Television tanssilattialla tanssi pariskunta. Mies halasi naista, ja nainen katsoi miehen olkapään yli, kasvoillaan ilme kuin toivoen että olisi missä tahansa muualla kuin tässä; mutta kun mies veti päätään nähdäkseen rakkaansa kasvot nainen teeskenteli kasvoilleen hetkeksi hymyn. He eivät varmasti osanneet arvata olevansa televisiossa. He olivan pimeän hotellihuoneeni ainoa valonlähde, vilkkuivat siinä metrin päästä moskiittoverkkoni sisään; minä yritin samalla kääriä jotain -- mitä hyvänsä -- kipeän kurkkuni ympärille. Niistin nenäni jo pitkään pesua kaivanneeseen kangasnenäliinaani; ja runsaasta rääntulostani aloin jo pelkäämään että saisin nestehukan pelkästä niistämisestä.
Ulkoa alkoi kuulua paukahduksia. Nousin sängystä ja hoipuin ikkunaan. Ikkunasta avautui lähinnä naapurivaraston peltikatto, mutta jostain sen yläpuolelta välähtelivät viitteellisinä taivaalle avautuvat ilotulitekukkaset. Siinä seistessäni pakokaasupilvet tuulivat pihalta keuhkoihini ja saivat yskäni saavuttamaan uuden ennätystason, joten kömmin nopeasti takaisin verkkoni alle turvaan. Kun television alareunan kello vaihtui 0:00:ksi, tanssilattialta leikattiin taivaalle ja minä kääriydyin huovan alle.
Otin kännykän ja naputtelin tekstiviestin: "Siirryin uuteen vuoteen kolme ja tuntia teitä ennen. Täältä tulevaisuudesta voin kertoa että mikään ei ole muuttunut." Se ei ollut mitenkään erityisen fiksu viesti -- mutta puolustaudun sillä että olin sairas. Puhelimeni vastasi vastaanottajan puolesta:"Viestiä ei lähetetty. Yritä uudelleen." Mikä sääli. Ilmeisesti intialaisetkin tukkivat kännykkäverkkonsa uudenvuodenonnitteluilla -- niin kuin kaikki ihmiset kaikkialla.
Kurotin television virtanappiin hyttysverkon läpi ja makasin takaisin sängylleni. Jotenkin sairastaminen nostaa matkustamiseni yksinäisyyden toiseen potenssiin. Niin kauan kun on liikkeessä sitä ei ehdi huomatakaan kuinka yksin on; ja niin kauan kun on koko ajan uutta nähtävää ei ehdi lainkaan ymmärtää että on taas hujahtanut viikko ilman että on käynyt yhtään muunlaisia keskusteluja kuin "olen Kimmo", "olen Suomesta", "masala dosa ja chai", "en halua riksaa, mene pois" ja "paljonko huone maksaa". Tuijotin ylläni laskeutuvaa hyttysverkon hämärää hahmoa ja pyöriskelin hetken flunssaisessa itsesäälissäni. Kun sain tarpeekseni aloin kuuntelemaan ulkoa kantautuvaa pauketta, ja mietin tältäköhän kuulostaisi yöpyä sotaa käyvässä kaupungissa; Ehkä liikenteen melua olisi kuitenkin vähemmän, ehkä ihmisten etäistä puheensorinaa olisi vähemmän.
Nousin sängystäni ja kävin tyhjentämässä nenääni vessan käsienpesualtaaseen. Kuten tavallista, allas ei laskenut vesiään suoraan viemäriin, vaan vain lattialle, josta ne siten joko valuisivat tai eivät valuisi viereiseen lattiakaivoon. En jaksanu välittää. Katsoin sairaita ja väsyneitä kasvojani vessan likaisesta peilistä, ja totesin että minun pitäisi taas siistiä partani.
Kömmin takaisin sänkyyni alkaakseni nukkumaan ja miein, etä tavallaan on ihan hyväkin pysähtyä hetkeksi. Kaiken tämän hetkiksi masentavan yksinäisyyden rinnalla kulkee kuitenkin myös kokemusähky. Liikaa nähtävää, liikaa sisäistettävää, liikaa kaikkea.
Bidarin jälkeen oli ihan hyvä pysähtyä.
Matkustiin Bidariin ladatakseni kännykkääni lisää puheaikaa. Tyhmyyksissäni en ollut tehnyt sitä Bijapurissa, vaikka siellä useampaankin otteeseen mietin että ehkä minun varmuuden vuoksi pitäisi; luultavasti liittymääni ei kuitenkaan saisi ladattua Karnatakan ulkopuolella. Olin oikeassa. Tapaninpäivän iltana puheaikaa oli jäljellä 22 rupia: neljä tekstiviestiä Suomeen tai kahden minuutin puhelu -- ehkä juuri ja juuri riittävästi äärimmäiseen hätään, mutta ilman latausta kaikki muu yhteydenpito olisi rajoittunut internetiin.
Bidarissa vastaani tulivat taas kannadan aakkosten tutut pyöreän pehmeät muodot, ilman telugun ylimääräisiä okasia. Rehellinen riksakuski ajoi minut järkevällä hinnalla sinne minne pyysin, eikä edes tarjonnut mitään itse päättämäänsä vaihtoehtoa; ja kaikki vaikutti tutun ja turvallisen karnatakalaiselta. Kävelin katua bussiasemalta poispäin ja pistäydyin hotelleissa kysymässä huoneita; ja jo toisessa hotellissa sen omistaja antoi minulle huoneesta 150 rupiin alennuksen sillä olisin muuten jatkanut matkaani eteenpäin. Huone oli karismaattisen ränsistynyt kopio niistä kaikista muista samanlaisista kahdelle tarkoitetuista huoneista joissa olen viimeisen kuukauden suurimmaksi osaksi yöpynyt. Laiton television tanssimaan Bollywoodia ja ripustin moskiittoverkkoni verhotangon ja seinänaulakon välille jännittämääni naruun. Lueskelin ennen nukkumaanmenoa vielä hetken ostamaani Intian historiaa ja hieroskelin kipeytyvää kurkkua toivoen etten taas kerran sairastuisi.
Aamulla heräsin sinnikkääseen koputukseen. En jaksanut vetää housuja jalkaani enkä paitaa päälleni, vaan kävin päästämässä miehet sisään bokserisillani. Siellä oli kaksi henkilökuntaan kuuluvaa miestä jotka selittivät minulle jotain kannadan, hindin ja englannin sekoituksella -- ja vaikken koko tarinaa ymmärtänytkään, jotain tekemistä sillä oli lämpimän veden kanssa. He juoksivat kylpyhuoneeseen ja ulos ja vääntelivät vesihanoja ja selittivät edelleen -- ja kun he vihdoin lähtivät palasin sängylleni istumaan. Kello oli kahdeksan. Ihan hyvä aika herätä -- vaikka tapa nyt olikin vähän kyseenalainen. Istuin sängylläni ja mietin päivän ohjelmaa: kännykkäni pitää ladata ja voisin mahdollisesti poistua iltapäivällä, paitsi jos pitäisin paikasta jolloin jäisin toiseksikin yöksi. Taas oveen koputettiin; taas avasin sen bokserisillani.
Oven takana seisoi 155-senttinen lihava mies, jonka vasen silmä oli tulehduksesta punainen -- ja hänkin kysyli minulta kuumasta vedestä ja kävi vessassa vääntelemässä vesihanoja. Mietin että mikä näitä ihmisiä vaivaa, ramppaavat joukolla oveni takana aamulla kaikki toimittamassa samaa asiaa; luultavasti tipin perässä, ajattelin, se on kumma miten joissain hotelleissa siivoojat alkavat jonossa koputtaa ovelleni heti kun näkevät minun menevän sisään. Vähän aikaa väänneltyään lihava mies sanoi minulle että lämmintä vettä ei tule vielä, mutta jos odottaisin kymmenen minuuttia vettä olisi saatavilla seuraavat kaksi tuntia.
Ja sitten hän kääntyi, ovelta, astui syvemmälle huoneeseeni ja sanoi haluavansta toivottaa minut tervetulleeksi hotelliin. Kiitin. Hän alkoi puhua hieronnasta, huonolla huonolla englannillaan joka koostui lähinnä irrallisista substantiiveista, ja koska olin ennenkin ollut hotelleissa joissa asiakkaille kaupitellaan laitoksen palveluihin kuuluvaa ylihintaista ayervedistä hierontaa, sanoin ei kiitos. Mies jatkoi puhettaan ja turhautuneena pudistelin henkisesti päätäni: siinä on taas yksi näitä Intian tyrkyttäviä asiakaspalvelijoita, joille "ei" tarkoittaa että on vain kysyttävä uudelleen. "En maksa mitään", sanoin -- ja kun hän alkoi korostaa että ei, hieronta on ilmainen, ja hän alkoi ehdottaa huoneen oven sulkemista, ja hierontakin alkoi täsmentyä kokovartalohieronnaksi -- alastomaksi kokovartalohieronnaksi -- käänsin katseeni visusti irti hänen tulehtuneesta silmästään, sanoin "ei kiitos" vahvistettuna ovea osoittavalla kädenliikkeellä, ja yritin puolittaisesta alastomuudestani huolimatta muuttaa ruumiinkieltäni sen suuntaiseksi että en todellakaan ole kiinnostunut. Selkeästä torjunnastani huolimatta mies halusi vielä ovensuusta varmistaa, etten vain ollut sanonut ei ainoastaan hieronnalle ymmärtämättä sen taustalla piillyttä taka-ajatusta -- mutta ei, kun hän toisti halunsa suorasanaisesti, se ei kuulostanut yhtään houkuttelevammalta; ja minä korostin, edelleen kohteliaasti, torjuntaani sulkemalla oven hänen edestään.
Viisi minuuttia myöhemmin hän vielä palasi. Hänen tämänkertainen kysymyksensä oli ihan asiallinen varmistus siitä kuinka paljon olin sopinut huoneesta maksavani; mutta sen tarpeettomuudesta päätellen on hyvinkin mahdollista hänen palanneen tarkistamaan josko olisin hänen tarjoustaan hetken mietittyäni tullut katumapäälle -- ja nyt hänet uudelleen nähdessäni olisin vetänyt hänen kiimasta hehkuen huoneeseeni, repinyt hänen punaisen villapaitansa peittämän pyöreän vartalonsa paljaaksi ja intohimoisesti rakastellut häntä auringonlaskuun. Mahtoi miesrassu pettyä kun vain vastasin hänelle lyhyesti "250" ja suljin oven.
Miesten huolehtima kuuma vesi kuitenkin oli, hieman yllättäen, kuumaa vettä. Viidettä kertaa neljän kuukauden aikana saatoin peseytyä oikeasti lämpimällä vedellä -- ja kolmatta kertaa Intiassa ollessani sain käsiini oikeasti kuumaa, höyryävää vettä. Hengittelin sitä hetkisen saadakseni pakokaasujen ja hiekan kovettaman räkäni juoksemaan tukkimasta kurkkua ja poskipäitäni; ja kun se sitten pääsi vauhtiin kyllä sitä tulikin neljän kuukauden varastoinnin verran.
Kävin syömässä ja lähdin kävelemään kaupungille. Tällä kertaa minulla ei ollut edes Lonely Planetin karttaa turvanani -- ja ehkä juuri siksi löysinkin melko hyvin mitä olin etsimässä. Aloitin löytämällä liikkeen joka myisi puheaikaa. Se ei ollut vaikeaa, kuten en sen kuvitellutkaan olevan. Suunnitelmani oli ladata puheaikaa kolme kertaa 198:n rupiin verran; sillä ainakin Karnatakan Hutch on siitä ovela, että siinä missä 198 rupiin latauksella saa verojen jälkeen 176 rupia puheaikaa, 200 rupiin latauksella saa verojen ja palvelumaksujen jälkeen noin 60 rupia puheaikaa. Koska jokaisen latauskerran välissä on pidettävä noin varttitunnin tauko, pysähtelin pitkin päivää erinäisiin Hutch-logoja kantaviin liikkeisiin asiakkaaksi. Kolmessa liikkeessä puhelintani latasin -- ja yhdessä asiakaspalvelu oli sitä luokkaa että päätin viedä rahani muualle.
Muu päiväni kuluikin sitten eksyillessä. Ja siihen Bidar oli jumalainen paikka. Bidar on kaupunki jolla on jokaisen nurkan takana pilkistävä historia takanaan -- mutta se ei ole, vielä, tuotteistanut sitä turismiteollisuudeksi. 1400-luvun moskeijat mäkien päällä peltojen keskellä olivat ainoastaan kaunis tausta rauhalliselle kävelylenkille -- eivät "kohde", jonka pihamaalle bussilastit saapuvat ostamaan matkamuistoja ja jossa kaikki riksakuskit juoksevat eurooppalaisen perässä kysyäkseen haluanko matkata seuraavalle tavallisen listan nähtävyydelle. Bidarissa mennyt ja nykyaika olivat osa todellisuutta: vanhat kaupunginmuurit oli maalattu ja kunnostettu asunnoiksi ja liiketiloiksi, muurinportti oli liikenneruuhkan ydinkohta rekan nyhjätessä edestakaisin muljahtaakseen siitä läpi, ja yksinäinen islamilainen minareetti kohosi pensaan keskeltä, unohdettuna, itsekin kasvillisuutta täynnä. Maastokin oli miellyttävän kumpuilevaa -- joten kaiken kaikkiaan Bidar vaikutti upealta hienolta paikalta, pitkälti juuri sellaiselta millainen haluaisin maailman olevan: maailma jolla on menneisyys, joka tiedostetaan, joka näkyy, mutta jota ei korosteta sitä eristämällä.
Ihmiset Bidarissa nyt tietysti olivat mitä ne nyt ovat: What you good name? What are you from country? ja lapsilauma juoksemassa perässä, vaatimassa että otan heistä kuvan toisensa jälkeen vielä viisi minuuttia senkin jälkeen kun olen kymmenen kuvaa otettuani sanonut että jo riittää (tosin näistä lapsistakin jäi poikkeuksellisen hyvä maku suuhun, kun erään aikuisen pidettyä heille puhuttelun yksi tuli takaisin luokseni ihan vain pyytääkseen käyttäytymistään anteeksi). Ja pyysivät aikuisetkin tietysti ottamaan itsestään kuvia: Olin kävelemässä tietä eteenpäin, ihan vain koska tie itsessään oli puiden reunustamana ja kattamana kaunis, ja erään puistonportin eteen oli pysähtynyt moottoripyörä ja mies. Mikä maa, hän kysyi, mikä nimi -- ja sitten hän osoitti takanaan olevaa puistoa ja puhui siitä jotain. Nyökyttelin ystävällisesti että joo, kaunis puisto, mukavaa on joo; ja hänen sitä pyydettyään otin hänestä kuvan seisomassa puiston sahanteristä rakennetun portin edessä. Tämän jälkeen hän sanoi töykeällä ja komentavalla sävyllä minulle "go", mene; ja minä mietin että mikähän tuollakin miehellä oli vikana: vaatii minua juttelemaan kanssaan ja sitten komentaa pois kuin häiritsisin.
Jatkoin matkaani, pistäydyin vastaantulleilla raunioilla, kävelin satunnaisia kauniita tienpätkiä, etsin vettä juotavaksi, etsin vessaa -- enkä tässä kadulla asioinnin maassa sitä tietenkään löytänyt. Suomalaisena olen tietysti kotonani kaduilla valuvia virtsavanoja väistellessäni, mutta toisin kuin Suomessa tässä kuseskelukulttuurissa näkee joskus naisiakin kyykkimässä -- ja aika usein ihmiset kyykkivät kaduilla myös "numero kakkosta", niin kuin UBMC Schoolin lapset sitä aina kutsuivat. Itse lopulta vessan löytämisestä luopuneena kävelin kuitenkin vain "numero ykköselle", ja etäälle keskusta-alueen ulkopuolelle puun juureen.
Siinä seisoessani huomasin edessäni aivan upean, pitkän, kaukaisuuteen jatkuvan linnanmuurin. Taas kerran sen arkisuus, sen näkymättömyys kaupungin taustalla, sai minut menettämään sydämeni Bidarille; ja kun ihmiset vielä opastivat minulle tien miten mennä sinne, kävelemään muurilla ja sen sisässä, ja vielä yksin, ilman turistien tungosta -- puoliksi jo päätin etten edes kirjoittaisi tänne mitään Bidarista: ettei vain kukaan lukisi ylistystäni ja alkaisi järjestää erillisiä turistimatkoja tähän rauhalliseen, aitoon paratiisiin, joka juuri samalla hetkellä kun turistit saapuisivat menettäisi sekä rauhan, aitouden että paratiisimaisuutensa.
Kävelin siis muurinraunioilla, nauttien raunioiden tunnelmasta, nauttien sieltä avautuvista näköaloista, nauttien yksinäisyydestäni (vaikka samalla toki toivoen että olisi joku jonka kanssa jakaa tämä). Mutta rauhani kuitenkin rikkoutui kun paikalle saapui taas kerran joku intialainen mies, joka sanoi minulle jotain ja elehti tavalla jonka tulkitsin että hän haluaa minun ottavan hänestä kuvan. Hän seisoi muurin syvennyksessä ja viittoi minut luokseen; ja ajattelin että hän halusi tulla kuvatuksi nimenomaan siinä. Sitten hän osoitti minulle syvennystä, ja minä mietin että mitä, eikö hän halunnutkaan minun ottavan hänestä kuvaa vaan näyttää minulle kolosta näkyvän erityisen kauniin näköalan. Kävelin koloon ja katsoin sen perällä olevasta ikkunasta: maisemaa hädin tuskin oli, siellä näkyi lähinnä kymmenen metrin päässä seisova muuri. Sitten tunsin käden munillani.
Voi vittu, ajattelin, mikä näitä bidarilaisia oikein vaivaa?!? Nostin kädet kilvekseni, astuin etäämmäs pitäen vasenta kättäni pystyssä itseni ja miehen välissä, ja jos ruumiinkieltäni olisi kuvattava lausutulla virkkeellä, se olisi suunnilleen "okei, okei, joo, ei kiitos, kiitos kunniasta, joo, ei, en ole kiinnostunut, kiitos, mene pois". Kävelin pois katsomatta taakseni. Laskeuduin portaat päätäni pudistellen, ja luokseni kiisi viisipäinen lapsilauma joka alkoi vetää minua perässään kaikenlaisiin ulokkeisiin ja syvennyksiin ja portaisiin -- mutta juuri sillä hetkellä en halunnut olla ihmisten pimeisiin syvennyksiin vetämänä, vaikka vetäjät olisivatkin lapsia, joten hätistin heidät pois ja kävelin eteenpäin.
Kävelin linnoituksen sisäänkäynnille takaisin ja astelin kohti sen sisäpihan "palatsia". Linnoituksen sisäänkäynti oli kuin kuluneimman fantasiakuvaston kliseisimmästä päästä, mutta hiljaisuudessaan, ränsistyneisyydessään ja pörisevine traktoreineen vetämässä sokeriruokokuormiaan sen keskiaikafantasia yhdistyi todellisuuteen niin että unohdin pian Bidarin häiritsevän homoulottuvuuden ja sain takaisin vain rakkauteni sen kauneuteen. Kiipesin yhdet portaat ylöspäin, kuljin kymmenmetrisen pimeän kapean käytävän läpi (ja kyllä: toivoin ettei kourijani seuraisi minua tänne), ja päädyin pyöreälle näköalatasanteelle. Sieltä katselin tietä pitkin pyöräilevää vanhaa miestä, toista muurin varjoon nukahtanutta, ja niitä minua eri paikkoihin vetäneitä viittä poikaa jotka edelleen kirmailivat muurin portaita ylös alas. Istahdin muurin reunatasanteelle levähtääkseni hetken -- ja katsoessa taakseni näin kourijani tasanteen ovensuussa.
Hän oli kuin olikin seurannut minua tänne. Ja nyt hän seisoi siinä tukkimassa ainoaa ulospääsytietäni -- housut kintuissa, pyllistellen minuun päin, vuoroin viittoen minua luokseen ja vuoroin takapuoltaan etusormellaan osoittaen.-- Taisin sanoa pari suomen kielen keskeisistä kirosanoista jo ääneenkin.
Otin kameran laukustani, kerroin ottavani hänestä kuvan -- otin hänestä kuvan -- ja kerroin kutsuvani poliisit. Ajattelin että maassa jossa homoseksuaalisuudesta voi saada elinkautisen vankeusrangaistuksen pelkkä ylikansallinen "police", puhui mies muuten sitten mitä kieltä hyvänsä, riittäisi karkoittamaan sinnikkään ihailijani minua terrorisoimasta -- mutta ei: siinä hän yhä ketkutteli karvatonta takapuoltaan, onneksi kuitenkin noin viidentoista metrin päästä minusta. Käännyin alhaalla kulkevaa tietä kohti ja aloin viittoa siellä kävellyttä satunnaista miestä luokseni -- ja se lopulta riitti: viisi sekuntia ohikulkijaa kutsuttuani (hän näytti hyvin epäilevältä ja vaikka katsoikin minua ei tehnyt elettäkään noudattaakseen kutsuani), häirikkö oli vetänyt housut takaisin jalkaan ja livistänyt tiehensä. Poistuessani taas sen kymmenmetrisen pimeän käytävän läpi kuitenkin tarkistin ettei siinä olisi mitään sokeita kulmia jossa mies voisi piileksiä. Ei ollut.
Kävelin "palatsille", ja mietin hetken että olisin näyttänyt miehestä ottamani valokuvan siellä majaansa pitäville poliiseille -- mutta vaikka kernaasti olisinkin nähnyt miehen hieman kärsivän, niin ehkä intialaisella oikeusjärjestelmällä on kuitenkin hieman liian julma maine. Eikä ottamassani kuvassa muutenkaan näkynyt mitään muuta kuin muuria ja vähän miehen epäselvää sivuprofiilia. Tuhosin kuvan jo ennen kuin saavuin palatsille.
Palatsin pihamaalla muutama intialainen turistipariskunta istuskeli nurmikolla "nurmikolla istuminen ehdottomasti kielletty" -kylttien varjossa, ja työmiehet uurastivat rakennuksen julkisivun kimpussa. Ja nyt tulin oikeasti vihaiseksi! En siksi että häiritsijäni seurasi minua palatsin pihalle (sillä, vaikka niin tekikin, hän poistui hyvin pian ), vaan siksi mitä nuo työmiehet tekivät: he restauroivat 1400-lukulaista kaunista historiallista vaikuttavaa linnoitusta -- betonilla!!! Ja työn jälkeä katsellessaan huomasi että he eivät liiemmin sitä tehdessään vaivautuneet vatupassia käyttämään: jälki oli todella todella huonoa. Se jo yksinään että he ylipäätään restautoivat ärsytti minua: se oli selvä merkki siitä että paikalliset halusivat kehittää kaupunkiaan turistikohteeksei; mutta että se tehdään vielä surkean huonosti ja betonista! Anteeksiantamatonta!
Poistuin muurinraunioilta kiukusta puhisten. Totesin että ruoka-aikani oli ylitetty jo parillakin tunnilla; ja että, kuten tavallista, olin auttamattomasti eksyksissä. Kävelin satunnaista tietä eteenpäin suuntani auringosta ottaen (ei uskoisi että nimenomaan intialaiset kaupungit ovat lopulta opettaneet minut suunnistamaan auringon mukaan), kunnes ohitin tutun näköisen lihanmyyntikojun: olin jo aamupäivällä naureskellut taas yhdelle Intian loputtomista esimerkeistä englannin väärinkirjoitukselle: "Mutan Shop", tarkoittaen vuohi-/lammaskauppaa ja -teurastamoa, toisin sanoen "Mutton Shopia". Liikkeen edessä minua anelevin silmin katsoi siihen kaulastaan ja jaloistaan sidottu pieni musta lampaanpoikanen (kili?), ja yksi liikkeen myyjistä halusi keskustella kanssani tyypillisellä intialaisella pikaenglannilla jossa kolme neljäsosaa tavuista niellään ja niinpä sanasta "archeologist" tulee "ackla". Jatkoin matkaani varmana siitä että olin tutulla tiellä, ja erään rauhallisempaa englantia puhuneen miehen pysäytettyä minut sain myös tiedon siitä että kuljin sitä väärään suuntaan. Mies kutsui minut luokseen teelle -- ja vaikka kieltäydyinkin lähinnä koska hänen englantinsa ei ollut riittävää keskusteluun, ja hieman peläten että hän varastaisi rahani ja kamerani, en voinut olla huomaamatta hänen käytöksessään ollutta lievää feminiinistä vivahdetta...
Mutta tässä vaiheessa oikaisen kaksi tuntia eksynyttä hortoilua ja kolmekymmentä miestä jotka halusivat vaihtaa kanssani pari sanaa (lähinnä nimestäni ja maastani), ja kerron vain että löysin ruokaa ja löysin hotellilleni ja päätin yöpyä siellä toisenkin yön. Huoneessani istuskelin sängylläni ja katselin päivän aikana ottamiani valokuvia -- ei taaskaan yhtään hyvää -- ja huomasin järkytyksekseni: Se puiston sahalaitaisen portin edessä seissyt töykeä mies oli sama kuin se joka häiriköi minua muurinraunioilla! Mies oli oikeasti seurannut minua sinne asti! Tai, no, todennäköisemmin hän oli vain mennyt sinne odottaen että sinne kuitenkin ilmestyisin -- mutta silti. Tätä kuvaa en tuhonnut; jääpä minulle nyt sitten tällainen valokuvamuistokin yhdestä tähänastisen elämäni häiriintyneemmistä hetkistä.
Jäin kuitenkin miettimään että mitä ihmettä sen miehen päässä liikkui: odottiko hän oikeasti että tarttumalla satunnaista valkoihoista miestä sukuelimistä ja sitten pyllistelemällä tälle housut kintuissa hän saavuttaisi haluamansa? Selvästi hän siinä toteutti jotain häiriintynyttä seksuaalifantasiaa -- joka tuskin oli hänen itsensä keksimä. Ilmeisesti intialainen homopornokin sitten elättelee niitä samoja stereotypioita kyltymättömistä valkoihoisista jotka kiertävät Intiaa vain naidakseen kaikkea mikä liikkuu -- tai sitten Bidar on joku Intiaan suuntautuvan eurooppalaisen homoturismin keskus. En tiedä.
Kävin syömässä ravintolassa jonka palvelu sekä palveli, hymyili että jopa katsoi silmiin (ja jonka huijatessa minua laskussa maksoin sen 7 rupia ylihintaa ihan mielelläni hyvän palvelun vuoksi) -- ja sieltä poistuessani parinkymmenen metrin päästä minulle huusi nuori mies joka juoksi luokseni. "Minä halusin kysyä sinulta", hän aloitti hyvällä englannillaan, "että miksi sinä olet tullut Bidariin? Mitä ihmettä täällä muka on niin hienoa että tänne kannattaa tulla sieltä asti mistä sinä olet tullut?" Kerroin hänelle kuinka pidän siitä että täällä historia on niin arkista ja näkymätöntä, ja kuinka siitä ei ole tehty turistinähtävyyttä vaan sen on annettu säilyttää arvokkuutensa (tosin vain tovon että olisin osannut esittää sen näin kauniisti siinä spontaanissa puhetilanteessa). "Siis oikeasti! Minä asun täällä ja minusta tässä paikassa ei ole mitään hyvää. Ei mitään! Miksi ihmeessä sinä tulit tänne?!?"
Katsoin miestä hetken ja sanoin: "No, itse asiassa minä tulin tänne lataamaan kännykkääni puheaikaa."