[07.10.2003] Ennen kuin tulin Unkariin, yritin tietysti ottaa maasta selvää. Mihin ihmeeseen olen päätäni työntämässä? Tiedon saaminen oli yllättävän vaikeaa. Suomen kirjastoista löytyvät Unkari-teokset kun kertoivat sosialistisesta maasta, eikä varsinkaan Miskolcia haluttu edes mainita missään. Internet-lähteet puolestaan antoivat keskenään ristiriitaista tietoa (tämän olen jälkeenpäin huomannut hyvin luonteenomaiseksi unkarilaiselle yhteiskunnalle -- tästä enemmän toiste). Mutta kolme varoitusta muistan ennen tänne tuloani kuulleeni tai lukeneeni. Nyt Miskolcissa kuukauden oleskelleena on hyvä aika tarkistaa, kuinka hyvin ne pitivätkään paikkaansa.

1) Kukaan ei puhu englantia

Viime keväänä Oulun yliopistolla kävi vieraileva professori Miskolcista, ja kävin häneltä kysymässä, millaiseen paikkaan olen menossa. Ensimmäinen kysymykseni oli se, mikä minua huolestutti eniten: Puhuvatko ihmiset siellä englantia. Vastaus oli vielä kysymystäkin yksinkertaisempi: Ei. Otin vastauksen kirjaimellisesti, toisin kuin osa muista tänne tulleista, ja olin oikeassa. Oletin kuitenkin, että yliopistolla, varsinkin englannin laitoksella, jonne olin menossa, puhuttaisiin. Ja kyllähän englanninopiskelijat puhuvatkin, jos kehtaavat, mutta osalla on niin vahva aksentti, että suomalaisaksenttiin tottuneella on joskus vaikeuksia päästä läpi. Ja kun tiedän, että näistä tulee maahan uusia englanninopettajia, niin ennustan, että seuraava sukupolvi ei ole englanninpuhumisessa paljon parempi.

Ja varsinkin se täällä on kummallista, että kun kaupoissa asiakaspalvelijoilta kysyy puhuvatko he englantia, he vastaavat lähes poikkeuksetta "ei". Kasvoillaan pelokas ilme, joka huutaa: "Mene pois, outo vieraskielinen olento, mene pois!" Interrail-matkalla tottui siihen, että kaikki sanoivat osaavansa vähän, osasivat he yhtään tai eivät, mutta täällä sanovat ei nekin, jotka kuitenkin jotain osaavat. Siksipä Jennin metodi olla kysymättä kielitaitoa ja vain ahdistaa ihmiset nurkkaan niin, ettei sieltä voi paeta on varsin perusteltu. Mutta aina sekään ei auta, sillä osa ihmisistä ihan oikeasti ei puhu englantia.

Eräs niistä harvoista, jotka englantia suostuvat puhumaan, kertoikin, mistä kielitilanne johtuu: sosialismista. 90-luvun taitteeseen asti kaikille opetettiin venäjää, ja maailman yhtäkkiä muututtua kielenopetuksen painopiste käännettiin länteen päin. Englantiin tai saksaan. Ongelma oli vain se, että ammattitaitoisia englanninopettajia ei saada marjapoimurilla mustikkametsästä, ja se, että samaan aikaan sattui olemaan runsaasti venäjänopettajia vailla työtä. Siispä unkarilaisten englannintaito on pikaisesti englanninopettajiksi kurssitettujen venäjänopettajien ansiota. Ja kuulemma kovin kielioppiin keskittynyttä.

Ja kun Miskolcissa ulkomaalaiset ovat yhtä yleisiä kuin Puolangallakin (ei prosenteissa vaan määrässä), eivät täkäläiset ole koskaan onnistuneet käytännön kielitaitoakaan kehittämään. Lähes poikkeuksetta ne, jotka englantia puhuvat ovatkin kotoisin Budapestistä tai ovat jossain vaiheessa elämäänsä käyneet ulkomailla asumassa.

Jotkut täällä kyllä puhuvat saksaa, mutta he ovan aivan yhtä harvinaisia, enkä voi heidän kielitaidostaan mitään sanoa. On se parempi kuin minun joka tapauksessa. Ja paikallisten saksalaisten mukaan useammat puhuvat englantia.

2) Kaikki tupakoivat

Vannoutuneena tupakanvastustajana olin luonnollisesti huolissani, kun luin Let's Go: Eastern Europe -matkaoppaasta lauseen: "From the look of things it seems as smoking is a national pastime." ("Ihmisiä katsellen näyttäisi siltä, kuin tupakointi olisi virallinen kansallishuvi"). No, olin siis varautunut siihen, että maassa olisi paljon tupakoijia, mutta huh huh...

Olen täällä nyt kuukauden ollut ja tavannut satoja ja taas satoja unkarilaisia, ja kolme heistä ei tupakoi. Jos joku sanoo teille lauseen "kaikki unkarilaiset tupakoivat", uskokaa häntä, hän todellakin tarkoittaa sitä. Parhaani mukaan olen täällä yrittänyt pysyä pois tupakansavusta, mutta silti niinä harvoina päivinä kun olen siinä onnistunut on päätäni vaivannut mystinen särky. Eli kun palaan Suomeen, niin ensimmäiset pari viikkoa menevät varmaan vieroitusoireiden parissa -- elimistö huutaa passiivista tupakointia, mutta sitä ei olekaan enää kaikkialla.

Onneksi unkarilaiset sentään pääsääntöisesti kunnioittavat tupakointikieltoja. Huoneissa ei (yleensä) tupakoida, julkiset liikennevälineet ovat (pääosin) savuttomia, ja julkisissa sisätiloissa ei polteta. Baarit ovat tietysti asia erikseen.

Kaikki kyllä täälläkin tietävät, että tupakointi on epäterveellistä ja aina kieltäytyessäni tarjotusta tupakasta muistavat mainita, että hyvä, niin sitä pitääkin, tupakka tappaa, mutta ei se heidän omaa sauhutteluaan estä. Tuleva EU-jäsenyys ei ole vielä tuonut tupakka-askeihin jättikokoisia varoituksia, mutta tuskinpa nekään tupakointia vähentävät. Ja kun kerran kaikki tupakoivat ympärillä joka tapauksessa, niin keuhkosyöpää päässee pakoon ainoastaan ulkomaille pakenemalla.

No, täältä palattuani passiivinen tupakointi ei ole enää se automaattisen päänsäryn antava mörkö, ja väistämättä suhtautumiseni tupakointiin muuttuu asteen ymmärtäväisemmäksi. Ainakin tilapäisesti. Mutta nämä eivät välttämättä ole hyviä asioita.

3) Julkiset hellyydenosoitukset ovat yleisiä.

Suomalaiseen pidättyväisyyteen tottuneena, jossa rakastuneen parin tunnistaa siitä, että he katsovat toisiaan ja mahdollisesti pitävät toisiaan joskus kädestä, unkarilaisten parien toimet herättävät kiusaantunutta hämäännystä. Ei se mitään, että halataan julkisesti ja suudelmatkin -- pitkätkin sellaiset -- ovat kaunis tapa osoittaa rakkautta kumppania kohtaan, mutta välillä nämä hellyydenosoitukset tuppaavat heilahtamaan sellaiseen suuntaan, että ohikulkija muistaa taas yhden Unkarin päävientituotteista olevan voimakkaan pornoteollisuuden.

Eivät nämä hellyydenosoitukset ole missään tapauksessa paha asia, antaa rakastavaisten nauttia toistensa läheisyydestä, ja varsinkin toisiaan suutelevat 60-vuotiaat pariskunnat antavat toivoa pitkäkestoisenkin rakkauden mahdollisuudesta (joskin lähes poikkeuksetta kaikkien opiskelijoiden vanhemmat kuuluvat eronneen). Kyseessä on erilaisen kulttuurin positiivinen piirre. Ennemminkin Suomeen palatessani kauhistelen suomalaisten kylmyyttä. Mutta ei sitä silti osannut aluksi suhtautua tällaiseen, ei tiennyt, miten päin istua ympäristössä.

Vielä mielenkiintoisempaa on se, että täällä ystävyksetkin koskettelevat ja halivat toisiaan enemmän kuin jotkut rakastuneet parit Suomessa. Enkä nyt puhu veljestäni, joka haluaa julkisella paikalla pitää kahden metrin suojavälin vaimoonsakin, vaan normaalimmistakin tapauksista. Unkarilaisten suojamuuri on murto-osa perinteisten suomalaisten vastaavasta. Ja unkarilaisissa käytöstavoissa on kohta poskisuudelmille: kun edes toinen tervehdittävistä on nainen, on paikallaan suudella kerran molemmille poskille.

Nämä olivat siis ne "ongelmat" tai erilaisuudet, joita osasin odottaa, ja jotka olen tosiksi todennut. Vielä mielenkiintoisempia ovat kuitenkin ne, joita en odottanut. Mutta pitää vielä kerätä kokemuksia ja materiaalia, että voin pamauttaa luettavaksenne syväluotaavan analyysin aiheesta "kuinka Unkari voi toimia". Tekstin sisältö tulee olemaan pidennetty versio sanoista "ei aavistustakaan", mutta siitä enemmän sitten kuin sen kirjoitan.