Vaikka sen valheeksi vannonkin, kyllä mua uskotaan

FSL Indian Kundapuran toimisto, niin kutsuttu FSL House. Täällä käytän tietokonettani, täällä vapaaehtoiset usein kokoontuvat tekemään kaikkia juttujaan. FSL:llä on kaupungissa myös toinen talo, jossa aina joskus kokoonnutaan myös, mutta ainakin minä pidän tästä talosta enemmän. Tämä on kauniimpi ja huomattavasti paremmassa kunnossa. Siinä toisessa talossa tosin on länsimainen vessa, täällä ei. Kuistilla aikaansa viettää muutama kanssani samaan aikaan saapunut saksalainen.

Toisilla on puutarhatonttuja ja kipsisiä renessanssikerubeita, toisilla viisitoistametrinen Hanuman-jumalpatsas. Kitsch-vaikutelma lisääntynee vielä entisestään, kun patsas saadaan joskus suunnitelmien mukaan maalattua. Tämä patsas on itse asiassa ihan aktiivisessa uskonnollisessa käytössä, sekä omistajiensa että muiden lähiseudun asukkaiden toimesta. Itsekin näin kolmen ihmisen suorittavan rituaalejaan sen jalustassa. Jos tarkkaan katsoo, tässäkin kuvassa näkyy yksi.

Kuvan kultaisen näköinen pylväs on käsittääkseni ihan oikeasti kultainen. Kollurin temppelialueella oli myös kultaiset vaunut, joita pidettiin lasiovien takana suojassa silloin kun niitä ei rituaaleja varten käytetty. Temppelialueen ovella oli ymmärrettävästi metallinpaljastin rikollisten varalta, mutta ei siinä ketään vartijoita ollut. Eli jos se alkoikin piippaamaan, ketään ei kiinnostanut. Kuvan etualalla kaksi vapaaehtoista, Verena Suomesta ja Renske Hollannista.

Uusien hedelmien maistaminen on eriskummallinen kokemus. Sama pätee muihinkin ruokiin. Sitä on jotenkin tottunut siihen, että kaikki maut on koettu jo joskus lapsena, ja nykyään vain maistellaan samoja makuja kerran toisensa jälkeen. Mutta sitten yhtäkkiä saakin käteensä jotain hedelmiä, joiden nimeä ei pysty muistamaan, vaikka niitä kuinka toistelisi, jotka maistuvat jollekin aivan ihmeelliselle ja ennenkokemattomalle. Näiltä markkinoilta niitä sai ostaa, vaikka tämä mies myykin vain omenoita.

Mäen päällä oli maisemapaikka, jossa ilmeisesti auringonlasku näyttäytyy kauniisti. En tiedä, kun olin siellä, katselin vain sadetta. Ja apinaa. Se ei näy kuvassa, mutta paikalla oli myös kaksi apinaa. Yritin ottaa niistä kuvia, mutta eläimet olivat kiitettävän varovaisia. Älkää koskaan luottako ihmisiin, eläinparat, ihmiset voivat olla pahoja olentoja. Kun ensimmäinen kuuro loppui, laskeuduimme satoja metrejä alas rannalle, jossa alkanut uusi sadekuuro kasteli meidät läpimäriksi. Ärrimurri.

Kuulemani mukaan salama oli iskenyt Shivan takaa nousseeseen kolmanteen käteen ja romauttanut sen maahan. Sen takia patsaan juurelle ei päässyt suorittamaan uskonnollisia rituaaleja. Ihmiset tyytyivätkin täten ainoastaan seisomaan patsaan edessä valokuvattavana. Mieluiten ulkomaalaisten naisten kanssa, mutta kyllä he yksinkin välillä poseerasivat.

Vähänkö olen kateellinen UBMC Schoolin oppilaille. Syynä ei ole pelkästään se, että he saavat käydä kouluaan yhteiskunnassa, jossa kukaan ei valita myöhästymisistä, sillä se tuntuu olevan kansallinen normi. Aikoinani useampia jälki-istuntoja myöhästymisteni takia istuneena pidän intialaista systeemiä parempana. Mutta sitten vielä, katsokaapas tätä kuvaa: lapset saavat osana opetusta piirtää lattialle!! En minä vain koskaan. Minut synnytettiin väärään maahan.

Herra Shivarao, tai mikä ikinä hänen nimensä sitten onkaan, on selvästi varakas mies. Talosta löytyy kaksi televisiota ja kolme palvelijaa ja jopa lämminvesiboilereita useampia kappaleita. Mutta valitettavasti varakkuus ei juurikaan näy talon kunnossa. Savupiippuja täällä ei ilmeisestikään tunneta, ja niinpä joka kerta kun he päättävät sytyttää avotulen taloonsa talo täyttyy savusta. Yleensä silloin pakenen ulos, jos olen tarpeeksi terve niin tehdäkseni.

Tässa kuvassa ei nyt ole mitään erikoista. Tämä on ihan tavallinen pätkä Kundapuran pääkadulta, mitä nyt ihmisiä näkyy vähän totuttua vähemmän. Tästä olen nyt kulkenut ohi useampia kertoja päivittäin. Kuvassa näkyy kaupungin ainoa liikenneohjattu risteys, sillä jostain syystä katu muuttuu kuvassa näkyvän risteyksen kohdalla yksisuuntaiseksi. Ehkä se johtuu monsuunisateiden aiheuttamista katuvaurioista, en tiedä. Joka tapauksessa tuossa risteyksessä partioi valoisaan aikaan aina poliisi.

Kartassa Karnatakan osavaltio oranssilla ja Kundapuran suurpiirteinen sijainti punaisella.

On mahdotonta ottaa ihmispaljoudesta kunnolla kuvaa, mutta tässä on jonkinlainen yritys. Tämä tungos jatkui useampia tunteja, ja koko ajan ihmisvirran suunta oli pääosin sama (sillä kuten huomaatte, tässäkin kuvassa on vastavirtaan pyristeleviä ihmisraukkoja). Tungos oli tätä otettaessa jo selkeästi vähenemään päin, mutta tässäkin näkyy enemmän ihmisiä kuin missään pitäisi yhdellä kertaa koskaan olla.

Tämä kuva on valheellinen. Tässä palatsi näyttää hyvältä, vaikka siihen ripustetut kymmenet tuhannet lamput ovatkin sytytettyjä. Mutta tämä on hyvä esimerkki siitä, että se, mikä voi näyttää kuvassa vaikuttavalta, ei välttämättä ole sitä luonnossa ja toisin päin. Mutta toisaalta, jos olisin liittänyt tähän viereen kuvan palatsista ennen lamppujen sytyttämistä, kun palatsi oli valaistu järkevästi ja kauniisti, huomaisitte, että se näyttää valokuvissakin paljon paremmalta. Mutta tällä valaistuksella palatsia ja Mysorea mainostetaan, joten näytetään teille sitten tämä.

Tekisi mieleni kirjoittaa tähän, että tässä on kyseessä tavanomainen näky eteläintialaisessa aamuruuhkassa, mutta ehkä lukijani kuitenkin ovat niin valistuneita, että he eivät sitä ihan purematta nielisi. Eihän nyt ihan joka päivä näe useamman miljoonan euron arvoista kultaista maharadzan istuinta norsun selässä. Eikä aamuruuhkastakaan taitaisi tulla mitään, jos siellä joka päivä kulkisi noin monta aseistettua vartijaa ja poliisia satunnaisten elefanttien ympärillä. Ei, kyllä tässä kuvassa on vain Mysoren Jamboo Savarin huipentuma, norsu, joka kantaa Maharadzan kultaista istuinta ja siellä istuvaa jumalatar Durgan patsasta.

Navaratrin yhdeksäntenä päivänä traditioihin kuuluu, että ihmiset siunaavat arkiesineitään. Mysorekin oli täynnä kulkuvälineitä, olivat ne sitten autoja, riksoja tai rekka-autoja, joiden etuikkunat oli peitetty kukkaseppeleillä. Sitten ne ajelivat ympäriinsä vuoden pahimmassa kaupunkiruuhkassa ilman että kuskit näkivät eteensä. Itse istuimme riksassa, jonka kuski joutui katsomaan eteensä lähinnä sivuikkunan kautta. Tuulilasiin oli paitsi sidottu kukkaseppeleitä, myös liimattu jonkin pulleahkon, leveästi hymyilevän miehen kuva. Ehkä minun olisi pitänyt pelätä. Mutta toisaalta luulen, että minun pitäisi pelätä aina intialaisessa liikenteessä -- näki etuikkunasta läpi tai ei.

Astrid on Ranskasta, ja itse asiassa tässä kuvassa on jopa ripaus Astridin näköä. En kuvaa kuitenkaan esittävyyden vuoksi tähän ole valinnut, vaan lähinnä värien takia. Tässä on lämmin, kesäinen tunnelma -- ja lämmintä ja kesäistähän täällä suuren osan ajasta on. Kuva on puhdas vahinkolaukaus; mutta niinhän kaikki onnistuneet kuvani yleensä ovat.

Kun kävelin Kundapuran markkinapaikalla, kaksin käsin kamerastani pitäen, varkaita peläten, kuvia salaa vyötäröltäni napsien -- tämäkin mies pyöräytti odotukseni taas kerran ylösalaisin: Hän erikseen huusi minulle että halusi itsestään otettavan kuvan, hymyili leveästi ja poseerasi kameralleni -- ja pyysipä vielä ottamaan valokuvat viereisiä hedelmiä myyvistä naisistakin. En tiedä mitä mies tässä kuvassa myy, enkä varmaan tietäisi sittenkään jos joku kertoisi niiden nimen; mutta luultavasti olen niitäkin täällä ollessani syönyt.

Täällä ottamiani kuvia katsellessa huomaa heti, että niissä on yksi erittäin keskeinen puute: Ne ovat kuvia minun Intian-matkaltani, katsauksia omaan kokemukseeni Kundapurassa -- mutta tarinan päähenkilö puuttuu niistä kaikista. Muutamat ihmiset ovat täällä yhden tai kaksi kuvaa minusta kamerallani napsineet; mutta satojen ja taas satojen kuvien massassa ne ovat hyvin yksittäisiä vilauksia minusta -- eivätkä mitenkään erityisen edustavia muutenkaan. Tämä Mirkon Vanhan Goan kirkossa (englanniksi Church of Our Lady of the Rosary), sen parven ikkunaa vasten ottama kuva on kaunis ja tunnelmallinen; Mutta niin -- eipä se juurikaan minua esitä. Pidän kuvasta kuitenkin.

Minun oli pitkään tarkoitus kirjoittaa teksti tästä uudesta betonipäällysteestä joka Kundapuran toiselle pääkaduista rakennettiin -- mutta pyöriteltyäni sitä aikani mielessäni totesin että teksti olisi puuduttavan tylsä; tai ainakaan minulla ei olisi aiheesta mitään sanottavaa. Tässä yksinkertaisessa kuvassa yksi Kundapuran kissoista on ylittämästä vielä keskeneräistä tietä. Tien päällä oleva banaaninlehtisilppu on siinä imemässä monsuunisateiden kosteutta itseensä -- ja siten suojaamassa vielä kosteaa betonipäällystettä. Sittemmin tien ympäristöäkin on korotettu; eli tie ei enää ole noin irrallinen ja korkealla.

Mysoren markkinapaikalla oli loputtomasti ihmisiä myymässä vierekkäin samoja tuotteita. Tämä on tietysti tavanomaista; mutta silti suomalaiseen mieleeni nousee kysymys: mikä on se talousteoria jonka pohjalta tämä toimii? Millä perusteella asiakkaat valitsevat juuri sen saman kauppiaan joka myy kukkaseppeleitä dasara-pujaan? Tästä kuvasta ei millään välity se ääretön hulina ja ahtaus joka paikassa oli -- puhumattakaan metelistä -- joten se on valokuvana lähes ei-esittävä; mutta yhtä kaikki sen tunnelma on miellyttävä, vaikka ei rehellinen olisikaan.

Tietysti totuus on se, että kun ihmiset tulevat pyytämään itsestään otettavaksi valokuvia, suurin osa heistä on lapsia. Ja kun lapset pyytävät ottamaan itsestään valokuvia, he alkavat ilveillä kameran edessä. Ja useimmiten kun olen kameran koulussani esille ottanut, lapset ovat myös alkaneet tapella siitä kuka mahtuu kuvaan ja kuka ei. Ymmärrettävästi kamerani on pääosin pysynyt koululla visusti laukussaan. Tämä kuva on epätarkka, aiheeltaan tympeä, väreiltään lattea -- ja sen minussa herättämät muistotkin ovat lähinnä ärsyttäviä -- mutta siinä on ripaus sellaista eloisaa liikettä että jostain syystä pieni osa visuaalista mieltäni pitää sitä miellyttävänä. Saa olla eri mieltäkin; luultavasti minäkin olen.

Joku Spoorthin orpopojista, taustallaan muita koulun oppilaita. Mitähän tästä voisi kertoa? Kuva on otettu talon katolla, lapset halusivat kaikki yksi kerrallaan tulla kuvattaviksi... Minä pidän kuvasta lähinnä taustalla olevien tyttöjen mekkojen takia; ja myös sen värien ja liikkeiden leikin vuoksi mitä kuva on täynnä -- avoimessa kontrastissa etualan pojan jokseenkin täyden ilmeettömyyden kanssa. Ja mainittakoon tässä myös, että koska ihmistä esittävien valokuvien tekijänoikeudet ovat aina mallilla, tämänkin valokuvan esille laittaminen on -- ainakin Suomen lain mukaan -- mahdollisesti tekijänoikeusrikkomus; sillä en ole pyytänyt kuvatulta lupaa sen julkiseen esittämiseen.

Olin kävelemässä pitkin Kundapuraa syyskuussa -- etsimässä "palmupuutani". Tämä ei ole siltä reissulta josta kirjoitukseni kertoo, mutta yhdeltä niistä matkoista joilla yritin epätoivoisesti löytää edes yhden rauhaisan paikan Kundapuran vilinästä. Ottaessani kuvaa palmupuiden ympäröimästä riisipellosta kaksi poikaa pyöräilivät ohi ja sadan metrin päästä huusivat minut luokseen ottamaan itsestään valokuvaa. Kävelin heidän luokseen heidän koko ajan odottaessa, ja otin kuvan -- jonka jälkeen he ystävällisesti kiittivät ja jatkoivat matkaansa. En ole vieläkään ymmärtänyt, mikä se on se suuri kunnia tulla valokuvatuksi -- mutta joka tapauksessa sen ansiosta saan aina silloin tällöin kuvata satunnaisia ihmisiä.

Paras kuva Mysoren Jamboo Savarista. Ei millään tavoin kulkueen henkeä esittävä, jonka vuoksi en sitä aikoinani tekstin kuvitukseen laittanut, mutta yhtä kaikki yksi täällä ottamista suosikkivalokuvistani. Kuvassa epäolennainen ja olennainen sekoittuvat niin kaoottiseksi kokonaisuudeksi, joka kuitenkin rakentuu lähes matemaattisen säännönmukaisten vaakaviivojen ympärille -- että sen jatkuvasti odotuksia rikkova tasapaino muodon ja muodottomuuden välillä antaa kuvalle loputtomasti uusia vivahteita. Tai sitten se vain on kuva pikkutytön takaraivosta jonka takana on fantasiaksi naamioitu intialaiselefantti. Yhtä kaikki, oli syy mikä oli: minä pidän kuvasta.

Tämä kuva on otettu ennen varsinaisen matkani alkua Kapussa, jossa lukituin huoneeni ulkopuolelle odottelemaan kämppiksiäni saapuvaksi. Siinä istuessani kuitenkin piti keksiä jotain tekemistä, joten aloin napsimaan itsestäni kuvia; ja tämä ilta sitten muuttikin koko loppumatkan valokuvauksen: Tällöin yhtäkkiä keksin miten saan itsenikin Intian kuviin, ja miten voin pitää hauskaa niitä ottaessani ja jopa saada välillä ihan hyviä kuvia.

Klisee mikä klisee, mutta minkä minä itselleni voin. Kliseet ovat kivoja. Maailma on varmasti täynnä kuvia apinoista temppelien edessä auringonlaskussa, ja varmasti parempiakin sellaisia -- mutta tämä onkin se minun ottama sellainen kuva. Kuva on otettu Badamissa kallion päältä.

Hyderabadissa oli basaari, joka oli viehättävä yhdistelmä asiakkaiden mustia burkhia ja intialaisessa väriloistossa kylpeviä myyntiartikkeleja. Sillä kaikkien intialaisten burkhien allahan on aina kaunis ja kirkas sari. Mutta tällä pienellä lapsella ei ollut vielä burkaa päällään -- tosin en tiedä sitäkään onko kyseessä tyttö vai poika.

Tämä poika oli yksi niitä Intian tavallisesta tavallisimpia poikia jotka halusivat itsestään otettavan kuvan toisensa perään -- mutta tällä pojalla oli etuna se, että hänellä oli kädessään kauniita... mitä-ikinä-ovatkaan... ja hän sattui seisomaan Hyderabadin upeavärisessä basaarissa. Joten häntä sitten mieluusti kuvasinkin.

Myönnettäköön, että tämä kuva on värikkyydessään ja elävyydessään vähän romantisoitu kuva Intian junien kakkosluokasta (ainakin tämä tribaalipukuun pukeutunut nainen oli tyyppinsä lähes ainoa edustaja) -- mutta siitä huolimatta siinä on jotain edustavaa: oven edustan tungos, khakipaitainen samosakauppias käärimässä artikkeliaan sanomalehteen, ja minä ottamassa kuvaa matkatavarahyllyltä; kyllä, Intian junassa ollaan.

Kyllä, kännykköihin puhuminen on Suomalainen klisee, mutta kyllä intialaisillakin on lähes kaikilla omat kännykkänsä. Tämä kuva kuitenkin edustaa suomalaisempaa kännykkäkulttuuria, sillä intialaiset tuntuvat lähinnä lähettelevän puhelimillaan imeliä ketjuviestejä tai ottavan toisistaan valokuvia. Joka tapauksessa pidän kuvan tunnelmasta -- ehkä juuri sen ei-intialaisuudesta johtuen.

Kirjoitin taannoin, että ahdistuneesta katseestani junan peiliin on tullut matkani symboli. No, tämä ei ole junan peili, vaan yksi matkani parhaista kylpyhuoneista (tosin vesi oli alle kymmenasteista ja lämmintä vettä ei saanut edes toistuvasti pyytämällä), mutta kuvaushetken tunnelma oli junaisen masentunut ja alavireinen. Ehkä se näkyy kasvoistani. En tiedä.

Onhan maisemat kauniita, kyllä, ja otinhan minä niistä enemmän kuvia kuin kukaan koskaan haluaa katsella -- mutta tarkoitukseni ei ole teitä niillä kyllästyttää, eikä itseänikään. Sen vuoksi yritin kovasti ottaa myös kuvia jossa maisema olisi vain osa jotain arkisempaa, inhimillisempää ja todellisempaa; ja tässä nyt on yksi esimerkki sellaisesta napsaisusta. Mutta eihän maiseman avaruus koskaan kuvasta voi välittyä.

Luultavasti Intian-matkani paras kuva, eikä sillä ole edes kunnollista kilpailijaa. Gokarnan Om Beach, tunnelmallinen auringonlasku, punaisia kiviä, sävytykseen sointuva täydellisesti poseeraava lehmä... Mitä muuta voi valokuvalta vaatia? Tämä on vieläpä hauskakin!!

Minä haluan maisemiini ihmisiä. Pelkät vuoret ja tasangot ovat vain ja ainoastaan tylsiä -- valokuvana. Luonnossahan niitä toki katselisin mielelläni siihen asti että merten kohoaminen peittää ne alleen. Kuvassa esiintyvä amerikkalaispariskunta esittäytyi nimillä Jim ja Sally, joka todennaköisesti tarkoittaa että he ovat CIA:n agentteja joille on annettu läpinäkyvät salanimet, mutta siitä huolimatta teeskentelin uskovani heidän peitetarinansa ja eksyimme yhdessä Matheranin metsiin auringonlaskun jälkeen. Onneksi Jimillä oli kompassi mukana, joten emme ihan joutuneet pelkkää nenäämme seuraamaan.

Munnar on kaunein paikka jossa olen koskaan käynyt. Tämä on kaunis ja tunnelmallinen valokuva. Mutta tietenkään tämä kuva ei onnistu tavoittamaan edes ripausta siitä kauneudesta mitä Munnar oli täynnä -- etenkin juuri tällä paikalla missä kuvan otin. Valitettavasti tälläkin alueella käveleminen vain oli laitonta. Niin kuin kaikkialla muuallakin.

Munnarissa oli joku temppeliparaati, jossa sadat ja taas sadat ihmiset marssivat maskeerattuina rumpujen päristessä ja saksofonien soidessa. Käytin siis tilaisuuden hyväkseni ja kun kerran kukaan ei kiinnittänyt kameraani mitään huomiota, napsin kuvia satunnaisista ihmisistä kulkueen lähettyvillä. Taustan kirkassariset naiset saattoivat kuulua paraatiin, en ole varma.

Suurin osa Intian temppelinorsuista on aika onnettoman ja kärsivän näköisiä ilmestyksiä -- ja niin olivat nämäkin -- mutta kyllä he vain kovin selvästi nauttivat pesustaan ja siitä kun miehet rapsuttivat heitä puhtaiksi. Tämä oli ilmeisesti suunnittelematon extrajymylisä Keralan Backwater Tourissani, ja sinänsä kyllä Intiani mielenkiintoisimpia näkyjä. Tai sanotaanko: kliseisimmän "intialaisia" näkyjä.

Jotkut ihmiset vain näyttävät valokuvaksellisilta. Ja kun kadulla kävelee tämännäköinen mies ilta-auringossa, onko muka olemassa joku joka (jos sattuisi seisomaan kadunlaidalla kamera kädessään) ei ottaisi miehestä valokuvaa? No okei, varmasti onkin, mutta minä otin, ja pistin nettiinkin.

Jos taustan kadunkulma ranskalaisine kadunnimineen onkin jotain ihan kummallista, kuvan moni muu yksityiskohta onkin sitten jo ihan Intiaa. Khakista paidastaan tunnistettava riksakuski tietysti on selkeä tunniste, eikä hänen vaaleanpunainen lunginsakaan oikein mihinkään muuhun kulttuuriympäristöön sopisi. Ja mikä parasta: tämä mies huomatessaan minun haluavan kuvata häntä alkoi poseeraamaan, toisin sanoen pysähtyi asentoonsa, mutta ei katsonut kameraan. Niin sitä pitää!

Jos on koskaan liikennemerkki onnistunut pysäyttämään, jos on koskaan liikennemerkki onnistunut seisomaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin se on varmasti tämä. Jouluisen yksinäisyyden ja masennuksen ja, tunnustettakoon: koti-ikävän, viimeisinä päivinä, juuri kun uuden vuoden flunssani jälkeen olin toipumassa Hyderabadissa, silloin näin tämän kyltin. Sen jälkeen menin juna-asemalle ja matkustin Vijayawadaan.