Intiassa on 1,2 miljardia ihmistä. Niin minulle on kerrottu. Mutta kun junan ikkunasta katselee ohitse virtaavia maisemia, sitä on vaikea uskoa. Intian junamaisemat ovat kuin riisuttu versio siitä mitä näkee Suomen junista: siinä missä Suomen maisemat ovat metsää, metsää, metsää ja silloin tällöin vilahtava kaupunki, Intian maisema on... mitenhän sitä kuvaisi... se ei ole metsää, sen tiedän, mutta mitäs sitten -- pusikkoa? Silloin tällöin ikkunasta vilahtaa jotain primitiivisiksi heimoyhteisöiksi laskettavia kyliä, jonka naiset pesevät pyykkiään mutaisessa lätäkössä, mutta muuten ei mitään. Tyhjää maisemaa. Paikoin jumalaisen kaunista tyhjää maisemaa; sillä jopa tylsät tasaiset tasangot hyväilevät silmiä (enkä olisi koskaan osannut ennen tänne tuloani arvata kuinka kaunis riisipelto on: Minulle riisi on vain ollut paketista putoavia valkoisia rakeita -- ei tuulessa huojuva hehtaari vedestä kohoavia tuoreenvihreitä korsia) -- mutta siitä huolimatta ei siellä näy juuri mitään ihmisasutuksen merkkejä; hädintuskin edes viljelmiä.
Intiassa on 1,2 miljaria ihmistä. Niin minulle on kerrottu. Mutta jotenkin tällä maalla on tapana kadottaa ihmisensä. Kyllä Mumbaissa huomasi että se on iso kaupunki, mutta että 12 miljoonaa? Kyllähän kaupunki toki levisi leviämistään ja ensimmäisten esikaupunkien ilmestyessä junanikkunaan matkaa oli vielä yli tunti jäljellä, mutta ei silti. Siinä missä Kundapuran kadulla näkyi koko ajan enemmän ihmisiä kuin Helsingissä pahimpana jouluruuhkana -- niin teki Mumbaissakin. Ei yhtään enempää. Vijayawada on 1,4 miljoonan asukkaan kaupunki; mutta ulkonäöltään se on kuin Kajaani, ja lyhyen eksymisreissun pohjalta palvelutasollaan se ei paljoa Oulua kummemmaksi kohoa -- jos edes niin korkealle. Visakhapatnamissa (tai Vishakapatnamissa, tai Vizagissa, tai...) asuu 1,5 miljoonaa ihmistä, mutta ainoa mistä heidät huomaa on kun katsoo kaupunkia mäen päältä ja huomaa näköalan katoavan saastesumuun jo sadan metrin päässä. Talot ovat matalia, selkeää keskusta ei tunnista ellei anna Lonely Planetin kertoa sen sijaintia, ja ihmisiä joko on tai ei ole, täysin kaupungin koosta riippumatta.
Intiassa on 1,2 miljardia ihmistä. Niin minulle on kerrottu. Mutta siinä missä heitä ei ehkä näe, heidät tuntee. Heidän käytöksestään tietää, että olen nyt maassa jossa ollaan totuttu tungokseen. Olen maassa jossa ollaan totuttu ylikansoitukseen. Kerroin jo aiemmin, että Mumbain paikallisjunissa kuolee päivittäin 10 ihmistä. Osa kuolee osuessaan sähköjohtoihin matkatessaan junan katolla, osa kuolee sydänkohtauksiin, osa varmasti puukotetaan tai myrkytetään -- mutta joka tapauksessa suuri osa kuolee tukehtumiseen tai musertumiseen ihmispaineessa. Minäkin matkustin Mumbain paikallisjunassa. Olin niin syrjässä verkoston ytimestä kuin vain mahdollista -- matkustin Neralista Kalyaniin (Matheranista risteykseen josta jatkoin Nasikiin) -- mutta oli se silti kokemus jota en haluaisi toistaa. Juna ei ollut täysi. Se oli vain surkeasti täytetty. Ensinnäkin: junasta puolet oli varattu "vain naisille"; ja maassa jossa naisten esiintymistiheys julkisilla paikoilla on yksi nainen kymmentä miestä kohden, junanvaunujen varaus on selkeässä epäsuhteessa. Naisilla kyllä on tilaa, siellä he istuivat omilla penkeillään leppoisan tuulosen leyhytellessä heidän kasvojaan -- mutta miesten puoli olikin sitten jo jotain aivan uskomatonta. Ei niin että sekään olisi ollut täysi. Vielä Kalyanin asemallakin, jossa jouduin tappelemaan hengitystilaa, ja jossa pääsin junasta ulos vain koska viisi paikallista ottivat tehtäväkseen auttaa minua (kolme kannattelivat rinkkaa, kaksi työnsi muita ihmisiä tieltäni, kaikki huusivat neuvoja ja ohjeita miten toimia -- korostaen että kiire kiire älä pysähdy), vielä sielläkin junanlokeroni oli puolityhjä. Lokeroon olisi mahtunut hyvinkin vielä useita kymmeniä ihmisiä ilman mitään ongelmaa -- mikäli matkustajat olisivat jakaantuneet tasaisesti. Mutta tasaisen jakaantumisen sijaan he jäivät kaikki ovensuuhun. Ja tasaisen jakaantumisen sijaan, jolloin kaikilla olisi ollut vain ahdasta ja epämukavaa, he valitsivat mieluummin ahtaan survoutumisen pieneen tilaan jossa kaikkien piti olla huolissaan hengestään. Ja jostain syystä aikaa matkustajien vaihtumiselle oli annettu ainoastaan 10 sekuntia -- joka aiheutti lisää ahtautumista junasta poistujien ja sisääntulijoiden liikkuessa toisiaan päin, yhtä aikaa.
Intiassa on 1,2 miljardia ihmistä. Niin minulle on kerrottu. Ja on helppo ymmärtää miksi siitä huolimatta manner on lähes tyhjä: nämä ihmiset rakastavat tungosta ja jumalatonta ryysistä. Jonotin Visakhapatnamin asemalla lippua matkatakseni takaisin etelään. Ei, anteeksi, valehtelin; piti sanomani: "jonotin" Visakhapatnamin asemalla lippua matkatakseni takaisin etelään. Tarpeeksi pitkään Intiassa matkattuani olen jo onnistunut sanomaan kaikille inhimillisille käytöstavoille hyvästit, joten tässäkin barbaarilaumassa pystyin ilman mitään henkistä ongelmaa kyynärpäilläni ja rinkkaani strategisesti heiluttelemalla pääsemään luukulle suunnilleen siinä välissä missä minun pitikin. Kaksi kättä tuli olkapäideni yli rahatukkoa heilutellen yrittäen asioida ennen minua, mutta suljin luukun vartalollani ja omin palvelun vain itselleni. Mutta heti kun sain lipun käteeni, tunsin paluun Mumbain paikallisjunaan: koko takanani ollut mieslauma (kyllä, ei tietenkään yhtään naista) alkoi yhtä aikaa työntyä luukulle. Litistyneenä tiskiä vasten otin käsilläni kiinni sen reunasta ja työnsin itseni täydellä voimalla taakse päin -- ja jos koskaan olen elämässäni nähnyt miestä joka haluaisi koko sydämestään vetää minua turpaan niin se oli se mies jonka tönäisin metrin luukun suusta taaksepäin ja "jonossa" viisi sijaa taaemmas. En välittänyt. Intia opettaa. Olisin vain halunnut huutaa heille pari valittua kirosanaa ja että opetelkaa jonottamaan senkin paviaaninpalvojat polyetistit!
Intiassa on 1,2 miljardia ihmistä. Niin minulle on kerrottu. Intialaisilla on myös suunnilleen yhtä monta jumalaa. Juutalaisuuden, kristinuskon, islamin ja bahaiden jumala on vain yksi niistä. Ehkä tämä jo kulttuurin ytimestä löytyvä näkemys jopa jumalten maailman täyteydestä selittää miksi he niin kernaasti ahtautuvat pieniin tiloihin. Tai ehkä ei. Sillä, jos totta puhutaan, eivät hekään ahtaissa paikoissaan niin onnellisilta näytä. Vaikka ehkä he eivät olekaan aivan yhtä kärsiviä kuin minä ahtauden aiheuttaman ahdistuskohtaukseni kourissa, niin kyllä heidänkin pinnansa kiristyy. Se ei ollut ensimmäinen todistamani joukkotappelu jonka näin junassa Vijayawadasta Chennaihin, mutta se oli ensimmäinen jonka keskellä olin -- ja se oli ensimmäinen jossa jo puoliksi odotin jonkun kuolevan. Tappelu alkoi edessäni olevien istuinten hattuhyllyltä: siellä istuneet neljä poikaa alkoivat yhtäkkiä huutaa ja hakata toisiaan -- ja sitten yhtäkkiä yksi heistä lentää hyllyltä kaksi metriä alas lattialle, toinen hyppää hänen päälleen ja alkaa potkia, ja kolme sekuntia myöhemmin kymmenen ihmistä ympäri junaa huutavat ja hakkaavat ja potkivat toisiaan. Lisää ihmisiä tippuu pää edellä tavarahyllyiltä, lisää nyrkkejä ja jalkoja heiluu, näen nuoren pään iskeytyvät tuolinkulmaan ja jalan astuvan sen päälle -- suljen silmäni koska en kestä nähdä -- mutta sitten tappelu loppuu, aivan kuten ne aina loppuvat. Vielä vähän huutamista, muutama syvä hengitys pääpukareilta ja pari huutoa lisää, ja kymmenen minuuttia myöhemmin jo se yksi nolo naurahdus jolla yritetään pyyhkiä koko tapahtuma merkityksettömäksi kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ja mikäs siinä, kun kukaan ei kerran kuollut eikä loukkaantunutkaan vakavasti -- kai.
Intiassa on 1,2 miljardia ihmistä. Niin minulle on kerrottu. Suomessa on viisi miljoonaa. Joten jos Intian ahtauden ymmärtää siten että he ovat kansa joka on kasvanut ylikansoituksessa ja väestöräjähdyksessä, niin miten voi selittää sen kun suomalaisetkin niin usein valitsevat ahtauden tasaisen täyttämisen sijaan. Monta kertaa olen seissyt Oulun paikallisbusseissa sisäisesti ihmisiä kiroten, kun osa matkustajista linnoittautuu bussin keskivaiheille aiheuttaen auton etuosaan tungoksen jossa kenelläkään ei ole kivaa -- samaan aikaan kun bussin takaosassa on parhaimmillaan jopa istumapaikkoja vapaana!
Intiassa on 1,2 miljardia ihmistä. Niin minulle on kerrottu. Mutta silti, jo Suomenkin esimerkkiini vedoten, se ei riitä selittämään Intian ahtautta. Se ei selitä sitä miksi miljoonakaupunkien välillä kulkee ainoastaan neljä äärimmäisen typerästi aikataulutettua junaa päivässä, jotka kaikki ovat ääriään myöten täynnä. Se ei selitä sitä että neljä ihmistä joutuu seisomaan koska yksi matkustaja päättää oikaista pitkäkseen penkkirivillä. Se ei selitä sitä että kaksikymmentä ihmistä tukehtuu ovensuussa samaan aikaan kun junanvaunun keskiosassa on reippaasti tilaa vaikka kuinka monelle ihmiselle.
Intiassa on 1,2 miljardia ihmistä. Niin minulle on kerrottu. Olen päätellyt että suurin osa heistä, niin kuin ihmiskunnasta muutenkin keskimäärin, on tyhmiä.
Tai sitten se vain on edelleen se päiväinen ahdistuskohtaukseni joka puhuu aggression kieltä.