Tyypillistä tyypillisempi kulttuurien yhteentörmäys, intialaisittain:
Keski-ikäinen valkoinen pariskunta istuu meren rannalla rusketusta odottaen, mies shortseissaan ilman paitaa, nainen bikinssään joskin osittain lakanalla peitettynä. Lähistöllä kahlaa kolmi-nelikymppinen intialaismies, pömppövatsa, yleinen pulleus, viikset tietysti, vaatteinaan ainoastaan liian pieniksi käyneet kullanruskeat alushousut. Intialaismies kiertelee pariskunnan lähettyvillä, ensin vaivihkaisesti naista vilkaisten, sitten avoimesti julkeasti tuijottaen; kävelee naisen luo, pysähtyy metrin päähän katsomaan paljasta pintaa, kumartuu lähemmäs sanomaan naiselle jotain. Naisen ruumiinkieli on kiusaantunut, täydellisen torjuva ja jopa tyrmistynyt minulle asti, kahdenkymmenen metrin päähän, mutta intialainen tarttuu naista nilkasta ja nainen lähestulkoon potkaisee miehen irti. Mies jää kuitenkin metrin päähän tuijottamaan, kävelee naisen miesseuralaisen luo kysyäkseen jotain (luultavasti kelloa koska hänelle näytetään rannetta), ja istahtaa rannalle katselemaan naista jalkovälistä päin. Nainen pukeutuu nopeasti ja hermostuneesti ja kävelee pois. Intialaismieskin pukeutuu ja lähtee pois.
Koko episodin ajan naisen miesseuralainen, luultavasti aviomies, tai ehkäpä vain miesystävä, mahdollisesti vain jokin edellisenä päivänä junassa tavattu tyyppi, istuu hiljakseen, seläntakaisiin tapahtumiin mitään huomiota kiinnittämättä, asennosta päätellen ehkä lukien. Eikä tee mitään. Ainoastaan liittyy naisen seuraan tämän poistuessa. Ah, sitä ritarillisuutta. Eivätkö miehet olekin ihania.
Taannoin, jo syyskuussa, mietin että minun pitäisi ostaa sanelukone. Katselin Mysoren norsuja lokakuussa, ja mietin että kaikki ne pienet yksityiskohdat tulevat unohtumaan jos säilytän niitä ainoastaan muistissani paperille saakka. Sillä kuka nyt kokemuksen aikana mistään kirjoittaisi? Kirjoittaminenhan syö kaiken havannoinnin; vasta jälkeenpäinhän kokemuksen kirjataan. Mutta sanelukone kädessä voisi sekä katsoa että vain puhua ajatuksiaan -- ja sitten myöhemmin viimeistellä ne paperille.
Etsinkin silloin sanelukonetta, pysähdyin jopa muutamassa liikkeessa niitä kyselemässä -- löysinkin pari c-kasetilla toimivaa kolmen euron tapaista. Ne olivat kuitenkin liian isoja kameralaukkuuni, ja huonolaatuisena muinaisteknologiana täydellisen hyödyttömiä Suomeen paluun jälkeen. En ostanut. Tutkin myös kaupunkien isompia kauppoja ja nettiä, jos jostain saisi tilattua paremman, pienemmän ja mielellään digitaalisen koneen -- mutta lopulta Intian e-baystä sellaisen löydettyäni alkuperäinen innostus oli jo laantunut, ja rationalisoin että ehkä se olisi kuitenkin lopulta parempi ostaa Suomesta, jossa voisi paremmin vertailla vehkeitä ja oikeasti tutkia mitä on ostamassa. Tässä vaiheessa olin muutenkin kiinnostuneempi ostamaan mp3-soitinta pomppivien bussimatkojen ratoksi (koska busseissa lukeminen oli jokseenkin vaikeaa, etten sanoisi pahoinvoittavaa) -- mutta sellaiseen en yhdessäkään kaupassa ennen Kundapurasta lähtöä törmännyt, ja sen jälkeen minun oli jokseenkin mahdotonta yrittää saada siihen mitään soitettavaa.
Eli se jäi ostamatta. Ja niin moni pieni havainto ja ajatus on kadonnut taivaan tuuliin.
Keralan elokuvajulisteet ovat herttaisia. Tai, no: niissä on kaunisrintainen nainen makaamassa sängyllä melkein suutelemassa nuorta miestä, tai sama nainen polvillaan kaula taaksepäin avoinna napatopissa vesiputoiksen alla, tai vaihtoehtoisesti nelikymppinen lihava viiksekäs intialaismies lähikuvissa (luultavasti useimmiten sama mies, mutta on toki vain mahdollista etten taaskaan vain erota intialaismiehiä toisistaan); mutta kun näitä vertaa A.P:n, Tamil Nadun tai Karnatakan toimintakauhusplätterjulisteisiin jossa tukeva keski-ikäinen viiksiniekka seisoo punaisine silmineen verisine paitoineen viikate kädessä liekkimeren edessä, näiden julisteiden jonkinasteinen junttius tuntuu ainoastaan kovin sympaattiselta. Kutsukaa minua seksistiseksi siaksi (ja saatatte olla ihan oikeassakin), mutta kyllä minä aina mieluummin katselen kaunista esineellistettyä naista märässä t-paidassaan kuin verta ja suolenpätkiä.
Tämän vuoksi pidän edelleenkin huomattavasti enemmän Unkarin lehtien oikean alakulman kuvista ("Unkari-pornon uusin tähti ensimmäisessä girl-on-girl -kohtauksessaan!") kuin Karnatakan lehtien etusivuista ("Puolen sivun lähikuva onnettomuudessa kuolleesta verisestä perheestä ja etenkin sen palaneesta pikkulapsesta"). Siinä missä Unkarissa vain imagosyistä teeskentelin että luin ainoastaan pääotsikon ja jätin koko pornokuvan katsomatta (mutta kukaan ei tietenkään koskaan uskonut koska unkarintaidottomana en ymmärtänyt kannesta mitään muuta kuin kuvat), Kundapurassa lehtiä käteen saadessani oikeasti heitin ne vastenmielisyyttä tuntien kauas nurkkaan. Tai silloin kun halusin opetella niistä kannadan aakkosia revin etusivun sitä katsomatta irti ja jatkoin muiden sivujen tavaamista.
Intia on vielä aito paperirahakulttuuri. Raha kiertää lähinnä kädestä käteen, vuodesta toiseen, repaloituen, tummentueen, rypistyen, haalistuen -- koskaan pysähtymättä pankkiin poistoa ja korvaamista varten. Maassa kiertää vielä hyvinkin eri vuosimallien erivärisiä ja kuvioisia ja muotoisia seteleitä ja kolikoita, ja lähes poikkeuksetta jokaiseen seteliin on myös tehty mustekynällä merkintöjä (ilmeisesti ne ovat jotain laskelmia siitä kuinka monta seteliä kussakin setelinipussa on, tai jotain). Tässä ei yleensä ole mitään muuta ongelmaa kuin se, että setelin käteensä saadessa pelottaa että se muuttuu kosketuksesta tuhkaksi; mutta kävi minulle nyt täällä Kochissa niin että kauppias pyysi saada parempikuntoisen setelin antamani sijaan. En antanut koska vielä vaikeampihan minun on saada sitä seteliä paremmaksi korvattua kuin hänen, mutta tällaiseenkin mahdolliseen ongelmanaiheuttajaan nyt siis törmäsin.
Mutta rahojen kanssa ongelmia syntyy aina siinä vaiheessa kun pankkiautomaatti antaa ainoastaan 500 rupiin seteleitä. En tiedä, minne käteinen aina esimerkiksi ravintoloiden kassalippaista katoaa, mutta arvatkaapa kuinka monella intialaisella liikkeellä on tarpeeksi vaihtorahaa puolitonnisen särkemiseen? Aivan. Ja arvatkaapas mikä on keskimääräinen aika joka kuluu kun liikkeiden juoksupoika kiertää kaupungin kaikki liikkeet läpi löytääkseen edes yhden jossa sattuisi olemaan sopivasti seteleitä? No, ei siihen kertaakaan vielä yli 20 minuuttia ole mennyt, mutta valitettavasti maksimiaika on myös aika lähellä keskiarvoa. Ja arvatkaapas vielä pyytävätkö nämä juoksupojat palveluksestaan aina silloin tällöin tippiä? Kyllä. Ja arvatkaapas maksanko -- ekstraa siitä että joudun odottamaan vaihtorahojani? En.
Sanelukoneen puutteessa kirjoittelin näitä ajatuksiani puussa istuen. Tai no, ensin kirjoittelin niitä kävelyni varrella kynällä pieneen mustaan kirjaani (josta laukun väännellessä on tullut surullinen irtolehtinidos), ja sitten kiipesin puuhun jalostamaan niitä enemmän kirjalliseen muotoon. Fort Cochinin rannalla oli pari sellaista kuin istumiseen luotua puuta, ja vaikka vakuutukseni tuskin korvaakaan puusta pudotessa saatua vahinkoa, päätin ylimielisessä hybriksessäni luottaa tasapainoaistiini ja riskeerata tuskaisan kuoleman. Kaikkien yllätykseksi en kuitenkaan pudonnut. Enkä minä yli kahden metrin korkeuteen kiivennyt kuitenkaan.
Nyt tekisi mieleni kertoa, että puu jossa istuin oli palmupuu; mutta kaikki jotka ovat palmun joskus elämänsä aikana nähneet tietänevät että niissä istuminen on jokseenkin hankalaa. Sillä vaikka ehkä jopa presidentti Kekkonen sai palmuun joskus kiivettyäkin (ainakin valokuvaa varten), niissä istumiseen vaadittaisiin... öö... sanoisinko: erilaista anatomiaa. Mutta oli istumani puun vieressä kuitenkin palmupuu! Ja jos olisin istunut puussani puoli seitsemältä aamulla, olisin istunut suoraan palmun varjossa!
Eli valitettavasti lienee sanottava, että tämän palmupuuhummaksi en tule Intiassani, ainakaan tällä erää, pääsemään. Sillä kello tikittää, laskuri laskee, päivät hupenevat.