Tervetuloa taas kerran Eurooppaan.
Istuin Cafe Del Marissa, edessäni munakas, paahtoleipiä ja mustaa teetä, näköpiirissäni ei yhtään intialaista henkilökuntaa lukuunottamatta, ja taustalla soi Pink Floyd -klassikkoja reggae-sovituksina. Ruokalan menu keskittyi pitsaan, pastaan, kalaan ja naudanlihaan -- mutta tällä kertaa en jaksanut enää sen enempää ärtyä kuin huvittuakaan tästä fiktiivisestä maailmasta. Ranta on kaunis, ihmiset siellä kauniita ja mukavia katsella, ja seurassani pöydässänikin istui kolme harvinaisen miellyttävää ja mielenkiintoista parikymppistä neitokaista. Yksi Englannista, yksi Hollannista, ja yksi intialais-itävaltalainen hybridi.
Eurooppaan paluuseen on aikaa enää vajaa kaksi viikkoa (11! 11!). Ehkä on ihan hyvä lieventää kulttuurisokkia pysähtymällä länsimaiseen "Intiaan".
Ympäri mennään yhteen tullaan.
Siinä on jotain, en tiedä onko se sitten oikeudenmukaista vaiko vain ironista, että ne samat eurooppalaiset, jotka pari vuosisataa sitten kauhistelivat alkuasukkaiden paljastavia, eläimellisen seksuaalisia asukokonaisuuksia, ja pakottivat heidät oman norminsa mukaiseen peittävän hillitsevän kahlitsevaan pukeutumiseen, matkustavat nykyisin niihin samoihin sensuroimiinsa maihin puolialastomina vain pienet nauhat strategisia ydinkohtiaan verhoten. Ja aivan samalla tavoin kuin silloin ennenkin, eiväthän ne itse, jotka näihin läpeensä seksuaalisiin pornopukimiin pukeutuvat näe ja koe omaa seksuaalisuuttaan, vaan kyllähän ne nytkin ovat ne ulkopuoliset jotka tuijottavat ja tuomitsevat vieraan kulttuurin pukeutumista. (Ja kyllähän ne nytkin ovat ne valkoihoiset jotka kokevat olevansa oikeassa ja kokevansa että he oikealla pukeutumisellaan opastavat alkuasukkaitakin vapauteen, tasa-arvoon ja sivistykseen.)
Hyvin vähän Intian uimarannoilla paljasta naislihaa tuijottavia eurooppalaissilmiä on. Euroopan uimarannoilta aina löytyy joku teinipoikaparvi tai keski-ikäinen perheenisä videokameran ja seksuaalisten turhautumiensa kanssa päiväuneksimasta tiukkojen bikinien taakse, mutta täällä se on jätetty vain intialaislaumojen harteille. Vaikka sanottakoon, että Varkalassa kuolaavia viiksiniekkoja olikin kiitettävän vähän -- mutta toisaalta se johtuu pitkälti siitä että ranta on lähestulkoon yksinomaan valkoihoisten reviiriä. Sen muistamiseksi että ylipäätään on Intiassa pitää takertua yksityiskohtiin, kuten rantaravintoloiden tarjoilijoiden viiksiin ja... öö... siinäpä se lista taisi kokonaisuudessaan jo lähes ollakin. Yksittäisillä rannalla partioivilla intialaisnaisilla, jotka lähinnä kaupustelivat kookoksia, papaijoita ja ananaksia, oli kyllä sari päällään; mutta sen kulttuuriselle merkitykselle jo sokeutuneena kiinnitin huomiota enemmän näiden kauppiaiden päivänvarjonaan käyttämään hajonneeseen mustaan sateenvarjoon: meripuhuri oli pyöräyttänyt varjon ympäri ja jättänyt jäljelle vain heikon metallirangan -- jonka pieni varjo sai nyt himmentää Arabianmeren hennosti paahtavaa aurinkoa heidän mustasta poninhännästään.
Kirjoitushetkellä metrin takaoikeallani pilkisti hiekkaan puoliksi hautautunut kipsinen hindupatsasmatkamuisto -- mutta vaikka siinäkin oli häivähdys jotain Intiasta muistuttavaa, kyllä oma assosiaationi ennemmin kulkeutui alkuperäisen Apinoiden planeetan klassiseen loppukohtaukseen kuin varsinaisesti mihinkään intialaiseen.
Mutta ehkä se riittää että vain tietää olevansa Intiassa. Vaikkakin vain enää yksitoista (11! 11!) päivää.
Satojen ankkuroitujen veneiden yksinäiset lamput vilkkuvat horisontittomasta pimeydestä. Taivaalla loistaa yksittäinen, tunnistamaton vilkkuva piste -- lienee kansainvälinen avaruusasema. Taustalla Red Hot Chili Peppers laulaa "music is my Aeroplane". Aallot kohisevat rantaan tyhjyydestä nousevina valkoisina, äänekkäinä viivoina. Keski-ikäinen paruskunta tupakoi edessään teekuppi olutta, pullo lattialle piilotettuna, henkilökunnan tarkkaillessa ohikulkevia poliiseja. Oman pöytäni savikukkaruukussa lepattaa kynttilä, suolan, sokerin, pippurin ja kömpelön ruman tekokukan vieressä.
Olen yksinäinen.
Viisi intialaismiestä seisoo kalanmyyntitiskin luona: kaksi tekee ruokaa, yksi istuu ja juttelee ruoanlaittajille, yksi kulkee tiskin ja läheisen ravintolan väliä kuljettaen tilauksia edestakaisin, yksi seisoo polulla ja viittoo ohikulkijoita valitsemaan, ostamaan, valmistuttamaan ja syömään kalaa.
Kuusi eurooppalaista istuu pyöreässä pöydässä. Yhdellä heistä on viikset. Miehet puhuvat keskenään, naiset puhuvat keskenään. Se on melkein intialaista -- paitsi että intialaiset miehet ja naiset mitä luultavimmin istuisivat vieläpä eri pöydissä.
Minulla on tylsää.
On hauskaa nähdä nuoria intialaisia ensimmäisissä kanssakäymisissään vastakkaisen sukupuolen kanssa. Kun 25-vuotiaat miehet ja naiset punastuneina kihertävät, laskevat katsettaan ja kummastuneina miettivät mitä tuolle tuollaiselle, todennäköiselle tulevalle aviopuolisolle voi, saa ja pystyy sanomaan, kiukkuni Intian homososiaalista ekskluusiokulttuuria kohtaan laantuu ja vain huvittuneena, ehkä lähes kateuttakin tuntien, katson näiden ikäisteni ihmisten viattomuutta ja pitkään kestävää lapsuutta. Kunnes lopulta taas pudistan päätäni ja säälin näitä miesparkoja jotka joutuvat tarpomaan läpi harmaan elämänsä ainoastaan oman sukupuolensa tukahduttavassa seurassa (ja ymmärrän taas miksi Intian internetien sivuhistorioissa on lähes yhtä paljon homopornolinkkejä kuin heteropornoakin).
Yksitoista. (11! 11!)
Ajattelin että todellakin taidan tarvita harjoitusta Eurooppaan paluutani varten. Minulle tarjoiltiin tavallinen keralalainen lounas, thali, meals, rice plate, miksi ikinä mikäkin menu sitä keksii kutsua, mutta veneellä jossa se minulle tarjoiltiin oli lähestulkoon ainoastaan valkoihoisia -- joten meille annettiin ruuan syömiseen haarukka ja lusikka. Yritin aikani temppuilla niiden kanssa, muistella taas aivojeni harmaista perukoista miten ihmeessä tällaiset kädenjatkeet taas toimivatkaan -- ja luovutin. Totesin että ei kannata: on paljon järkevämpää ja käytännöllisempää syödä käsin. Ja ajattelin että todellakin taidan tarvita harjoitusta Eurooppaan paluutani varten.
Tilasin pitsan. Onneksi Varkala on vieläpä lähestulkoon eurooppalaisen hintainenkin paikka (tai, no, sanotaanko että intialaiseksi kallis, tuplahintainen), joten maksoin pitsastani jopa enemmän kuin mitä maksan pitsoista Oulussa. Vaikka tietysti Varkalan pitsa nyt olikin jokseenkin erinomainen, joskin lievästi tulinen, siinä missä Oulun känkkyjen kutsuminen ruuaksi on vain köyhien opiskelijoiden laskuhumalaista itsepetosta. Mutta mikä on eurooppalaisempaa kuin pitsa? Söin sen jopa haarukalla ja veitsellä! Ja osasin käyttää niitä!
Harjoittelin myös eurooppalaisuuttani hengaamalla mainitsemieni eurooppalaisneitosten parissa; ja myönnettäköön taas kerran, vaikken sitä olekaan tainnut tänne vielä koskaan kirjoittaa: kovin kummasti helpompaa sitä on aina länsimaisten ihmisten kanssa keskustella kuin intialaisten. Edes pieni hento yhteinen kulttuurijuonne henkilöhistoriassa yhdistää kummasti kahta maailmanmatkaajaa. Korostetusti huomasin tämän taannoin vietettyäni päivän mitä hurmaavimman ruotsittaren kanssa. Oli niin hienoa pystyä puhumaan sosiaalidemokratiasta ja hyvinvointiyhteiskunnasta ja Vänernistä ja Vätternistä ja Göran Perssonista -- sillä kiinnosti aihe sitten yhtään tai ei, ei tuollaisesta vain voi intialaisen kanssa puhua. Tai edes hollantilaisen.
Ja sitten yhdentoista päivän päästä voi taas puhua suomalaisten kanssa. Vaikka pesäpallosta, Karjalasta, keskustapuolueesta, Tony Halmeesta tai mistä vain mikä ei ketään järkevän maan kansalaista voisi vähempää kiinnostaa.
Se tuntuu oudolta.