Minä en tiedä, mitä ihmettä minä täällä taas teen?
Kauheinta Suomeen paluussa maailmalta on aina se, kuinka koko matka katoaa sillä hetkellä kun lentokoneen laskutelineet koskettavat Helsinki-Vantaan maaperää. Suomi jatkaa siitä hetkestä johon sen taannoin jätti; on vain kuin heräisi matka-ajan kestäneestä koomasta ja huomaisi maailmansa hieman muuttuneen ilman että itsellä on ollut mahdollisuutta kasvaa ja muuttua sen mukana. Muutokset ovat pieniä, mutta maailma vaikuttaa siltä kuin kaikilla ihmisillä on yhtäkkiä puoli vuotta elämää takanaan -- paitsi minulla.
Minun puolta vuottani ei ole edes tapahtunut. Tässä Suomessa minä olen oman menneen elämäni vieras, joka on kuin menettänyt oikeutensa olla siinä mukana. Ja se toinen elämä, se jota elin puoli vuotta, siellä jossain kaukana, tuhansien kilometrien päässä, kolmen ja puolen tunnin päässä -- se on olemassa ainoastaan minun päässäni. Kaikille näille ihmisille olen nyt vain palannut, ottamassa takaisin sitä roolia heidän elämässään -- minun elämässäni -- jota kannoin ennen lähtöäni.
Mutta minä olen pelkästään hukassa. Eksynyt. Herännyt koomasta ilman otetta siihen uneen jonka koomani aikana näin. Minä puhun siitä; minä kyllästytän kaikki ihmiset palaamalla uneeni lause lauseen perään; mutta en tiedä uskonko edes oikeasti nähneeni sitä vai en.
Ja silti; niin suuri osa minusta vielä, kaksi viikkoa paluuni jälkeen, vain toivoo että voisin uudelleen nukahtaa ja palata siihen uneen, siihen haaveeseen, siihen painajaiseen, siihen Intiaan, josta palasin tänne.
Tiedän toki että tämä tunne menee jonain päivänä ohi. Jonain päivänä taas onnistun sovittamaan Suomen elämäni ja Intian elämäni yhdeksi ja kokonaiseksi tarinaksi, jonka tunnen Kimmon elämänä.
Mutta silti, se on vain Kimmon elämä. Minun oma tarinani, jossa kenelläkään muulla ei ole mitään osaa. Ja minä istun täällä perheeni, ystävieni, elämäni kanssa ja huomaan että he eivät olekaan enää elämääni, he ovat vain sen mennyttä osaa.
Ja minä olen yksin. Yksin kuten olin Intiassa. Yksin kuten olin Suomessa. Yksin kuten olen lähes koko elämäni ollut. Ihmiset haluavat minun olevan se ihminen joka olin ennen Intian-matkaani; ja minä haluaisin ihmisten olevan ihmisiä jotka olisivat olleet mukanani ja nähneet ja kokeneet kanssani sen kaiken mitä olen nähnyt. Että voisin keskustella heidän kanssaan Intiasta, ja elämästäni siellä; en vain kertoa heille siitä. Varsinkaan kun he eivät edes halua kuunnella; kukapa haluaisi? En minäkään varsinaisesti jaksa kertoa.
Kuvia on 3500. Kuka niitä jaksaa katsoa? Muille ne ovat vain kuvia; sisällyksettömiä hetkiä jostain maailmasta joka ei kuulu heille lainkaan. Minulle ne ovat vain kömpelöitä taltiointeja muistoistani joiden liika katselu vain hautaisi alleensa ne todelliset muistot.
Joka ainoalle kuvalle on tarina, viidestä kymmeneen minuuttia -- mutta 3500 viisiminuuttista on lähes 300 tuntia. Onko joku joka sen tarinan haluaisi kuulla? Onko joku joka haluaisi ne kaikki tarinat kertoa? -- Sen sijaan että eläisi elämäänsä eteenpäin ja keräisi itselleen lisää tarinoita kerrottaviksi. (Lisää tarinoita joita kukaan ei koskaan jaksa kuulla.)
Olen tavallani ollut tässä ennenkin. Se oli silloin kuin kolme vuotta sitten palasin Unkarista. Ero on vain siinä että sieltä palasin maailmaan josta lähtiessäni minulla ei ollut minkäänlaista paikkaa. Nyt lähdin ja palasin johonkin joka minulla oli, ehkä, joskus ollut.
On niin vaikeaa kirjoittaa minkäänlaista tarinaa, jossa yhdistäisin Intiani ja Suomeni yhteen. Jossa kertoisin tarinaa paluusta Suomeen matkan jälkeen. Sillä vieläkin, toistaiseksi, minusta tuntuu vain ja ainoastaan siltä kuin en olisi koskaan missään käynytkään. Minusta tuntuu vain ja ainoastaan siltä kuin olisin hukannut itseltäni puoli vuotta muiden ihmisten elämää.
Mutta eiköhän se vielä tästä.
Tai sitten vain hyppään taas lentokoneeseen ja jatkan matkaani. Jos sitä elämää ei kerran muiden kanssa ole, niin kai se sitten pitää vain elää yksin.