[14.11.2003] Näin viime yönä unta, jossa olin Suomessa. Olin kovin ymmälläni: miksi olen Suomessa? Enhän ollut kenellekään Unkarissa hyvästejä sanonut, en edes muistanut, kuinka olin Suomeen päätynyt. Vastahan olin Unkarissa. Jokin soti niin pahasti logiikkaani vastaan, että päätin herätä.

Heräsin sängystäni. Sängystäni kotoani Puolangalla. Nyt olin jo ihan oikeasti kauhuissani. Olin edelleen Suomessa, vaikka olin jo herännyt. Vatsani pohjaa kouraisi: ei -- en saa olla Suomessa! Keskityin yhä päästäkseni pois tästä vääryyden tunteesta, ja heräsin uudelleen.

Nyt heräsin oikeasti, ja huokaisin helpotuksesta. Olen yhä Unkarissa, Suomi on edelleen kaukana pohjoisessa. Kaikki on niin kuin pitääkin.

Ennen kuin kukaan analysoi tätä unta liian pitkälle, sanottakoon, että näin viime yönä myös unta Andy McCoyn näköisestä miehestä, joka murtautui Puolangan yläasteelle ja näki siellä vahingossa videon, joka todisti hänen isänsä olevan pedofiili.

Eli mielenterveyteni on kunnossa; uneni ovat tasan yhtä häiriintyneitä kuin ennenkin.

Mutta asiaan: Jo toisena päivänä täällä ollessani (vaiko peräti ensimmäisenä, en muista) kirjoitin paperille erilaisia aiheita, joista voisin näille nettisivuille kirjoittaa. Ihan vain, että saisin tekstejä kattavasti kirjoitettua, ja siltä varalta, että en jossain välissä (jo jonkin aikaa täällä vietettyäni) keksisi mitään kirjoitettavaa.

Viimeksi mainitusta ongelmasta ei ole ollut tietoakaan: kyllä täällä nyt joka päivästä romaanin kirjoittaisi, eli ongelma on ennemmin päinvastainen. Mutta listassa on kuitenkin edelleen aiheita, jotka ovat käsittelemättä, ja joita olisi kenties syytä käsitellä. Tärkeimpänä asuminen.

Olen toki asuntolaani vaivihkaa viittaillut aiemmissa kirjoituksissani: Olen maininnut huonetovereitani, vuokran suuruutta, yksityisyyden puutetta -- olen kertonut siitäkin, kuinka seinistä tarttuu väri, jos niihin erehtyy nojaamaan.

Mutta yleispätevä, kattava katsaus Ötös Kollégiumin elämään on yhä tekemättä. Ja uskon, että sen kirjoittaminen saattaisi olla aiheellista, ehkä jopa lukijoitani (jos sellaisia on) kiinnostavaa.

Aloitetaan ulkopuolelta: Maamerkki, jonka avulla aluksi tunnistin asuntola numero viiden muista samannäköisistä asuntoloista (ja jota nykyisinkin, joskin ehkä hieman alitajuisemmin, talon tunnistuksessä käytän) on talon edessä oleva hiilivaunu. Tiedättehän, sellainen pienehkö musta valurautainen kärry, jolla aina elokuvissa ja sarjakuvissa hiiltä kärrätään kaivoksen sisältä. Talon seinällä on reliefi, jossa kevyeen toogaan pukeutunut nainen harppi kädessään nojaa puuhun. Kaipa hän jotain luonnontieteitä symboloi, vaikkakin asuntolamme ehdoton enemmistö vaikuttaa humanisteja olevankin.

Reliefin taiteellisesta tasosta ja yleisestä kiinnostavuudesta sen verran, että minun piti tätä kirjoitustani varten mennä itse asiassa ulos katsomaan, mitä kuva esittää. En muuten muistanut.

Seuraavaksi vastaan tulevat ovet. Ne ovat uudet, kesän remontin myötä tuodut; halvat, hennot ja muoviset -- ja ne pitää aina itse jaksaa sulkeakin -- ovessa pyydetään niin. Kaikki talon ikkunat ovat samaa hentoa valkoista muovia, ja mikäpä niissä. Kai ne asiansa ajavat, vaikka ei niihin kauneutta voi mielessään yhdistääkään.

Sisään tultua vasemmalla on ovivahdin koppi. Periaatteessa aina ovivahdin ohi kävellessä pitäisi vaihtaa avaimet kuvalliseen henkilökorttiin tai päinvastoin. Niin, että avaimet ovat mukana, kun olen huoneessani, ja kortti, kun olen muualla. Käytännössä vain yhtä kopin neljästä vuorottelevasta vahdista tämä jaksaa yhtään kiinnostaa. Kolmesta muusta yksi nainen puhuu kaikki päivät puhelimessa, toinen mies näyttää aina vihaiselta (etenkin, jos joku antaa hänelle avaimet tai kortin vaihdettavaksi), ja viimeinen nuori mies vain istuskelee kopissa kavereidensa kanssa (tai nukkuu, yövuoroja kun hoitaa). Sitä paitsi tämä vihainen, lihava mies oli kerran asuntolasta lähtiessäni talon ulkopuolella teurastamassa hanhea. Suomessa olisin varmaan poliisit soittanut, mutta enhän voi täällä tietää, mikä on sallittua ja mikä normaalia. Eivätkä poliisitkaan kuitenkaan puhuisi kieliä.

Talossa on neljä kerrosta, joista unkarilaiseen tapaan toinen on ensimmäinen ja ensimmäinen on földszint. Jokaisessa kerroksessa on pitkä käytävä, kauneinta vanhaa laitostyyliä, jonka varrella on 25 numeroitua huonetta. Näistä 24 on asuinkäytössä (puolissa kolme henkeä, puolissa neljä) ja yksi on keittiö ja yksi on vessat ja pesutilat (laskutaidossani ei ole vikaa, huoneiden numeroinnissa on).

Käytävän päädyssä, ikkunan luona, on tupakointitila, ja kyllä minä sielläkin olen joskun jonkun nähnyt polttavan. Yleensä kaikki -- kyllä, kaikki -- kuitenkin tupakoivat ihan vain oviensa ulkopuolella käytävällä, ja tiputtavat tuhkat, ja tumppaavat, huolettomasti lattialle. Polttaa osa huoneissakin. Huonetoverinikin niin tekisivät, ellen minä olisi tupakoimaton -- ja joskus he huoneessamme tupakoivatkin kun olen poissa, nikotiiniaddiktin käsittämättömällä järjenjuoksulla ajatellen, että se ei haittaa, kun olen poissa, ja että en huomaisi, kun palaan. En tiedä, tuhoaako tupakointi aivot vai ovatko tupakoitsijat luontaisesti tyhmiä, mutta äly hoi!

(Ehkä ainakin Suomessa tupakoitsijoiden ymmärtämättömyys paheensa helposta havaittavuudesta johtuu siitä, että suurin osa aloittaa tupakoinnin noin 15-vuotiaana -- itsekeskeisyyden ollessa huipussaan -- jolloin he tottuvat ajattelemaan, että kaikki muut ovat niin tyhmiä, etteivät he huomaa. Olin kerran kaksi viikkoa leikkimässä opettajan sijaista koululla; ette voi uskoa, kuinka tyhminä, sokeina ja hajuaistittomina yläasteikäiset opettajiaan pitävät.)

Olen sanonut tämän täällä eri ihmisille jo niin monta kertaa, että sen kirjoittaminen tuntuu kiusalliselta itsetoistolta, mutta en voisi millään kuvitella asuvani tällaisessa huoneessa, jos ihmiset ympärilläni puhuisivat suomea, tai englantia, tai edes ruotsia tai ranskaa. Jos ymmärtäisin, mitä ihmiset ympärilläni puhuvat, minun pitäisi osallistua; minun pitäisi keskittyä tietääkseni mitä tapahtuu, jos joku yhtäkkiä pyytäisi minua keskusteluun tai toimintaan mukaan -- öisin en saisi unta, kun puoli aivoani haluaisi kuulla, miten käytävän keskustelu jatkuu. Jos haluaisin välillä vain istua itsekseni hiljaa, ehkä lukien, kirjoittaen, piirtäen, tai vain miettien -- se voitaisiin tulkita omahyväisyydeksi ja itsekeskeisyydeksi (jotka eivät maineessa tee hyvää sosiaaliselle elämälle). Mutta kun kaikki puhuvat käsittämätöntä kieltä, voin helpommin sulkea heidä mieleni ulkopuolella, ja voin perustella osaanottamattomuuttani kielitaidottomuudellani.

Etenkin huoneessani, jossa ihmisiä tulee ja menee yötä päivää, ja päiväsaikaan kymmenen henkeä ei ole mikään mahdottomuus -- ei, en voisi asua tällaisessa Suomessa (ei niin, että tämäntyyppisiä opiskelija-asuntoloita Suomesta löytyisikään).

Huoneessani siis asuu neljä miestä, ja puoliksi asuu useita muita, joten voitte kuvitella, miten siistiä täällä on. Eniten minua ottaa päähän se, että huoneen pöytä on aina täynnä likaisia (väliin jopa haisevia) astioita, eikä missään ole tilaa kunnolla kirjoittaa tai piirtää (keittiöön voin paeta, ellei siellä syödä, juhlita tai harjoitella kansantansseja -- tätäkin on tapahtunut). Mutta pölyäkin huoneeseemme ilmaantuu käsittämätöntä vauhtia. Pöydän alle kokoontuu viikossa enemmän villakoiria kuin Oulun asuntooni kerääntyi puolessatoista kuukaudessa. Ja lattialla on ruokaa, kahvia, olutta, -- ja vieläpä naarmuja kesän remontin jäljiltä.

Vessat ovat mallia unisex, ja jokaisesta kerroksesta niitä löytyy neljä kappaletta. Eli siis neljä vessaa kerroksen noin seitsemällekymmenelle ihmiselle. Jos kaikki, tai edes suurin osa, oikeasti asuisivat huoneissaan, mahtaisi vessassa olla tungosta. Ei niihin nytkään kuitenkaan lukemaan viitsi mennä, varsinkaan iltaisin, kun joku jokailtaisia juhlia varten juonut on päättänyt käydä kusemassa lattialle. Lattialla jo muutenkin pyörivät naisten kuukautissuojapakkaukset -- roskis kun on peräti kahden metrin päässä (viime viikolla tosin kaikkiin vessoihin ilmestyi pieni roskakori, että tästä epäkohdasta jo päästäneen).

Vessanpönttöjen välissä on vain ohuet vaneriseinät, ja heikko vaneriovi, jossa oleva lukko ei kyllä sisääntuloa (edes tahatonta) juurikaan hidasta. Naapurivessojen lorinat ja pärinät tuottavat iloa korville oman ähkinnän lomassa ja... äh, kyllä vessat asiansa ajavat. Oma vessapaperi tietysti pitää olla kun sitä ei (missään julkisissa vessoissa) ole tarjolla, jos ei muuten, niin kuivuneiden virtsanjämien pyyhkimiseen istuimelta.

(Ihmiskunnan suurimpia mysteereitä on, mikseivät miehet ymmärrä nostaa istuinta pönttöön pissatessaan. Onko se muka liian työlästä? Siksihän se istuinosa nousee, ettei sen päälle läiskyteltäisi! Ehkä vastaus on se klassinen feministitokaisu: miehet ovat sikoja.)

Kerroksessa on yksi pesukone, aina käytössä, aamuöitä myöten -- viikonloppuisin ei tietenkään, mutta silloin talo onkin tyhjä. Kuivausrumpua tai minkäänlaista kuivaustilaa, edes ulkona, ei ole, joten vaatteet kuivataan yleensä tuolien selkänojilla, ovien päällä ja henkareissa. Nokkelat huonetoverini ovat sentään virittäneet huoneemme kattoon pyykkinarun (kaapin ovenkahvan ja verhotangon välille), joten siinä voin vaatteitani kuivata, ellei naru ole muussa käytössä. Vaatteet sentään kuivuvat nopeasti, huoneessa kun on aina yli 30 astetta.

Miesten ja naisten suihku- ja pesutilat ovat samassa huoneessa, joskin väliseinän erottamana. Missään ei kuitenkaan kerrota, kumpi puoli on naisten ja kumpi miesten, eli kaipa tämä tieto unkarilaisille on jo äidinmaidossa tarjoiltu. Ei toiselle puolelle kuitenkaan kurkkimaan pääse (ilman periskooppia tai suunnatonta pitkäkestoista röyhkeyttä), joten ovat tilat riittävän erillään.

Puolipukeisia naisia (ja miehiäkin) käytävällä tietysti aina vilisee niin, että ei niihin enää viitsi kiinnittää huomiota, edes niin paljoa, että jaksaisi katsoa kohteliaasti poispäin.

Mitä vielä? Siivooja siivoaa kerroksemme yhteiset tilat päivittäin, paitsi viikonloppuisin, ja toinen siivoaa huoneet viikottain (paitsi meidän huonettamme, koska se on aina täynnä ihmisiä). Jokaisen huoneen oven ulkopuolella on roskakori, jonka aamusiivooja aina tyhjentää. Talon ulkopuolella on kierrätyspönttöjäkin -- paperille ja lasille -- mutta niitä en ole nähnyt kenenkään käyttävän. Sunnuntai-iltaisin niiden huoneiden roskakorit, joissa on ollut asukkaita, ovat tietysti ylitäynnä. Itse käytän silloin aina muiden huoneiden, suurimmaksi osaksi tyhjiä, roskakoreja.

Lakana ja tyynyliinat saan talon puolesta, ja tyynyn, joskin se on niskan taittava hirvitys, ja lakanat ovat suomalaisiin tottuneelle liian pieniä. Peitto on paksu ja lämmin, joka on järjetöntä, sillä öisin huoneessa on tukahduttavan kuuma. Kaappitilaa on ihan siedettävästi, joskin vaatteiden säilyttämiseen hieman huonosti järjestellysti.

Ja vielä: Eläimiä talossamme on kiitettävän vähän, mitä nyt kerran alkusyksystä hiiri kipitteli käytävällä (liene joutunut kampuksen lukuisten kulkukissojen ruuaksi) ja perhosia väliin lepattaa sisään jos ikkunaa avaa. Perhoset pitävät turhan kovaa ääntä siipiensä kanssa ja ovat kovin ikäviä paidan sisälle lentäessä -- yksi tähänastisen elämäni iljettävimmistä kokemuksista -- ja niitä aamuyöllä metsästäessä harmitti väliin kovastikin, että luontoni ei anna myöten niiden tappamista.

Siinäpä se. Sainpas tämänkin kerrottua. Yksi aihe vähemmän listassani.

Edellinen kirja, jota olen lukenut, on ollut Nick Hornbyn viihdyttävä kuvaus omasta pakkomielteisestä jalkapallofaniudestaan, Fever Pitch. Ja kyllä, se näkyy kirjoituksessani.