Lihaksiani särki. Elimistöni on täynnä lihaksia, joita en ole elämäni aikana harjoittanut tarpeeksi (no, oikeastaan ne kaikki), ja niinpä mitä arkisimmatkin pienet askareet voivat saada lihakseni kipeiksi. Yleensä jalkani ovat hyvässä kunnossa: jokakesäinen pyöräily ja jääräpäinen haluni kiivetä portaita ovat pitäneet ne perinteisesti kuosissa; mutta samaa ei voi sanoa heikoista ja hennoista käsivarsistani. Niinpä voinen täsmentää aloituslausettani: Käsieni lihaksia särki.
Olen puhunut näillä sivuillani voimakkaita sanoja palveluyhteiskunnan puolesta ja haukkunut Suomen niin kutsuttuna kehittyneenä maana Helvetin alimmalle kehälle (sinne isänmaanpettureiden luokse) -- mutta silti; mitäpä suomalaiseksi kasvanut poika palveluttomalle luonnolleen voi: Kun tarjoilija tulee ravintolassa tyhjentämään pöytää, alan automaattisesti itse pinota astioita kasaan ja ojentaa niitä tarjoilijalle -- joka on tarjoilijalle käsittämätöntä ja hän yleensä lähes väkivaltaisesti estää minua niin tekemästä. Kun isäntäperheessä palvelija tulee laittamaan ruokaa lautaselleni, puhisen itsekseni ärtyneenä ja toivon että saisin tehdä sen itse -- ja itse asiassa useimmiten ajoitankin ruokapöytään istahtamiseni siten ettei kukaan palvelija olisi missään lähitienoilla. Ja etenkin, kun haluan vaikkapa ottaa vettä isäntäperheessäni kanisterista, mutta minun ei anneta vaan minua käsketään odottaa kunnes palvelija kutsutaan paikalle kaatamaan minulle vettä -- silloin siinä alkaa jo savu nousta päästäni. Palveluille on aikansa ja paikkansa -- mutta minun täytyy itse saada valita milloin ja missä ne ovat -- Ja on asioita joita vain ei voi ulkoistaa.
En tiedä johtuuko se siitä että olen lapsena pukeutunut liian usein vaaleanpunaiseksi värjäytyneeseen paitaan; en tiedä johtuuko se siitä että lapsena jouduin aina metsästämään vaatteitani veljieni vaatekaapeista; en tiedä johtuuko se siitä että lapsena aina puhtaat vaatteeni päätyivät pyörimään pesukoneeseen kun taas hikiset ja haisevat jatkoivat loputonta pyörimistään huoneeni lattialla -- en tiedä; Mutta tämän tiedän: Jostain syystä pyykkäyksen teettäminen kapungin runsaissa pesuloissa (halvalla) pistää niin luontoani vastaan etten pysty sitä tekemään.
Eli särkeköön käsieni lihaksia; naurakoon korjaamon miehet pyykkäykselleni; vieköön se tunteja jokaisesta viikostani; jääköön vaatteeni likaisemmiksi kuin ne ammattilaisen huomassa jäisivät -- mutta minä, minä itse, vain minä itse, olen omien vaatteideni dhobi-wallah; muut pysykööt niistä kaukana!
Eli tästä tilanteesta aloitettiin: Käsieni lihaksia särki. Olin taas lykännyt pyykkäystäni päiviä yli suotavan -- useampiakin vaatekappaleita yli suotavan -- ja nyt maksoin laiskuuteni hintaa: käsieni lihaksia särki. Vaatteita pitäisi aina pestä vain muutama kerrallaan -- enintään viisi kuusi seitsemän ja niistäkin puolet mielellään alusvaatteita -- eikä antaa Heikinvakan muovipussin turvota yli äyräidensä: kahdet housut, viisi paitaa, viidet alushousut, pyyhe, hattu; kun pihalla on odottamassa saavillinen kylmää vettä, pussillinen ylikansallista pesuainetta, kivipöytä vaatteiden lyömiseen; ja käsissäni on vasemman käden etusormessa paperinviilto, ja vasemman käden pikkurillin juuressa hiertymä, ja oikean käden etusormen juuressa kaksi edelleen puoliavointa rupea... Kyllä; käsieni haavaumat saivat minut aika lailla arastelemaan vettä ja käsieni hieromista vaatteita vasten. Eli paitsi käsieni lihaksiin särki, myös käsiini itseensä sattui.
Vaivuin muistoihin; en kauas ajassa taaksepäin, vain muutamia päiviä: Istuin FSL:n toimistossa, kirjoittelin tietokoneellani saapumisohjeita tammikuussa aloittaville vapaaehtoisille, Olga istui viereisellä koneella valmistelemassa esitystä omasta projektistaan tämän kuun orientaatioviikolle, oli keskiviikko ilta ja olin aiemmin päivällä vieraillut Walterin luona Hindu Schoolissa -- ja Roxandra toi minulle ja Olgalle pikkuleipiä ja kahvikupillisen jogurttia. Jogurtti oli maustettu sokerilla, joka sai minut yllättymään: ai niin, jogurtti voi siis maistua makeallekin. Join kupposen makeaa jogurttia, kiitin Roxandraa vielä kerran sen antamisesta ja suuntasin keittiöön -- pestäkseni kupin ja jättäkseni sen kuivumaan. Mutta! Joku oli laittanut keittiön oven kiinni! Toki ovessa on lukenut "läpikulku kielletty" koko sen kaksi kuukautta mitä olen oven olemassaolosta tiennyt; mutta nyt ensimmäistä kertaa läpikulun esteenä oli muutakin kuin kömpelöllä englannilla kirjoitettu aanelonen: ovi oli kiinni! Eli mitäpä siinä voi sääntöjen totteluun kasvatettu suomalaispoika muuta kuin -- avata oven. En sitä silloin tietenkään tiennyt, mutta valitettavasti tämä on niitä tarinoita joilla on opetus -- lukijoidensa moraalia ja omaatuntoa ja "läpikulki kielletty" -kylttien kuuliaisuutta jalostava opetus -- joten te tiedätte jo nyt: minulle tulee käymään köpelösti. Intiassa ovet lukitaan aina rautaisilla tangoilla, jotka sujahtavat ovissa ja ovenpielissä oleviin rautarenkaisiin -- ja tällaisilla oli suljettu sekin ovi jota lähdin avaamaan. Ovi oli harvinaisen tiukka -- vaikka tiukkoja ne ovat normaalistikin -- joten jouduin tempomaan hakaa oikein urakalla; ja lopulta se aukeni -- ja jätti sormeni metallitangon ja seinän väliin (tai johonkin: huone oli pimeä, en nähnyt). Pimeässä huoneessa vain tunsin käteeni sattuvan, päästin suustani kimeän vinkauksen (ärsyttävin maneerini, josta on opittava eroon), mutta pysähtymättä jatkoin matkaani astianpesualtaalle. Vasta aloitettuani kupin pesemisen huomasin, kuinka pahasti olinkaan käteni satuttanut: yrittäessäni hieroa jogurttijämiä pois kahvikupin pohjasta kipu vihlaisi kättäni, menetin otteeni kupista ja kuppi putosi ja hajosi ja sirpaloitui altaan pohjalle; ja huomasin oikean etusormeni juuressa repsottavan ihonriekaleen ja sen vieressä pullottavan ihonsisäisen verenpurkauman. Jouduin repimään verenpurkauman auki ennen kuin Olga laittoi haavoihini laastarin.
Muiston päättyessä jatkoin siitä mihin jäinkin: Minulla siis paitsi käsieni lihaksiin särki, myös kasiini itseensä sattui. Itse asiassa oikean etusormeni juuren hitaasti paraneva haava oli ollut se keskeinen tekosyy jolla olin pyykkipäivääni lykkäillyt -- ja nyt, pyykkiä pestessäni, ja ihonriekaleen repsahtaessa uudelleen auki, ajattelin että ehkä pyykkäystä olisi pitänyt vielä sittenkin myöhäistää parilla päivällä. Mutta toisaalta tämä oli vain oikean etusormeni juuren mielipide; muut käsieni lihakset kirosivat lykkäilyjäni jo nykyiselläänkin. Ja siksihän ihmisellä on kaksi kättä, ajattelin (joskin siinä kieltämättä oli ripaus tietoista itsepetosta antamaan minulle pesuvoimaa), että toisen pettäessä voi käyttää sitä toista -- ja: muutenkinhan oikea käsi on syömiseen ja kättelyyn ja muuhun kohteliaaseen ja puhtaaseen ja vasemmalla kädellä on tarkoitus kaivaa kaiken maailman törkyjä; eikö siis vasen käsi ole omiaan päiviä pussissa hautuneiden hikivaatteiden huljutteluun ja hakkaamiseen?
Ja näin Kimmo-pyykkäri vaatteitaan pyykkäsi, kuten hän on kahden kuukauden aikana oppinut dhobi-wallahin työtään toteuttamaan: Alku tuli suoraan ylikansallisen pesuainepussin kyljestä: täytin saavin kylmällä vedellä, dippasin vaatteet sinne, ja kiersin vaatteet kuiviksi; sitten vaihdoin saaviin uuden kylmän veden, kippasin sinne ripauksen pari pesuainetta, ja jätin vaatteet likoamaan puoleksi tunniksi. Tämän jälkeen pesuainepussi neuvoo vain "pese vaatteet niin kuin ne tavallisesti peset", joten nyt oli aloitettava kunnon dhobeilu: vaatteiden mätkiminen pesukiveä vasten sillä innolla että pääsen päällimmistä agressioistani eroon (joskin on myönnettävä, että suomalainen luontoni pitää enemmän vaatteiden hieromisesta kuin lyömisestä puhtaaksi). Kun kaikki vaatteet oli hakattu, vaihdoin veden pariin kertaan, huuhtelin vaatteet pariin kertaan, toistin hakkaamista pariin kertaan, ja lopuksi vielä kiersin vaatteeni kuiviksi ennen niiden ripustamista narulle.
Ja taas vaivuin muistoihin; tällä kertaa kunnolla menneisyyteen, suoraan varhaislapsuuteen: Kun olin pieni, meillä oli kotona kasetti täynnä kuluneimpia lasten vitsejä ("Parhaat lasten vitsit", kasetin kannessa luki); kasetti oli täynnä juuri niitä vitsejä jotka kaikki suomalaislapset oppivat päiväkodeissaan ja koulujen alaluokkien välitunneilla ulkoa: "eihän Saharassa ole puita", "ei ole, enää"; ja "35, 35, 35", "mitä siinä kuopan reunalla laskeskelet", "36, 36, 36". Ja niin edespäin; kaikkia niitä vitsejä jotka olette kuulleet jo ennen kuin ymmärsitte niitä tai edes välttämättä osasitte puhua: Pikku-Kalle sitä, Pikku-Kalle tätä... Ja kasetilla oli myös yksi vitsi joka vuoksi en koskaan tykännyt koko kasetista; joka ehkäpä traumaattisuudessaan on aiheuttanut sen että olen koko sittemmän elämäni vierastanut sekä vitsejä että niiden kertojia: "Pikkutyttö haluaa pestä kissan. Isä sanoo: Älä pese kissaa, kissa kuolee. Tyttö pesee silti -- ja kissa kuolee. Isä sanoo: Mitäs minä sanoin. Tyttö sanoo: Ei kissa pesuun kuollut, vaan siihen kun kiersin sen kuivaksi." Pieni poika, minä, jonka syvästi rakastama kissanpentu jäi auton alle ja sai minut viikoksi itkemään, ei koskaan onnistunut ymmärtämään mitä hauskaa on pikkutytössä joka tahattomasti tappaa lemmikkikissansa; jos joskus kuuntelinkin kasettia, tämän "vitsin" kohdalla (jota edelleen pidän tympeänä ja mauttomana) peitin korvani ja yritin keskittyä olemaan kuuntelematta.
Ajatus vaeltaa kummallisiin paikkoihin kun kiertää pyykkiään kuivaksi. Ja koska juuri pyykin kuivaksi kiertäminen oli se, joka sai lihakseni kipeiksi, tämä osa puuhastelujani siis aiheutti minulle sekä henkistä että fyysistä tuskaa. Eikä se vielä nytkään päästänyt minua sielunrauhaan: päähäni kohosi vielä toinenkin muisto:
Muisto; nyt vain kahden kuukauden takaa, syyskuun toiselta kokonaiselta viikolta: Ensiaikojen hämäännyksessä pyykinpesu oli jäänyt tekemättä, ja huomasin paitsi Heikinvakan pussin pullistelevan, myös sen ympäristön olevan täynnä likavaatteita; viimeiset puhtaat alushousuni olin vetänyt jalkaani jo edellisaamuna ja kaikki merkit viittoivat niin että pyykit olisi pakko saada sinä päivänä pestyiksi -- lykätä ei enää voisi. Minun oli siis tehtävä päätös: pesisinkö vaatteeni itse, veisinkö ne kaupungille pesulaan, vai tekisinkö niin kuin Eduard ja antaisin vaatteeni pestäväksi ikuisten kyynelten palvelijallemme, Lakshmille (tietysti pientä korvausta vastaan)? Tässä suomalainen luontoni nosti rumaa päätään ja pohdintojen päätteeksi löysin itseni improvisoimasta vesisaavin, pesuainepussin ja vaatteenhakkauskiven kanssa. Pesu oli pääpiirteissään onnistunut: vaatteeni vaihtoivat hajua: pois hiestä ja homeesta kohti pesuaineen ominaistuoksua -- mutta niiden kuivaksi kiertämisessä oli ongelma: Minä yritin kyllä, parhaani tein, mutta käsivarsieni voima jäi kauas työhön vaadittavasta. Ymmärtämättä huonoa kiertokuivaustani retuutin muka kuivattamani vaatteet ullakkomme naruille roikkumaan -- vain huomatakseni niistä lattialle valuvat tasaiset vesinorot; ja vain tullakseni Rudran kovaäänisesti torumaksi (puhetta en ymmärtänyt, mutta elekielestä päättelin ettei hän halunnut yöllä nukkua vesisateessa). Nolona kiersin vaatteeni uudelleen Rudran kanssa ämpäriin, ja kävin kaatamassa ämpäriin puristetun vesilitran pihalle. Toisella ja kolmannella pesukerralla olin jo oppinut ensimmäisen kerran virheestäni ja puristelin ja kiertelin ja vääntelin vaatteita pihalla vielä käsivoimieni jo loputtuakin -- mutta Rudraa oli paljon vaikeampi miellyttää. Mutta nämä Rudran ärjyilyt kuittasin vain sillä, että toisin kuin kaikkien talon paikallisten asukkaiden vaatteet (jotka tiputtelevat vettä harvoin mutta kuitenkin aina joskus), minun vaatteeni ovat puuvillaa eikä muovikuituja -- ja eivät ne ainakaan valittamalla nopeammin kuivu (tai, itse asiassa: suhtauduin Rudran valituksiin niin kuin jo olin oppinut suhtautumaan koko palvelijaan muutenkin: parhaani mukaan jätin hänet täysin huomiotta ja toivoin että jonain päivänä hän lopettaisi haamun lailla seuraamasta minun tekemisiäni).
Mutta nyt -- tarinani reaaliajassa -- ullakkomme lattialla tiputtelevat puuvillavaatteeni olivat menneen monsuunin sateita. Viimeisen kuukauden, monsuunin pääosin päätyttyä, olen kuivattanut pyykkiäni pikavauhtia ulkona auringon paahteessa -- ja Rudrallekin olen vain kiitollinen siitä että hän kerran (kun itse olin huitelemassa ties missä uimarannalla tyttöjen kanssa) kävi kaatosateen yllättäessä pelastamassa kuivamaan jättämäni vaatteet.
Ja mitä lihasrasitukseenkin tulee: ei se ole enää kuin kalpea aavesärky syyskuisesta. Tietenkään en ole sittemmin kertaakaan samanlaista pyykkivuorta yrittänytkään pestä -- mutta nopeastipa nuo lihakset tuntuvat uusiin toimintamuotoihin sopeutuvan: sillä aivan kuten jalkani ovat päivä kerrallaan totuttautuneet risti-istuntaan, myös käteni ovat oppineet ottamaan pyykin kuivaksi kiertämisen arkisena liikeratana.
Mutta oli miten oli; jo kahden viikon kuluttua minun on opittava uusi pyykkäysrytmi, uusi pyykkäystekniikka, uusi pyykkäysrutiini. Tuttu pyykinhakkuukiveni on jäämässä muistojen joukkoon Kundapuran elämään -- ja minua odottava halpojen hotellien vessojen käsienpesualtaat. Tai sitten minun on vihdoinkin luovutettava palvelukulttuurille, ja annettava vaatteeni ammatti-dhobien käsiin.
Saa nähdä.