Suuri jouluteksti jäi kirjoittamatta. Taisitte huomata. En tiedä moniko teistä sellaista odottikaan. Minä osittain odotin; ja osittain juuri odotusteni vuoksi se jäi kirjoittamatta. Suunnittelin päässäni jo pitkään minkälaisen tekstin voisin kirjoittaa Intian joulusta, ja pyörittelin päässäni erilaisia lähestymistapoja: jos kirjoittaisin haikean koti-ikäväisen muistelon jossa kaipaisin lapsuuteni jouluja kaukaa maailmalta; jos kirjoittaisin hauskan tekstin jossa epätoivoisesti yritän nähdä joulua ympärilläni vaikka sitä ei missään oikeasti olekaan; jos kirjoittaisin oikean kuvauksen niistä kaikista pienistä yksityiskohdista jossa joulu on kuitenkin jostain pienesti piipahtanut; tai jos kirjoittaisin vain yksinkertaisen kuvauksen siitä mitä oikeasti tein jouluna, eli aidon kuvauksen joului jouluttomuudesta... Valmistelin päässäni monta mahdollista lähestymistapaa -- aloitin kirjoittamaankin paria -- mutta lopulta ne jäivät.
Syy yksi: Päätin persoonattoman massablogin sijaan kirjoittaa ystävilleni, menneille, nykyisille ja tuleville, henkilökohtaisia viestejä. Osa lukijoistani ovat sellaisen saaneetkin. Niille jotka eivät saaneet -- joko koska minulla ei ole teidän sähköpostiosoitettanne, tai siksi etten vain vielä ole ehtinyt kirjoittaa, tai siksi että yritin soittaa teille mutta te ette vastanneet, tai siksi etten tunne teitä ettekä ole minulle kuin toistuvia IP-osoitteita sivujen kävijästatistiikassa: hauskaa joulua. Myöhässähän se nyt vähän tulee, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.
Ja syy kaksi: Anglofonit kutsuvat sitä kirjoituspalikaksi, ja paras suomalainen kuulemani ilmaus on ollut kirjallinen ummetus -- mutta yhtä kaikki: tekstiä ei vain syntynyt. Kun yritin kirjoittaa herkkää ja ikäväistä tekstiä, jumiuduin siihen että sellaisen kirjoittaminen sai minut oikeasti herkäksi ja ikävöiväksi -- ja ihan vain oman hyvinvointini vuoksi minun oli hetimiten lopetettava. Kun yritin kirjoittaa iloista ja pirteää tekstiä, en saanut sitä iloista ja pirteää otetta itseeni -- koska kieltämättä jossain alitajuntani pohjalla lievä jouluikävä kuitenkin vaikutti. Ja kun kirjoitin vain kuvausta päivästäni, päädyin siihen mihin niin usein päämäärättömiä ja motivoimattomia kuvauksia kirjoittaessani jämähdän: en vain jaksanut kirjoittaa; teksti oli niin tylsää että nuupahdin sitä raapustellessani.
Mutta joka tapauksessa; kun niitä kerran kirjoittelin, niin näytettäköön teille niistä otteita:
Pari päivää sitten kanavasurffasin ja törmäsin englanninkielisellä kanavalla ameikkalaisten sitcomien joulujaksoja keskeyttäviin kuluneimpiin joululauluihin -- ja täytyy sanoa ettei ole amerikkalaisittain gospel-laulettu Silent Night kyllä koskaan ennen koskettanut niin syvältä. Sitä kuunnellessa tuli kokonaisvaltainen jouluolo, juuri se olo mikä aina Suomessa näin joulupyhien aikaan on: tietynlainen rauhallisuus, levollisuus, jopa turvallisuus... Ja kuitenkin laulua kuunnellessaan tietoisus koko ajan koputti takaraivossani: tässä tämä nyt sitten tämän vuoden osalta vain oli -- huonon valmiiksinauretun amerikkalaissarjan laskelmoidussa ja laiskassa välipysähdyksessä. Se on minun jouluni. Koko jouluni.
Kun juuri ennen Kundapurasta lähtöeni vierailin läheisen Koteshwaran kylän temppelissä, jossa lievästi fallista Shivalingam-patsasta pestiin pyhällä vedellä (ja soitettiin kelloja ja kierrettiin temppeliä myötäpäivään), jonka jälkeen kymmenet miehet vetivät katua pitkin jättimäistä korkean pitkulaista kärryä joka oli koristeltu rakastelevin parin akrobaattisissa asennoissaan (ihan oikeasti, kuinka kukaan voi olla rakastamatta hindulaisuutta) -- kysäisin oppaanani olleelta naiselta mikä olisi seuraava juhla jota he viettäisivät. Ja hän, hindu, vieläpä ylimmän kastin brahmin, vastasi: joulu.
Kuulemma he koristelevat pihapuunsa vilkkuvin valoin ja syövät illalla makeita leivonnaisia. Ihan niin kuin vähintään joka toinen viikko koko syksyn ajan -- milloin milläkin tekosyyllä. Minkä uskonnon varjolla hyvänsä. Tervehdys, oi aito monikulttuurisuus.
Jouluaattoaamuna heräsin kymmeneltä. Flunssani parantamiseksi käyttämäni pari lepopäivää olivat sotkeneet vuorokausirytmini enkä ollut enää saanut iltaisin unta ennen kuin joskus kahden aikaan -- joka on Intiassa mahdottomuus jos täällä aikoo ehtiä päivällä saada jotain aikaiseksikin. Olin saanut Aurangabadista tarpeekseni jo kaksi päivää sitten, mutta olin valitettavasti joutunut toteamaan että lomakaudella kaupungista poispääsy olikin ajattelemaani vaikeampaa. Tai kai sen olin tiennyt, en vain ollut koskaan ajatellut. Junien makuupaikat oli varattu tammikuulle asti ja jokaisen junan jonotuslistoilla oli 370 odottajaa. Olin aatonaattolauantaini käyttänyt kiertämällä yksityisten bussifirmojen toimistoja jos joku heistä kuljettaisi minut öisellä luksusbussillaan Hyderabadiin, mutta niissä myytiin ainoastaan ei-oota tai täyttä. 25:nnen päivän iltanan olisin kuulemma yhteen bussiin mahtunut; mutta ajatus kolmestä päivästä lisää tässä räkälässä oli jokseenkin kauheinta mitä mielikuvitukseni joulun viettämisestä vain voisi tarjota.
Irrotin kattotuulettimeen sitomani moskiittoverkon ja iloitsin itsekseni siitä etten ollut näiden neljän yön aikana koskaan epähuomiossa napsauttanut tuuletinta päälle. Se olisi ollut moskiittoverkkoni loppu (tai, no, Eduardin vanhempien moskiittoverkon loppu). Huoneessa oli onneksi liian kylmä ilman tuuletintakin joten sitä ei tarvinnut -- itse asiassa nukuin yöni makuupussissa viltin alla.
Käärin verkon, survoin makuupussini, käärin pussilakanani, noukin naulakossa kuivuneet alushousuni, kaadoin rinkan sivutaskun sotkeneen pesuaineen alkuperäisestä pussista tyhjäksi jääneeseen litran vesipulloon -- ja olin valmis lähtemään. Olisi enää ostettava junalippu Nandediin ja saatava jotain apetta navan seutuville. Ensimmäinen oli jo pitkäveteistä rutiinia, pitkine tönivine jonoineen jotka juuri ennen luukkua muuttuvat "röyhkein ensin" -joukkotappeluksi. Mutta jälkimmäinen oli myös tuskastuttavaa; lähinnä siitä johtuen että kolmen päivän aikana olin jo ehtinyt kokeilla kaikki rautatieaseman tienoilla ruokaa tarjoilevat loukot -- ja halpa tai kallis, puhdas tai likainen, intialais-bratislavalainen asiakaspalvelu tai jokseenkin asiallinen, ruoka oli kaikkialla pahaa ja pienissä annoksissa. Olin edellisiltanan jo epätoivoissani kävellyt ravintolaan joka mainosti itseään veg & non-veg restaurantina, "permit room" isommalla ja tärkeämmällä viereen kirjoitettuna, ja totutusti löysin itseni tupakansavuisesta hämärästä kopista jossa kielitaidottoman palveluskunnan ainoa tarjoilema ja ehdottama ruokalaji oli "beer". Koska paikallinen Kingfisherkin saa minut oksentamaan jo hajullaan, poistuin ravintolasta mitään tilaamatta.
Lievän ripulin sain ainoastaan Elloran luolien juurella sijaitsevasta kauheasta, vastenmielisestä, ällöttävästä, iljettävästä, yököttävästä osavaltion turistiruokalasta; mutta kun en sieltä kerran mitään pahempaa napannut niin kai minun on vain uskottava että vastustuskykyni on jo alkanut sopeutua. Jouluaattona söin lopulta kadun ainoassa pure-veg -ravintolassa (ei intohimoja kiihottavia sipuleita), jossa hidas ja väliinpitämätön palvelu toi minulle eri ruuan kuin minkä tilasin. En jättänyt tippiä. (Niin kuin en ole juuri koskaan muullostikaan jättänyt: tässä suhteessa Intia on sivistysvaltio ja palvelumaksut on sisällytetty hintaan; paitsi joskus ihmiset tietysti sitä ihonväriltäni odottavat -- mutta yleensä aina vain niissä paikoissa joissa palvelu on muutenkin kaikkein luokattominta.)
Junaan, kuten tavallista, ostin väärän lipun ja nousin eri pikavuoroon kuin oli tarkoitukseni. Ja myös kuten tavallista, siitä ei ollut tälläkään kertaa mitään ongelmaa. Ystävällinen aurangabadilainen yksityinen englanninopettaja kertoi vieressäni että lipuntarkastaja oli pyytänyt minulta 250 rupiin sakkoa; mutta tässä vaiheessa tarkastaja oli jo jatkanut matkaansa olkapäitään kohauttaen.
Siinä niitä oli. Otteita jouluteksteistäni.
Jouluaattoillan vietin Nandedissa ja kävin paremmassa ja kalliimmassa ravintolassa syömässä monen ruokalajin illallisen. En tehnyt sitä joulun kunniaksi, mutta näin jälkeenpäin on ihan kiva ajatella, että kuitenkin jotenkin pyhitin jouluaattoa. Pöytääni istahti aiemmin päivällä junassa tapaamani karnatakalainen mies, jonka kanssa vaihdoin pari kömpelöä sanaa kannadaa ja pari kohteliasta lausetta yksinkertaisella englannilla.
Joulupäivänä matkustin Hyderabadiin, annoin riksakuskin kuljettaa minut huonoimpaan ja tasoonsa nähden ylihintaisimpaan hotelliin missä olen tähän mennessä yöpynyt -- mutta todettuani seuraavana päivänä että hotelli taisi todellakin olla koko kaupungin ainoa jossa oli vapaa huone, minun täytyy olla ehkä kuskille vähän kiitollinenkin. Vaikka tietysti mies olikin normaali valehteleva huijari joka järjestelmällisesti kieltäytyi ajamasta minua sinne minne pyysin. Illan kuljeskelin ympäri Secunderabadia, poltin kuviani cd-levyille ja surffasin netissä. Tunsin palanneeni kotiin -- Maharashtraan verrattuna Andhra Pradesh vaikuttaa tutun eteläintialaiselta.
Tapaninpäivänä päätin eksyä kaupungille. Otin valokuvia ruostuneesta autonrauniosta ja useasta pojasta tai poikajoukosta jotka tarttuivat hihaani ja huusivat että "ota kuva ota kuva". Kaikki tapaamani ihmiset olivat poikkeuksellisen rakastettavia ja hurmaavia, ja Hyderabadin kaupunkikin on intialaiseksi kaunis. Kun ilmakin vielä oli lähes hengityskelpoista ja päivä kruunattiin ilmaisella opaskierroksella Brahma Kumarisin Raja Yogan filosofiseen oppisisältöön (ohikävellessäni joku mies nykäisi minut epämääräisestä sivuovesta sisään, jossa minulle näytettiin vilkkuvia tauluja ja hymyileviä muovinukkeja ja kerrottiin niiden esittävän taivasta jonne voin päästä tästä kirotusta ajasta jos harrastan joogaa -- ja vähättelevältä kuulostavasta kuvauksestani huolimatta kierros oli hyvin mielenkiintoinen) -- kaikki ulkosuomalainen jouluhaikeus oli mennyttä ja olin vain onnellinen että olin täällä.
Vaikka, myönnettäköön, kyllä minulla vähän oli sellainen olo kuin jotain puuttuisi.
Ja kaikille niille jotka ovat lähettäneet minulle joululahjarahaa tilille: Kiitos. Rahat ovat tulleet perille. Kiitos.