Minulla oli sandaalit. Ne olivat halvat sandaalit, olisinko kahta sataa markkaa maksanut, ja niissä oli kätevä mutta nolostuttavan epäesteettinen napsukiinnitys; ne tuskin olivat nahkaa, vaikka ne olivatkin sellaisiksi naamioidut -- mutta tärkeintä kai olikin miten ne istuivat jalkaan: ja siinä ne, jos nyt eivät ihan loistaneet, ainakin täyttivät tehtävänsä. Ne palvelivat minua vuosia, useita kesiä, siitä päivästä kun ne tarkeni jalkaan laittaa siihen päivään kun ensimmäiset syyssateet tekivät sandaaleista epäkäytännöllisiä käyttää. Ne jalassani kuljin ja eksyin kymmeniä kertoja Ouluun, eksyin Helsinkiin, eksyin metsään, eksyin Budapestiin, Miskolciin, Pecsiin; vähän eksyin myös Wieniin, Venetsiaan, Pariisiin... Uskolliset kenkäni johtivat minut kerta toisensa jälkeen paikkoihin jonne en varsinaisesti halunnut -- mutta joihin päädyttyäni usein löysin jotain paljon enemmän, paljon parempaa, kuin mitä olin lähtenyt etsimään.
Mutta, niin kuin Brahmakumaris Raja Yoga -esitteet minulle opettivat: näin kuuluu yksi luonnonvakioista joille ei voi mitään, joka pitää vain hyväksyä, johon pitää vain sopeutua: Mikä on uutta, siitä tulee vanhaa. Kenkäni, jotka ensimmäisten aikojen kuluessa sopeutuivat jalkoihini, ja joihin jalkani alkoivat kotiutua omiin itse tekemiinsä uurteisiin ja painaumiin -- kenkäni alkoivat hiljalleen menettää pehmeyttään, menettää joustavuuttaan, menettää sitä riemua jota ne olivat parhaan ikänsä kultaisina päivinä kävelijälleen tuottaneet.
Ja niin koitti se synkkä päivä, jolloin taas kerran kilometrejä päämäärättömästi vaellettuani minun oli hierottava kipeitä jalkapohjiani, minun oli verryteltävä kipeytynyttä nilkkaani -- ja minun oli katsottava uskollisisa kenkiäni ja todettava yhden episodin elämästäni olevan taas takana: nämä sandaalit olivat vuotensa palvelleet; minä tarvitsisin uudet. Olin lähdössä puoleksi vuodeksi Intiaan, ja ajattelin että Intiassa sandaalit olisivat must; ja vaikka ajattelinkin että Intiasta varmasti saisi jonkinlaiset läpsykät paljon halvemmalla kuin Suomesta, ajattelin myös että jos haluan oikeasti hyvät, niin ainakin minä Suomessa tiedän mistä etsiä.
Tampereella kävelin kauppaan, urheiluvälinekauppaan, ja reippaana tepastelin vanhoissa sandaaleissani (jotka eivät osanneet edes aavistaa että ne olisivat viimeistä päivää jaloissani) liikkeen kenkäosastolle. Sandaalisesonki oli jo Suomen loppukesässä jäänyt taakse, ja kenkähyllyjen parhaat paikat oli annettu lenkkareille ja pitkävartisille vaelluskengille syksyisiin ruskametsiin; mutta löysin kuin löysinkin kaupan hyllyjen välistä yksinäisen sandaalilaatikkopinon (-50%, huusi niiden viereen asetellun pienen lapun suuret punaiset kirjaimet). Laatikoissa oli kaksia erilaisia sandaaleja, joista toisista jopa kaksi paria minulle sopivaa kokoa. Sandaalien esitteet lupasivat hyvää, mahtavaa ja kaunista: sporttista muotoilua, vettä ja likaa hylkivää erikoismateriaalia, istuvuutta, joustavuutta, sopeutuvuutta, hyvää pitoa liukkaillakin pinnoilla, hiostamattomuutta, hajuttomuutta jos hikoaisin silti, ja jos kopauttaisin kengänkantoja kolme kertaa ja hokisin "kotionparaspaikka, kotionparaspaikka", pääsisin pois Intian värillisestä ihmemaasta ja palaisin tuttuun mustavalkoiseen Kainuuseen. (Tai ehkä tuo viimeinen tuli jostain muualta kuin niistä esitteistä -- siitä vain on jo niin kauan etten voi muistaa.) Joka tapauksessa tarvitsin kengät ja valinnanvara oli "ostan nämä" tai "en osta näitä", joten ylipitkän henkisen kruunanjaklaavan jälkeen kävelin laatikko kainalossa tiskille ja löin pöytään yhden pienen setelin joka Intiassa olisi hyvätuloisen puolentoista viikon palkka.
Kaiken sen opitun lähdekriittisyyden vastaisesti jonka mukaan yhteiskunta on kasvattanut minua mainontaa lukemaan -- uusien sandaalieni kaikki lupaukset tuntuvat pitävän paikkaansa. Hetkeäkään en ole täällä joutunut katumaan ostostani; vaikka olen eksynyt Kundapurassa, eksynyt Mysoressa, eksynyt Hampissa, Udupissa, Mangaloressa, Kapussa, Gokarnassa, Badamissa, Bijapurissa, Punessa, Mumbaissa, Matheranissa, Aurangabadissa ja Hyderabadissa -- ja Tampereella ja Helsingissä; ja vaikka olen useammankin kerran eksyessäni vaeltanut toistakymmentä kilometriä, itsepäisesti kuvitellen että neljän 90 asteen risteyksen täytyy Intiassakin palauttaa minut samaan paikkaan mistä lähdin liikkeelle; ja aurinko on särkenyt päätäni ja pohkeeni ovat krampanneet, kenkien suojaamat jalkapohjani ovat vain edelleen iloisesti rallateleet että mikäs tässä kun ollaan vauhtiin päästy, jatketaanhan Suomeen asti.
Mutta siinä missä uskolliset kenkäni ovat luotettavat ja jaloilleni hellät, jalat itse ovat itselleen petolliset ja itsetuhoiset. Kun eksyin Aurangabadiin toisilleen toraisat varpaani olivat saaneet läheisyydestään tarpeekseen ja hiersivät toisensa auki -- ja kävelystä tuli hetkessä tuskaa ja linkutusta. Hotellilleni päästyä käärin keskivarpaani ympärille jo vuosia meikkilaukkuni pohjalla pyörineitä Salvekvickejä; ja ne auttoivat -- siihen asti että niiden vanhentunut tarraliima menetti pitonsa hiekkaisista varpaistani, ja löysin itseni nilkuttamasta eksyksissä Nandedin sivukaduilla.
Ja sitten puhkesi toisenkin jalan varvas; ja yhtäkkiä johdonmukaisesti käyttämätön laastaripakettini on alkanut huveta kuin pikkulapsena kun jokaiseen pikku naarmuun piti saada laastari ja äidin puhallus. Kerran pakettini tosin sai pitää laastarinsa, kun jo arpeutunut hiertymäni puhkesi uudelleen Hyderabadin ytimessä; ja jouduin etsimään jostain apteekin ja hyppimään yhdellä jalalla verenhimoisten räminäbussien ja pärinäriksojen välissä tien yli päästäkseni sinne; ja sitten minulle ei suostuttu myymään kahden rupiin laastaria 50 rupiin setelillä (koska laastaritkin myydään täällä yksittäiskappalein)... Ja vaikka tarina päättyikin onnellisesti, eli sain jalkani kuntoon eksyäkseni Hyderabadiin rauhassa ja kehittääkseni itselleni vakavan nestehukan jota parantelin vielä pari päivää tapauksen jälkeenkin, en voi olla olematta jaloilleni vihainen ja katkera: Miksette te ole yhtä luotettavat kuin kenkäni! Teidänhän pitäisi olla luotettavammat! Te olette kiinteä osa minua! Nämäkin kengät minä tule jonain päivänä jättämään ja ostamaan uudet tilalle -- mutta jalat! Rakkaat jalkani! Te olette mukanani loppuun saakka! Miksi te petätte minut?!?
Mutta toisaalta: ehkä jaloillani on hieman aihettakin kapinaan. Siinä missä kaikki muut lihakseni ovat saaneet vuosien mittaan olla melkoisen rauhassa ilman että olen vaatinut niiltä mitään, olen lähestulkoon unohtanut ne omaan yksinäisyyteensä, jalkani ovat aina joutuneet kantamaan minua minne vain kenkäni ovat minua eksyttäneet. Ja itsepäisesti olen valinnut portaita hissien sijaan, itsepäisesti olen seissyt vaikka vieraanvaraiset emännät ovat anelleet minua istumaan, itsepäisesti olen kävellyt ympyrää silloinkin kun olen ollut yksin omassa rauhassani omassa kodissani, enkä varmasti matkalla mihinkään.
Mutta niin, jalkani, minä kuuntelin teitä. Minä lepäsin pari päivää, minä istuskelin huoneessani lukien ja kirjoittaen, ja kävelin ainoastaan lähimpään nettiin lukeakseni ja kirjoittaakseni -- ja huomasittehan: minä jopa matkustin paikkoihin riksalla! Ihan teidän vuoksenne. (Ja jalkani murisevat tyytymättöminä ja puhuvat että kyllä se syy oli enemmän se kokonaisvaltaisen uuvuttava nestehukka parin päivän takaa -- ja minä huudan niille että mitä motiiveilla on väliä, ottaisivat vain vastaan ne armopalat jotka niille annan...)
Mutta, joka tapauksessa, sandaalini ovat edelleen moitteettomat -- ja niistä jalkanikin ovat kiitolliset.