaa kohtaan. Mutta kun Miskolc on niin ankea viikonloppuisin -- ja ajattelin, että Itävallassa käynti voisi vähän pehmentää käänteistä kulttuurishokkia kotiin palatessani -- miksipä emme menisi?

Mutta ehkäpä juuri Wieniin meneminen oli hieman epäreilua. Sillä Wien oli kesäisen Interrail-matkamme kohteista kenties juuri se, josta eniten pidin. Heti silloin siellä ollessani tunsin kuin olisin siellä oikeasti kotonani. Kuin minut olisi oikeasti luotu asumaan Wienissä, mutta jonkin taivaallisen virheen vuoksi putkahdin maailmaan vahingossa Pylkönmäelle. Ja jo kesällä tunsin, kuin olisi palannut kotiin, enkä ollut paikassa koskaan käynytkään.

En osaa tarkasti paikantaa, missä Wienin taika piilee; ehkä se on se, että se on kaunis kaupunki, joka ei koostu erillisista turistikohteista, jossa aasialaisryhmät kameroineen ovat enemmän kotonaan kuin kotimaan asukkaat -- kaupunki tuntuu elävän ja hengittävän turistikohteissakin. Wienissä ei ole mitään yksittäistä paikkaa tai asiaa, joka tekisi siitä sen upean paikan, mikä se on -- se on kaikki yhdessä: toimiva, selkeä metro; kauniit ihmiset (miehiäkin katselee mielellään); upea tunnelma; upeat jouluvalot. Kaikki näyttäisi, ainakin viiden päivän kaupungissa oleskelun jälkeen, olevan oikein.

Ja kesällä kun kotiinpaluun jälkeen mietin, missä olisi hyvä asua, ajattelin lähinnä Itävaltaa. Kaikissa muissa käymissämme maissa -- etenkin Italiassa -- tuntui olevan jotain perustavanlaatuisesti vialla. Mutta Itävalta... Ah, keskellä Eurooppaa, luonnoltaan jumalainen, ihmisiltäänkin kaunis -- ainoastaan kieli on lievä miinus, mutta ehkä saksaankin voisi tottua, jos sitä opettelisi (ei se englantia kauheampi voi kuitenkaan olla).

Nyt täällä Unkarissa oleillessa sitä on tietysti alitajuisesti miettinyt väliin vakavissaankin, että ei tämäkään paha paikka olisi. On sijainti ainakin Suomea parempi, ja moni muukin asia on ihan kohdallaan. Mutta silti kun palasin Wienistä Miskolciin, en enää tuntenutkaan niin vahvaa kotiinpaluun tuntua kuin joidenkin aiempien matkojeni jälkeen. Nyt tuntui enemmän siltä, kuin olisin poistunut kodistani johonkin ankeaan painajaiseen, joka ei suostu millään päättymään. Mutta tietysti Miskolcin vertaaminen Wieniin on ehkä vähän turhan julmaa Miskolcia kohtaan.

Ilmeisesti viime viikonlopun aikana Miskolcissa sää oli kuitenkin parempi. Wienin nolla astetta voimakkaalla tuulella (ihan oikeasti en päässyt väliin kulkemaan eteenpäin) ja jäätävällä sateella, joka muuttui välillä raekuuroksi... Tietysti sää kirkastui heti, kun haimme hostellistamme sateenvarjot, mutta kylmää ja tuulista oli koko vierailumme ajan. Aurinko kuitenkin jaksaa vieläkin itsepäisesti lämmittää (hyvin vähän -- tulee ihan Suomen alkukevät mieleen).

Wienissä olin nyt Ioannisin ja Sotirisin kanssa. He eivät olleet siellä ennen käyneet. Ioannis selvästi piti paikasta, Sotiris hillityllä ulosannillaan kävisi välillä lähes suomalaisesta (en siis tiedä, mitä hän kaupungista ajatteli). Hostellihuoneessamme oli lisäksi eräs noin kuusikymppinen mies, joka paitsi makoili sängyssään lähes ympärivuorokautisesti, myös kuorsasi, puhui, piereskeli ja jopa lauloi unissaan. Miskolcin asuntolassa kaikkeen jo tottuneena nukuin tietysti hyvin, joten miehen eriskummallisuus jäi vain lähinnä hupaisaksi yksityiskohdaksi matkaltamme -- eikä siinä siis ollut mitään negatiivista tai ärsyttävää.

Wienin magia on todellinen mysteeri, sillä en nyt pysty oikein edes keksimään koko kaupungista mitään mainitsemisen arvoista, ja silti rakastan koko paikkaa ja pidin vierailumme joka hetkestä. Sekään ei haitannut, että kaupunki kuitenkin on täynnä turisteja -- suomalaisiinkin törmäsin vähintään tunnin välein; yhden varman unkarilaisenkin perheen kaupungista bongasin.

Olen pitkään miettinyt sitä, pystyisinkö tunnistamaan unkarilaisturisteja heidän kielensä perusteella maailmalla. Jotenkin heidän kielensä, vaikka sitä olen täällä koko ajan opetellut ja toistuvasti vähän käyttänytkin, jotenkin se tuntuu hirvittävän neutraalilta. Ehkä se johtuu sen kotoisasta sanapainosta, tai ehkä se johtuu runsaista slaavilaistyyppisistä äänteistä, jotka yhdistän niin moneen muuhunkin kieleen. Jotenkin unkarin kieltä on kuitenkin mahdotonta kuvata. Toki voin kieliopista puhua ja sen äänteistäkin, mutta puhdas esteettinen vaikutelma -- siitä en osaa sanoa mitään.

Eli onpa tässäkin kirjoitus: kirjoitan kaupungista ja kielestä, enkä osaa kummastakaan sanoa mitään.

Joka tapauksessa Wienissä tunnistaessani unkarilaisperheen osoitin itselleni, että kyllä unkarilaisetkin pystyy maailmalla tunnistamaan (vaikkakin on myönnettävä että tunnistin heidät siitä, että he sanoivat selkeästi "igen", jonka kuultuaan kieltä ei kyllä enää mihinkään muuhun sekoita).

Tässäpä tämä taisi aikalailla olla. Wienissä (unkariksi Bécs) kiertelimme aika lailla samoja paikkoja mitä kiersin kesälläkin (parilla lisäkohteella lisättynä), ja vaikka luonto ei enää kukkeimmillaan ollutkaan niin kyllähän siellä ihan vaikuttavaa oli nytkin. Ja Budapestin ja Wienin välissä kulkeneessa junassa oli suomalainen Arabian vessa.

Tähän on hyvä lopettaa.