Siinä on jotain rehellistä ja oikeudenmukaista, että länsimaiden huijattua alkuasukkaita kautta vuosisatojen lasihelyillä ja muilla turhilla kiluttimilla, nyt on alkuasukkaiden vuoro iskeä takaisin. Gokarnan suosituimmalla Om Beachilla partio useampiakin helykauppiaita myymässä tuotteitaan tyhmille länsituristeille. Ja he ovat hyviä. Sitä hokee mielessään itselleen ja ääneen myyjälle että en osta en osta en osta, ja kuitenkin yhtäkkiä löytää itsensä kaulakorupino kädessä aivan älytöntä rahasummaa köyhempänä. Ei siinä paljoa auta että tietää koko ajan itseään huijattavan, jos ei lopulta pysty edes seuraamaan että missä välissä se ostotapahtuma nyt varsinaisesti tapahtui ja mitä tässä nyt onkaan ostamassa eikä kuinka paljon edes on lopulta maksamassa. No, viisi euroa on pieni hinta huonosta omastatunnosta -- yleensä huonon omatunnon saadakseen pitää satuttaa ja loukata jotakuta muuta kuin itseään.
Mutta yleisestikin ottaen, minä vihaan Gokarnan kaupustelukulttuuria. Joka kerta kun täällä kävelen turistikojun tai riksan ohi, myyjät huutavat kovaan ääneen "hello, friend!" En minä ole heidän ystävänsä, ja mitä useammin he sen huutavat, sillä tympeän imelällä, teeskennellyn ystävällisellä äänellään, sitä lähempänä he ovat saamassa minusta itselleen vihamiehen. Vaikka edelleen vierastan myös Intialle tyypillisempää tapaa kutsua minua tittelillä "sir", niin kyllä minä aina mieluummin olen kauppiaille herra kuin ystävä. Vaikka toki mieluiten olisin vain asiakas.
Tuotteiden hintaa ei voi valkoihoinen turistialueilla kysyä, koska myyjät pitävät tätä ensinnäkin ostopäätöksenä, ja toisekseen he vastaavat ihan mitä sattuu -- koska heille tämä kysymys on vain tinkimisprosessin alku. Kysyin Gokarnassa rumpukauppiaalta mitä tabla maksaisi, täysin tietoisena että rehellinen hinta olisi jossain 2500 rupin tietämissä -- ja hän kertoi minulle 9500. Sanoi hän minulle mitä hyvänsä, en kuitenkaan ollut rumpusettiä valmis ostamaan, mutta lähtiessäni poistumaan hän ei enää ollut valmis päästämään minua pois, vaan joka kerta yrittäessäni lähteä hän vain tarttui minuun kiinni ja kertoi pienemmän numeron. Lopulta kun vain kiskaisin itseni irti ja lähdin kävelemään, hän juoksi vielä perääni ja sanoi 3900. Vaikka se olikin lähempänä oikeaa hintaa, minkä minä sille voin etten varsinaisesti halua kantaa kahta ja puolta kuukautta mukanani kahta keskikokoista rumpua -- ja kun sanon sen, tarkoitan sitä, enkä aio niitä ottaa vaikka ne olisivat kuinka halpoja.
Ja aina lopuksi kauppiaille tulee sitten se loukkaantunut ilme kasvoille ja he huutavat joitain painavia omankielisiä sanoja perääni kun poistun ostamatta -- kuin minä olisin huijannuit heitlä heidän arvokasta aikaansa. Ja viimeistään tämä on se syy, miksen heistä lainkaan pidä: he tekevät selväksi että heidän ystävällinen lipevyytensä on epäaitoa; se ei ole palvelualttiutta vaan rahanahneutta. Heille iskulause ei ole "asiakas on aina oikeassa" vaan "asiakkaalta on saatava mahdollisimman paljon rahaa nyhdettyä pois". Vasta siinä vaiheessa kun asiakas on maksanut tuplasti ylihintaa, asiakkaalle voi ehkä olla oikeastikin hetken ajan ystävällinen; ehkä tuntea jonkinlaista myötätyntoakin tätä kohtaan. Aika velikulta.
Tätä kirjoittaessani minua huijannut helykauppias istui vieressäni ja katseli Om Beachin aaltojen liplatusta. Ei hän juuri mitään minulle puhunut, sillä ei hän erityisen hyvin englantia puhu, mutta kai hän kokee että maksaneen asiakkaan viereen on kohteliasta istahtaa. Ja kun hän lopulta lähti pois, hän sanoi "bye, friend, see you", ja antoi ylikansallisen, enemmän rastafaria kuin intialaista muistuttavan olemuksensa kävellä tiehensä nyhtääkseen itselleen lisätuloja muilta naiiveilta länsituristeilta.
Kävelin kallioon hakattuja portaita ylöspäin; pois Om Beachilta. Alkava auringonlasku alkoi tattaa maailman väritystä lämpimään purppuraan päin; ja käännyin vielä useaan otteeseen katsomaan rannalle. Kyllähän se kauniille näytti, ei sitä käy kiistäminen. Portaiden yläpäässä aamuinen riksakuskini odottelikin jo paluutani, aivan kuten hän sanoi tekevänsä. Käännyin vielä napsaisemaan pari yleiskuvaa rannasta, ja hän seisoi takanani viiden metrin päässä hiljaa minua odottaen.
"Piditkö rannasta?" hän kysyi kun minä pakkasin kameraani takaisin laukkuun.
"Onhan se kiva, ja kaunis", myönsin, sillä ranta on miellyttävä ja kaunis, vaikka se ei hengeltään missään nimessä olekaan sellainen paikka jossa erityisemmin viihdyn.
"Ja se on rauhallinen", hän lisäsi puolestani.
"Totta, ei siellä liikaa ihmisiä ollut", totean; ja huomaan taas kerran että kielteiset lauseet ovat aina vaarallisia, ellen erikseen painota negaatiota.
"Niin", riksakuski myöntää ymmärtämänsä lauseen, "siellä on liikaa intialaisia." Jään miettimään riksakuskin lausestta: on selvää että hän ei tässä varmastikaan omaa mielipidettään tuo esille -- mutta kenen sitten? Onko hän kuullut useinkin eurooppalaisten valittavan kuinka Om Beach on epämiellyttävä kaikkien siellä vierailevien intialaisten takia?
"Mutta jos jatkat Paradise Beachille tai Half-Moon Beachille, siellä ei ole intialaisia -- siellä on vain ulkomaalaisia." Riksakuski käyttää tilaisuuden hyväkseen kertoakseen että on enemmän kuin iloinen jos saa ajaa minut seuraavana päivänä kyseisille rannoille. Sanon ei kiitos, sillä olen jokseenkin varma etten halua Gokarnassa viettää tämän enempää aikaa.
Gokarna ei ole minun paikkani; vaikka olisin sen varmaan osannut kertoa jo ennen tänne tuloanikin. Tämä on juuri niitä paikkoja jonne tulee turisteja jotka haluavat löytää rannan jossa on ainoastaan euroopppalaisia; ja sitten he koteihinsa palattuaan kertovat kaikille käyneensä Intiassaa ja että kuinka siellä on siistiä -- tai olisi, ellei siellä aina sillöin tällöin olisi niitä typeriä intilaisia sotkemassa kuvioita. Gokarnakin, tai sen rannat, ovat sitä wannabe-hippien vale-Intiaa; jossa poltetaan ganjaa, kuljetaan puolialastomina auringonpaisteessa ja harrastetaan vapaata seksiä -- ja unohdetaan kokonaan se todellinen, intialaisten Intia, jossa suuressa osassa osavaltioista on kieltolaki voimassa, jossa naiset ja miehet uivat pääsääntöisesti täysissä pukeissa vähentämättä lainkaan vaatteitaan, ja jossa täysi-ikäiset ihmiset kondomin nähdessään pistävät sormen suuhun ja kysyvät mikä tuo on (kuten olen antanut itselleni kertoa).
Riksa körötteli Gokarnan mäkiä pitkin kohti itse kylää, ja riksakuski toisti myyntipuheensa: "Minä ajan sinut huomenna Paradise Beachille. Siellä on vain ulkomaalaisia, ei lainkaan intialaisia."
"Minä pidän intialaista", sanoin.
Kävin syömässä Gokarnan rannan tuntumassa sijaitsevassa Prema Restaurantissa. Se oli kylän ravintoloista vielä kokeilematta; ja Lonely Planet puhui siitä ylistävään sävyyn. Mutta kuten hyvin tiedetään, Lonely Planetin kehut on syytä useimmiten lukea varoittavana merkkinä joka tarkoittaa "pysyttävä kaukana"; ja tässäkin tapauksessa savuin ravintolaan täynnä eurooppalaisia, ainoiden paikallisten ollessa henkilökuntaa.
Eurooppalaiset istuivat pöydissään sanomalehteä lukien, edessään paahtoleipiä ja kuppi mustaa teetä. Yksi pariskunta nautti aamiaiseksi myslikupillista ja toiset olivat valinneet ruokalistalta aamupuuroa. Seisoin hetken ovella ja mietin että vielä voisin kääntyä pois; mutta silloin paikan omistaja (tai sellaisen tavoin käyttäytyvä mies) tervehti minua ystävällisesti ja viittoi minut istumaan pöytään.
Ruokalista tuotiin eteeni kysymättä ja kaikkia menun ruokia oli kuulemma saatavilla. Kohdassa "eteläintialaiset välipalat ja ruuat" oli kuusi eri ruokalajia, joita seurasi kolmenkymmenen aamiaislajin lista myslejä, puuroja ja pahtoleipiä. Varsinaisissa ruuissa intialaiset ruuat olivat yksittäinen ja tasaveroinen maininta pastojen ja pitsojen hallitsemassa kokonaisuudessa. Mietin hetken pitäisiköhän minun kokeilla millaisen myslin täältä saa; kunnes päädyin kuitenkin tilaamaan huomattavasti houkuttelevamman poori bhajin (kuten se tällä kertaa oli kirjoitettu) ja chain.
Chai tuotiin pöytään suuressa valkoisessa posliinikupissa, ilman sokeria. Sokeri tuotiin erikseen. Missään ei ollut toista astiaa johon liruttelemalla saisin chaitani jäähdyteltyä; ja toisin kuin tavanomaiset metallikupit posliiniastia säilytti juoman lämpöä niin että vielä kymmenen minuuttia odoteltuanikin poltin juomassa kieleni. Poori bhaji sentään oli standardin mukainen, sekä maussaan että tarjoilussaan -- ja sen chutney oli peräti hyvää.
Pestyäni kädet oli laskun aika: 23 rupia! Yritin pidättää sisäisen järkytyksen nousemista kasvoilleni, ja maksaessani mietin minä ihmeen luksusravintolana he itseään pitävät: onko tälle kaksinkertaiselle hinnalle mitään muuta oikeutusta kuin pääasiallisen asiakaskunnan tavallista parempi maksukyky? En sitä oikeutusta ainakaan omasta aamiaisestani kyennyt maistamaan.
Poistuin ravintolasta ja halusin kauas Gokarnasta niin pian kuin vain mahdollista.