Tunnettehan Suomen. Tuon pohjoisen tuhansien järvien maan, jonka rehellinen kansa nauttii keskiyön auringosta, puhtaasta lumesta ja jäästä, rakentaa huipputeknologiaa, etenkin kännyköitä (Nokia! Nokia!) ja joka on synnyttänyt lauman kansainvälisiä suurmiehiä kuten Jean Sibeliuksen, Alvar Aallon ja Kimi Räikkösen. Suomi on Joulupukin kotimaa jossa porokyyti on tavallinen kuin tuulimylly Hollannissa, ja jossa kaikki kerääntyvät loppukesän rapujuhliin syömään rapuja. Muun ajan he syövät savulohta, poronkäristystä ja lakkahilloa.
Älkää pelätkö. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole kertoa että tuo olisi se Suomi jonka intialaiset tuntevat. Se Suomi, jonka intialaiset tuntevat on "what? England? China? Sri Lanka? Fingland? Finnembdt?" Olen jo kauan sitten luopunut suosiolla suomalaisesta identiteetistäni ja ryhtynyt yleiseurooppalaiseksi. Suurin osa on sentään Euroopasta kuullut, vaikkei sekään heille mitään nimeä enempää merkitse (toisin kuin rikkaat ja paratiisimaiset Yhdysvallat ja Englanti -- ja joskus myös Australia ja Japani). Ei, kirjoitukseni ydin on siinä että tuskinpa juuri yksikään suomalainenkaan, tarpoessaan marraskuisessa räntäsateessa itseääntoistavaan virastotyöhönsä, pystyy hetkeäkään yhdistämään kotimaataan tähän matkailun edistämiskeskus -Suomeen. Se ei vain ole heidän Suomensa.
Mutta on se! Kaikille niille brittiläisille charter-lentoryhmille jotka joulun alla laskeutuvat Rovaniemelle viikonlopuksi Suomi on vain ja ainoastaan Joulupukin kotimaa. Suomi on ylihintaisten poroajeluiden ja peräkkäin ajettavien moottorikelkkasafarien valtakunta, jossa vierailun kohokohta on jonottaa puolitoista tuntia että Joulupukki ottaa pikku-Johnin ja -Susanin polvelleen ja sanoo Ho Ho Ho ylpeiden vanhempien salamavalon räpsyessä jotta lapsille voidaan sitten isompina muistella kuinka he niin (hyväntahtoista, nostalgista naurua) pelkäsivät silloin.
Suomestakin on moneksi; ja siinä missä on vaikea hahmottaa Helsingin kesäkuista monumentaalikeskustaa, räntäistä vapunviettoa Oulun rotuaarilla ja helmikuista eksymistä Lapin palsasoille otteina samasta maasta, nekin ovat kaikki yksiä totuuksia jotka rakentavat sen kokototuuden. Ehkä nämä kaikki ovat enemmän totta kuin Joulupukki -- mutta totuushan on tunnettu parhaiten sen subjektivisuudesta. Kun kysytään "millainen on Ranska" mieheltä joka on käynyt maassa vain juoksemassa CDG:n kakkosterminaalin läpi ehtiäkseen jatkoyhteyteensä, hän vastaa sen olevan ihan samanlainen kuin kaikki muutkin maailman maat: valkoinen, kliininen, paljon lasiseiniä ja - pling plong - naisääni toistamassa This is the last call for flight number se ja se. Ja omasta kokemuksestaan käsin hän on aivan yhtä oikeassa kuin se ryhmämatkailija joka kehuskelee naapuruston Tupperware-illassa kuinka upeat näköalat Eiffel-tornista avautuvatkaan ja että kyllä se Mona Lisan hymy on vielä arvotuksellisempi luonnossa kuin tässä kahden euron turistipostikortissa jonka teille lähetin.
Mitäkö ajan takaa? Tunnettehan Intian.
Tunnettehan Intian. Tuon jumalaisen kauniin maan jonne kaikki matkaavat löytääkseen itsensä, henkistyäkseen, rauhoittuakseen, miettimään olemassaolonsa syntyjä syviä, paetakseen elämänsä arjen huolia ja murheita. Tuon maan jonka kaupunkien nurkkauksissa kirkkaisiin pukeutuneet partagurut soittavat lootusasennossa sitariaan, jossa pelkkään vaipankaltaiseen lakanaan ja turbaaniin pukeutuneet fakiirit lumoavat käärmeitä piikkimaton päällä istuen, jossa miljoonat ja miljoonat jonottavat päästäkseen pesemään syntinsä pois pyhien jokien mudassa. Tuon maan johon Shah Jahan rakennutti maailman kauneimman rakennuksen, "kyynelen ikuisuuden kasvoille", Taj mahalin, ikuisen rakkauden osoitukseksi edesmenneelle lempivaimolleen. Tuon maan joka on täynnä rauhaisia pilaamattomia rantoja jossa lojua riippumatossa, pilveä polttaen, pingviininappeja nuollen, vapaata seksiä toisten eurooppalaisten kanssa harrastaen. Tuon maan jossa ihmiset ratsastavat norsuilla tiikereitä metsästämässä, samalla kun kauniit naiset kävelevät kauniissa päättymättömissä puutarhoissa suojellen herkkää vaaleaa hipiäänsä auringonvarjoin.
Suurin yllätys minkä Intia on minulle tuottanut on ollut sen ymmärtäminen että länsimainen Intia-fantasia onkin vain Joulupukki. Totta kai kyse on ollut vain omasta naiivista tyhmyydestäni, jonka itsestäänselvyys korostuu kun pysähtyy huomaamaan fantasian selkeän kolonialistisen luonteen: Lännen Intiassa ei ole lainkaan intialaisia. Siellä on ehkä se paikallinen guru ja ne romanttisesti likaantuneet kerjäläislapset, mutta muuten Intia on vain länsimaisten ulkomaa. Britit rakensivat maahan täysin eksklusiivisen erilliskulttuurin itselleen; ja hipit matkasivat autoillaan Euroopan ja Lähi-idän läpi perustaakseen Intiaan omia, itselle tarkoitettuja kommuunejaan. Eurooppalaisten versiot intialaisista uskonnoistakin on aina kaupallistettu ja yksinkertaistettu hörhöiksi New Age -villityksiksi -- ja itse asiassa Kama Sutrakin taitaa olla tunnetumpi Euroopassa kuin Intiassa; samalla kun taas muut samaan aikaan kirjoitetut filosofiset ja valtio-opilliset teokset ovat Euroopassa täysin tuntemattomia.
Kun minä puhun turisteista Intiassa, luultavasti te, niin kuin jotenkin yhä edelleen alitajuisesti minäkin, näette sielunne silmin lähinnä valkoihoisia ihmisiä väistelemässä katujen kerjäläisiä ja kaupustelijoita. Mutta totuus on se, että esimerkiksi Goaan suuntautuvasta turismista lähes 90 prosenttia on kotimaista -- ja viikon matkailu Intiassa, jopa turistikohteissa aina silloin tälöin poiketen, ilman yhteenkään valkoihoiseen törmäämistä ei ole mitenkään mahdotonta. Turisteja on tietysti riesaksi asti ja turistirysät ovat jos mahdollista vieläkin kauheampia kuin Euroopassa (Taj Mahal on jokseenkin viimeinen paikka jossa haluan koskaan käydä -- ja juuri siksi siellä luultavasti joskus tulen vierailemaan), mutta matkailijat ovat lähes yksinomaan Intian omaa keskiluokkaa -- tai koululaisryhmiä.
Intialainen taide pääsi myös yllättämään. Odotin kliseen mukaisesti monikätisiä jumalia risti-istunnassa, tyyliteltyjä norsuja ja lehmiä ja ehkä pömppömahaista Ganeshaa helistin kärsässään -- ja kyllä, on niitäkin. Mutta suurin osa jumalpatsaista näyttää ihan ihmisiltä, ja muotokielensä mukaisesti ne assosioituvat huomattavasti voimakkaammin katoliseen pyhimysperinteeseen kuin Intia-kliseeseen -- tai assosioituisivat, ellei patsaissa olisi toistuvasti kristilliselle syntikäsitykselle vierasta elävyyttä ja aistillisuutta (korostan, etten puhu nyt Kama Sutrasta, minä puhun vain reliefeistä jossa Shiva ja Parvati istuvat vierekkäin käsi kädessä). Intialainen taide, jos sellaista ylipäätään on, näyttäisi äkkiseltään olevan pitkälti historiallinen synteesi erilaisia lännestä tulleita vaikutteita, jotka on yhdistetty jalostettuna omaan kulttuuriperimään -- ja siten kun katsoo suurinta osaa täältä löytyvästä taiteesta, oli se sitten veistos- tai maalaustaidetta tai arkkitehtuuria, ajatukset siintävät useimmiten jonnekin ihan muualle kuin Intiaan. Useimmiten Lähi-idän kliseisiin, mutta ei antiikin Kreikka, Kiina eikä edes ranskalainen rokokoo jää ilman alitajuisia assosiaatioita.
Ja mitä ajattelin ennen tänne tuloani kun sanoin että joku mies pukeutuu intialaisittain? Ajattelin hippejä. Mitä ajattelen nyt? Aina kun näen intialaisen miehen, jolla ei ole viiksiä, jolla ei ole lyheiksi leikattua nörttikampausta, ja joka pukeutuu johonkin muuhun kuin rumaan ruudulliseen kauluspaitaan ja suoriin housuihin (tai lungiin tai ylitiukkoihin farkkuihin) -- ensimmäinen ajatukseni on että tuo on ulkomaalainen. Persoonallisuus ja ilmaisullisuus eivät ole intialaiset pukeutumisen ominaispiirteitä (mikäli uskonnolliset tunnusmerkit unohdetaan), ja varsinkin hippityylinen räiskyvyys ja julistuksellinen individualismi pistää täällä aina todella pahasti silmään kun siihen törmää. Ja mitä naisiin tulee, niin täytyy sanoa että burkhien määrä pääsi yllättämään. Muuten intialaiset naiset sareineen ja salwar kamezeineen näyttävät hyvinkin intialaisilta, mutta toisaalta: harvoimpa noihin vaatekappaleisiin Euroopassa koskaan edes missään kuvareportaaseissa törmää.
Mutta sitten saavuin Mamallapuramiin; Gokarnan jälkeen ensimmäiseen paikkaan jossa on kaupallisesti merkittävää länsiturismia. Tarkoittaen, että paikan rihkamakauppiaan valitsevat matkamuistonsa sen pohjalta mitä länsituristit Intiastaan etsivät. Ja yhtäkkiä taas muistan sen stereotypian jonka tunsin ennen tänne tuloani: tältähän Intiassa pitikin näyttää. Matkamuistomyymälät myyvät Natarajaa (kehässä tanssivaa Shivaa neljine käsineen ja hulmuavine hiuksineen) joka ikkunassa, ja muutenkin koristepatsaat ovat korostetun intialaisen näköisiä. Joka toinen vastaantulija tarjoaa minulle taas niitä helyjä joista en kuukausi sitten Gokarnassa osannut kokemattomuuttani kieltäytyä -- ja joita en ole missään tässä väliaikana nähnyt. Norsuajeluita ei tarjota, mutta riksakuskit kyllä myyvät riksasafarin vaikka Suomeen asti jos vain erehdyn heihin päin vilkaisemaan -- ja mitä Joulupukkiin tulee niin siellähän se seisoo katolisten kirkkojen pihalla jouluseimen vieressä vielä kolme viikkoa joulun jälkeenkin (mutta toisaalta, maa on edelleen täynnä diwalitoivotuksia marraskuun alusta).
Toisaalta tietysti olen pienessä intialaisessa kylässä, jossa minun pitää etsiä että löytäisin kasvisruokaa, olen eteläintialaisessa kylässä jossa useampi ravintoja huutaa katukyltissään aitoa italialaista pastaa kuin "meals ready", ja jossa on helpompaa löytää grillattua kanaa kuin masala dosa.
Mutta niin. Mitä ajoin takaa? Kyllä se ulkomaillekin markkinoitu kuva maasta on omalla tavallaan totta; vaikka se olisikin totta ainoastaan kahdessa pienessä kylässä laajan niemen vastakkaisilla merenrannoilla, tai yhdessä turistirysässä napapiirin tienoilla. Mutta jotenkin en voi olla säälimättä niitä ihmisiä joille tämä kuva on riittävä; en voi olla ajattelematta että he menettävät kovin paljon etsiessään sitä minkä he jo valmiiksi kliseistä tuntevat, ja iloitessaan löytäessään sen lavasteista jotka on naamioitu muistuttamaan sitä mitä he etsivät.
Ei silti etteikö tälläkin todellisuudella oma viehätyksensä olisi.