Olipas siinä hassu päivä. Niin paljon tapahtui ja niin outoja, ihmeellisiä asioita -- ja silti jotenkin kaikki oli niin tuttua ja tavallista... En osaa selittää; en tiedä voisinkokaan.
Pyörittelen päivää edestakaisin päässäni: Praveen ja Reena, moskeija, sarit, ilotulitukset, Verena, diwali/dipawali, kasvissyöntini, Jaeong, tanssi, äänet (joku outo ääni jonka halusin erityisesti muistaa -- mikä se oli? mikä se oli?), riksa, banaanit, bussi, Eduard, katolinen kirkko, kitsch (niin, kitsch, aina se tulee, häät (ne molemmat)... Käyn tapahtumia mielessäni läpi, mutta en saa niistä minkäänlaista otetta, minkäänlaista kokonaisuutta. Hyvänen aika, minä elän täällä koko ajan tietoisena siitä että kirjoitan tästä: minä hakeudun tilanteisiin jotka muodostaisivat tarinaa, ja ohjaan tilanteita niin että niistä syntyisi tarina. -- Mutta ei, ei tarinaa.
Ainoastaan katkelmia:
(Se ääni; mikä se oli? mikä se oli? Kuulen tätä kirjoittaessani kadulta paukahduksia -- niin... paukahduksia...)
Kävin internetissä. Bhat's Internet, joka on tuossa sadan metrin päässä: Dinesh Bhat on miellyttävä, lyhyehkö, pulleahko, ehkä 35-vuotias mies (ehkä sittenkin 40), puhuu hyvää englantia -- kuten koko perheensäkin -- ja on yksi FSL Indian Kundapuraan synnyttämistä menestystarinoista: hänen liikkeensä on se, jonne vapaaehtoistyöntekijät menevät sanoessaan menevänsä "nettiin". Niin, kävin internetissä ("netissä", Bhateilla): The Hindu, intian suurilevikkisin ja vaikutusvaltaisin sanomalehti, ja sen nettisivuilta löytynyt uutinen: Bangaloressa 27-vuotias nainen hirttäytyi tuulettimeen...
(Ei, nyt ajatukseni karkaa, nyt vieressäni kuuluva tuulettimen humina -- vinkuna -- sai minut kirjoittamaan eri uutisen kuin alunperin ajattelin... Mutta ehkä voin seurata tätäkin polkua...)
... useita kuukausia jatkuneen kidutuksen ja uhkailujen jälkeen. Hänen aviomiehensä ja tämän suku olivat kiristäneet häneltä ja hänen suvultaan lisää myötäjäisrahaa vahingoittamalla häntä (lehdessä intialaisten tapojen mukaisesti mainitaan kaikkien osallisten nimet ja ammatit ja joskus osoitteetkin)...
(Ei, tämä oli sittenkin umpikuja. Miten ihmeessä voin jatkaa tästä? Myötäjäismurha, intialaisiin aviomenoihin valitettavasti kuuluva jäänne Pohjois-Intian patriarkaalisesta menneisyydestä... Avioliitto... Vieressäni hinkuttava tuuletin... kyllä, kirkko, niin, kirkko...)
Praveen ja Reena: 21. päivänä lokakuuta armon vuonna 2006, toisensa saivat nämä kaksi nuorta (no, noin kolmikymppistä) rakastavaista, jotka olivat vanhempiensa toisilleen löytämiä, jotka olivat toisensa jo kolmisen kuukautta tunteneet...
(Ai niin, nyt muistan yhden äänen: tämän halusin kertoa: yksi englanninkielinen katkelma muuten kannadankielisen puheen keskeltä, hääjuhlasta kirkon jälkeen...)
"Marriage is like playing the violin. After the beautiful music, the string is still there."
No huh huh, ajattelen. Rakkauden kaunis musiikki tulee kuolemaan, mutta avioliiton lieka, kahle, sitoo teitä hamaan loppuun saakka. Onko tämä vähän fatalistista, pessimististä, kyynistä? Kuin suoraan sanottaisi: Onnellisen alun jälkeen avioliittonne tulee olemaan helvetillistä itkua ja hammastenkiristystä, mutta te ette siitä koskaan tule pääsemään irti.
(Kuten toinen, aiempi ääni kirkosta, yhtälailla englanninkielinen ymmärryksen keidas kannadankielisen aavikon keskellä...)
"Marriage is not just a social contract. It is also your destiny."
Destiny: kohtalo. Ehkä positiivinenkin, toisin kuin fate, mutta joka tapauksessa väistämätön, ennalta määrätty, ulkopuolelta annettu: kuin sanottaisiin: menette naimisiin, ja siinäpä se sitten onkin; irti ette pääse, asialle ette mitään voi tehdä, ja eipä se teidän päätösvallassannekaan ole...
(Yhtäkkiä, kirjoitushetkellä, ulkoa alkaa kuulua äänekästä musiikkia: hindin ja englannin sekoitusta: Think about Radzah, Radzah, Radzah... Bollywoodin tähtitehtaan trendikkäin hitti-iskelmä; sitä ei pääse pakoon missään, se kuuluu kaduilla, kouluissa, busseissa... häissä...)
Ihmiset tanssivat. Ei, korjaan: miehet tanssivat. Häissä on livebändi, länsimaisessa kokoonpanossa: sähkökitara, sähköbasso, kosketinsoitin, rummut, mies- ja naislaulaja. En ole koskaan nähnyt esiintyjiä, joiden ruumiinkielen jokainen ele ja ilme kertoisi yhtä voimakkaasti: en halua tehdä tätä; tämä, ehkä jopa musiikki itsessään, on minulle vain työtä, myyty sielu (sillä oikeasti haluaisin koodata kännykkäsoftaa bangalorelaisessa it-firmassa).
Vain miehet tanssivat. Nyt näen naisia menossa tanssilattialle (olen kiivennyt juhlasalin parvelle ottamaan valokuvia), mutta he ovat kaikki valkoisia, kaikki eurooppalaisia. Katson pitkään, odotan, mutta ainoastaan valkoihoisten naisten määrä lisääntyy. Näen kasvoja -- ei, niskoja; olenhan salin takaosassa -- jotka käyttäytyvät kuin osa heistä haluaisi mennä tanssimaan -- mutta joiden toinen, voittoisa osa ei uskalla. Mutta hei! Tuolla on yksi; kyllä, hän nousee; kyllä, hän menee; kyllä, hän tanssii! Näenkö emansipaation käynnistymässä?
(Ja kun kirjoitushetkellä taustan Bollywood-jytke hiljalleen haihtuu pelkäksi sirkkojen siritykseksi -- ehkä koska kello lähestyy yhtätoista, kaikkien karnatakalaisten nukkumaanmenoaikaa -- myös ajatukseni siirtyy muihin ääniin... Hetkinen! Muistan!)
Kirkossa (Praveen ja Reena, tai ainakin Praveen, on katolinen kristitty: siksi kirkossa) on, paitsi tuulettimia katossa (Panajissa ja Vanhassa Goassa katselin kirkkoja ja ajattelin: kuin Euroopassa, mutta kaikkialla on tuulettimia), kirkossa on ennen kaikkea -- täysin mautonta (tässä se taas tulee: kitsch). Siihen ei mielikuvitus riitä, sitä ei voi edes kuvailla: Pastellinvärisen Jeesuksen kaulassa vilkkuu kirkkaat joulukuusenvalot; katossa on kannadankielisiä lakanoita jotka tuovat mieleen suomalaisen halpatavaratalon alennusmyynnit (tai suomalaisen pikkukaupungin taannoiset vappumarssit)... Ei jälkeäkään hartaudesta, ei jälkeäkään arvokkuudesta. Ja sitten kajahtaa ensimmäinen virsi.
(Ja tämä oli se ääni josta halusin teille kertoa. Tämä oli se ääni joka kummitteli alitajuntani pohjassa, kertoen että jotain erityistä muistettavaa oli. Tämä oli se ääni jonka tietoisuuteni yritti kovasti unohtaa -- ja jonka defenssini halusivat sulkea kokonaan pois aktiivisesta muististani.)
Halvimman mahdollisen sähköisen kosketinsoittimen keinotekoinen, töpsähtelevä, nakuttava rumpukone; sen päällä soi saman koneen vonkuva, rääkyvä, uliseva versio ehkäpä haitarista (vaikka voisi se olla mikä tahansa muistakin maailman soittimista, ei se miltään niistä kuulosta) -- yhtä kaikki, syvältä ruumiistani kajahtaa epäuskoinen nauru ja nolostunut myötähäpeä, joka lakkaa -- kuten niin usein ennenkin -- siihen että kukaan paikallisista ei reagoi mitenkään. Heille tämä koomisuuteen asti kohoava mauttomuus on arkea, todellisuutta, tavallisat; ja minun ja muiden ulkomaalaisten on vain pidäteltävä nauruamme ettemme loukkaisi Intian katolisten herkkiä, uskonnollisia tuntoja.
(Ja kun muistin kaipaamani äänen ja vapauduin sen etsimisestä, Nikil istahti kirjoituspöytäni kulmalle ja aloitti keskustelun kasvissyönnistäni. Niin, kasvissyönti...)
Intia on kasvissyöjien luvattu maa, paratiisi, taivas maan päällä, toteutunut unelma, toiveiden täyttymä. Mutta uskokaa tai älkää (minä en uskoisi jos en olisi sitä itse elänyt): tänään, 21. päivänä lokakuuta armon vuonna 2006, minulla oli Intiassa kaksi kertaa ongelmia kasvissyöntini kanssa. Ensimmäinen kerta tapahtui katolisissa häissä (jonka tuhannesta vieraasta 700 saapui puoli tuntia ennen ruokailua ja poistui heti lautasen tyhjennettyään): pääruokana oli lammasta ja kanaa. Kasvisruokaa, joka oli pääruokaa huomattavasti monipuolisempaa ja vaihtoehtoja oli enemmän, piti etsiä erillisestä, pienestä, varastoa muistuttavasta salista (Happy New Year 2006, sanoi seinää vasten lojuva iso vanerilevy).
(Nyt on tunnustettava -- myös se, että pitkään harkitsin jättäväni tunnustuksen tekemättä tekstin eheyden ylläpitämiseksi -- että tässä välissä nukuin yöunet ja siten siirryin seuraavan päivän puolelle. Yhtä kaikki, aamulla heräsin siihen että edellisen päivän ruokavalio kivistää yhä mahaani... kuin olisin täyttänyt sen sokerilla... kyllä... Like It...)
Muslimipojat (joista muutamat käyvät koulua kristillisessä koulussa jossa olen töissä) raahaavat koria täynnä vihreitä pulloja, ja lyövät pullon eteeni: "Like It. It's like Indian Sprite", he sanovat (kuten sanoo seuraavakin pullon käteeni lyövä muslimipoika, ja sitä seuraavan pullon antava hindumies). Juoman nimi on Like It, ja vaikka etiketti minua suorasanaisesti määrää juomasta pitämään, en määräystä onnistu noudattamaan. Juoma on todellakin intialainen versio Spritesta: Spriteä, jonka raikas kirpeys on korvattu ylitsepursuavalla makeudella, imelyydellä, sokerisuudella. Ensimmäinen pullo menee vielä alas mielenkiinnolla, mutta toinen vain kohteliaisuudella -- ja kolmas pelkällä sinnikkäällä tahdonvoimalla. Varsinkin kun kolmas pullo on annettu siivittämään äärimmäisen sokerisen leivonnaisen jo itsessään vaikeaa matkaa kohti ähkyistä mahaa. Mutta mitä voin tehdä: kaupanpitäjät juhlistavat diwalia (kannadaksi dippawali -- diwali tarkoittaisi vararikkoa) jakamalla ohikulkijoille leivoksia ja Like Ittiä. Voisinko kieltäytyä? En tiedä. En kokeile.
(Ja ympäristön yön aikana vaiettua minua muistoihin vievistä äänistä kuulen mieleni korvin ääniä kaupan ympäristöstä... pauketta... ai niin, se nettiartikkeli josta oli tarkoitukseni kertoa...)
The Hindu, nettisivu, 21. päivänä lokakuuta armon vuonna 2006, Bangaloren uutisia: Diwaliin (ja kaikkiin muihinkin juhliin -- ja arkeenkin) kiinteästi kuuluvat ilotulitteet, papatit, pikkupommit ovat haitallisia: Niiden savu aiheuttaa astmaa, niiden kova ääni tuhoaa korvia (sillä vaikka laki kieltää yli 125 dB:n räjähtävät pommit, niitä silti myydään ja käytetään): lasten korvat ovat vaarassa, koirat kärsivät, ja, asiasta toiseen siirryttäessä, siivoojat ovat ylityöllistettyjä kerätessään paukkujen jätteitä kaduilta -- kaiken kaikkiaan räjähteiden käyttöön toivotaan malttia ja pidättyväisyyttä. Kiitos.
Ajattelin jo kuukausi sitten, että Intiassa puoli vuotta vietettyäni kuuloni on vain kalpea aavistus siitä minkä toin mukanani -- ja eilen (aillä muistattehan että nukuin yöunet ja päivä vaihtui) olin siitä varma. Kun join kolmatta Like Ittiäni, vieressä, kolmen metrin päässä, paukahteli koko ajan: jokainen posahdus satutti korviani, ja ne vain jatkuivat ja jatkuivat...
(Ja eilisten äänien muistot alkavat vyöryä mieleeni ja kaikuvat pääkopassani synnyttäen sinne sen tuhansien voimakkaiden ja keskenään kilpailevien äänten kakofonian, joka on Intia...)
Häissä kun tanssimme -- kun minäkin tanssin; kun intialaisnaisetkin ovat vihdoin joukolla tulleet mukaan bileisiin -- musiikki vihloo korviani... Kasvisruokasalissa, 50 metrin päässä juhlasalin ulkopuolella, ei voinut keskustella; salin musiikki raikasi siellä asti kovempana kun suomalaisissa mölydiskoissa vahvistimen vieressä (sen vuoksi häävieraat eivät keskustelleetkaan; he vain tulivat, söivät ja lähtivät)... Minareetin huipulta kaikuva rukouskutsu, joka melkein peittyy minua ympäröivien lasten huutoihin (What is your name!!!" "What is your country!!!" "Take a photo photo!!!")
(Ja kirjoitushetkellä kuuntelen alakerran huutavaa saippuaoopperaa ja kadun pärinää, tööttäilyä ja kolinaa; ja ajattelen Suomen rauhaa, Suomen hiljaisuutta -- suomen kieltä! Verena!)
Olipas mukavaa taas pitkästä aikaa puhua suomea; ja samalla: olipas vaikeaa taas pitkästä aikaa puhua suomea. Olen viime aikoina vain kirjoittanut suomea, joten suomestani on tullut kirjallista: viimeisteltyjen lauserakenteiden suomea, hakemalla löydettyjen täsmällisten ilmausten suomea: hidasta suomea. Meni pitkään löytää taas kieleni sujuvuus ja spontaanius, ja samalla oli ällistyttävää, taas kerran, huomata kielitaitoni ero: kuinka kömpelöä englantini onkaan; kuinka hukassa itseilmaisuni onkaan englanniksi: voin puhua, kyllä, voin keskustella, kyllä; mutta kertoa, ilmaisusta puhumattakaan -- se on vain puolinaista: yritystä ilman valmistumista, potentiaalia ilman aktualisoitumista.
Ja Verena: kuinka kaunis hänen sarinsa olikaan! Mietin pitkään: Miksi? Oliko se hänen sariin sopiva ryhtinsä; oliko se hänen sariin sopiva ruumiinrakenteensa; oliko se hänen ihonväriinsä sointuva sarin väritys? Vertailin hänen sariaan muiden ulkomaalaisten sareihin (lähes kaikki pukeutuivat häitä varten sariin): yksi oli vielä kauniimpi, myönnettäköön, mutta ne muut: kiiltäviä, pöyheitä, muodottomia, kuohkeita, kahisevia... Ja minä ymmärsin: Verenan sari on ainoana puhdasta puuvillaa (kuten myös se yksi vielä sitäkin kauniimpi), kun taas muut ovat intialaisittain lähinnä muovia ja keinokuituja...
(Tässä vaiheessa käännähdin ympäri sillä Eduard on lähdössä Mangaloreen vastaanottamaan vanhempiaan lentokentältä -- ja katson kelloa: Eilisestä, 21. päivästä lokakuuta armon vuonna 2006, on kulunut jo kohta 12 tuntia. Alkaa jo olla aika -- on jo aika -- antaa eilisen olla eilinen ja keskittyä tähän päivään, tähän hetkeen. Mutta sitä ennen on sidottava kirjoitus loppuun, on kerrottava epäonnistunut yritykseni saada kirjoitukseeni jotain jäntevyyttä, jonkinlaista kokonaisuutta, jonkinlaista tarinaa...)
Kahdet häät yhtenä päivänä. Miten hienoa! Kahden eri uskontokunnan häät yhtenä päivänä! Ensin kristityt, sitten, illalla, islamilaiset -- vielä kun jostain löytäisin hinduhäät ja jainalaiset häät, niin kaikki alueen merkittävimmät häärituaalit olisivat nähtyinä. Ja millaisen vertailevan tekstin siitä voisinkaan kirjoittaa: mielikuvitukseni kirjoittaa otsikoksi jo kulunutta ja mielikuvituksetonta elokuvaviittausta -- "Kahdet häät ja yksi ramadan-illallinen" -- ja miettii kirjoituksen rakennetta kun odotan häiden alkua. Ja odotan. Ja odotan. Ja odotan. (Ja puhun ympärilläni kiertävien lasten ja parikymppisten nuorten -- jotka käyttäytyvät kuin 14-vuotiaat -- kanssa: "Tunnetko yhtään muslimia Suomessa?" "En", huomaan kirjoittaessani valehdellee. "Tiedätkö Osama Bin Ladenin?" "Totta kai", vastaan -- ja mietin: onko kyse rasistisesta ennakko-oletuksesta: kaikki muut näkevät "meidät", alistetut, syrjityt, aina vain terroristeina -- vai, vielä pahempaa: olisiko äänessä ollut hiukkasen ylpeyttä: "meihin" kuuluu myös eräs kuuluisuus, merkittävä mies, ei ehkä meidän sankarimme, mutta edustajamme kuitenkin -- tai ehkä, toivottavasti, kysymys oli vain ihan viaton, ja vain pikkuisen naiivi.) Ja odotan. Ja odotan. Ja odotan. Ja lopulta paikalle saapuu mies, minareetista kaikuneen rukouskutsun vetämänä, ja kertoo meille: Häät on peruttu. Sulhanen myöhästyi. Juna, matkalla jostain päin Goaa, jolla hän oli tulossa, myöhästyi. Eikä kukaan jaksa pitää häitä enää iltarukousten jälkeen.
Ja minä huomaan, että yksi mahdollinen päivän tapahtumia toisiinsa sitoja lanka (ehkä se ainoa, koska en muitakaan keksi) on hävinnyt. Intialainen apatia -- häät perutaan junan myöhästymisen takia, ja se on ihan normaalia ja hyväksyttävää -- vie tarinaltani terän.
Ja illalla mietin -- ja 12 tuntia päivän päättymisen jälkeenkin:
Olipas siinä hassu päivä. Niin paljon tapahtui ja niin outoja, ihmeellisiä asioita -- ja silti jotenkin kaikki oli niin tuttua ja tavallista... En osaa selittää; en tiedä voisinkokaan.
Ja: Käyn tapahtumia mielessäni läpi, mutten saa niistä minkäänlaista otetta, minkäänlaista kokonaisuutta.
Ainoastaan katkelmia.
(Ja lopulta yritän jättää eilisen rauhaan, antaa sen valua pois aktiivisesta mielestäni passiiviseen muistiini; sinne, jossa kaikki muistot ovat aina katkelmia, löyhien assosiaatioiden toisiinsa sitomia kuvia ja aistimuksia ja tuntemuksia, jotka nousevat kun olosuhteet niistä jotenkin muistuttavat... Ja nyt luen tekstiäni lävitse, ja huomaan jättäneeni yhden langan auki... Se on sidottava...)
Toinen kerta, kun minulla oli ongelmia kasvissyöntini kanssa, oli moskeijan pihalla. Kundapuran muslimit kokoontuivat syömään yhdessä auringonlaskun jälkeen -- ei, korjaan: Kundapuran muslimimiehet kokoontuivat syömään yhdessä auringonlaskun jälkeen -- ja he kutsuivat mukaan kaikkia kaupungin ulkomaalaisia (miehiä). Menin. Olin kuulemma ensimmäinen siellä koskaan, joka on pyytänyt kasvisruokaa. Muut söivät kanaa ja lammasta. He toivat minulle riisiä, vihanneskastiketta (sama ruoka kuin muillakin mutta ilman lihaa) ja omenan. Kun 23. lokakuuta, huomenna, ramadan vihdoin päättyy, muslimit kokoontuvat moskeijansa pihalle syömään härkää -- ja täällä eurooppalaiset lihansyöjät (miehet) hierovat jo käsiään yhteen ja kiiluvin psykopaattisilmin valuttavat kuolaa kieltään pitkin...
(Ja nyt on sekin lanka solmittu, joten voin nousta penkiltäni kohtaamaan tämän päivän, 22. päivän lokakuuta armon vuonna 2006, ja lähteä keräämään uusia muistoja. Keräämään uusia tarinoita kirjoitettavaksi. Tai vain elämään -- muodosti se sitten tarinoita tai ei.)