Paluu menneeseen on hetkeksi paikallaan; vuosi on 2003, kuukausi on syyskuu, minä olen Unkarissa:
"Näin viikon Unkarissa olon jälkeen onkin sanottava, että sehän täällä on hienoa, kuinka yhdessä paikassa istuessaan vain päätä kääntämällä pystyy näkemään monta eri todellisuutta: uljaan, vanhan keskieurooppalaisen valtakunnan, sosialistisen itäblokin maan ja modernin keskieurooppalaisen kapitalismin. Suomessa kun päätään kääntää niin näkee vain, että, kas, tuossakin kasvaa mänty."
Se oli hienoa, ja se on hienoa -- mutta vähänpä minä tiesin. Täällä ei pidä edes päätään kääntää ja todellisuuksia syöksyy kerralla kasvoille niin monta ettei niistä suurinta osaa ehdi edes havaita: tuhansia vuosia historiaa, tuhansia vuosia hallitsijoita; hinduja, muslimeja, kristittyjä, jainalaisia, juutalaisia, parseja, ja heidän kaikkien temppeleitään ja tapojaan; ääretöntä köyhyyttä, ääretöntä rikkautta -- ja kaikki välimuodot niiden väliltä; lasipalatsi ja slummi toisiaan vastapäätä; kadulle kasaantunut puolimätä jätevuori puhtauttaan kiiltävän ostoskeskuksen etupihalla; toisessa päässä katua brittien 1800-luvulla pystyttämä kirkko, toisessa päässä yksityisen mesenaatin Ganeshalle testamentissaan lahjoittama pyhäkkö.
Paluu menneeseen on taas paikallaan; vuosi on 2003, kuukausi on lokakuu, minä olen Unkarissa, kävelemässä pitkin Miskolcin mustalaisslummeja:
"Koirat haukkuvat tuntematonta kulkijaa, ja kadulla leikkivät lapset vähissä repaleisissa vaatteissaan, ja hiekkatie, ja talojen kunto, tuovat mieleen kuvareportaasit jostain kolmannen maailman maista, Etelä-Amerikasta, ehkä Intiasta."
Olin oikeassa: se alue muistutti Intiaa. Kundapurassa oli alueita, jotka muistuttivat hyvinkin paljon Miskolcin syrjäslummeja -- paitsi että täällä ne tietysti olivat keskiluokan koteja: ikkunasta saattoi kuulla television huutavan englanninkielistä ohjelmaa, ja pihalle oli pysäköitynä parikin moottoripyörää. Mutta silti, vähänpä minä tiesin vuonna 2003.
Olimme kaupungilla, kamerani ja minä. En ottanut yhtään kuvaa, mutta kamerani roikkui iloisesti olkavarressani, niin kuin se on tehnyt jo kolme ja puoli kuukautta aina lähtiessäni ulkoilemaan. Koskaan ei tiedä jos löytäisi jotain mitä kuvata; ja muutenkin: tuhannen euron kameraa on vakuutusehtojen mukaan kuljetettava aina mukana -- vaikka matkustaisikin maailman turvallisimmassa maassa heti Suomen jälkeen.
Tai, korjataan: Intiassa on alueita joissa pääsee paitsi mahdollisesti myös todennäköisesti hengestään jos sinne päänsä pistää -- mutta ne ovat kaukana pohjoisessa ja koillisessa. Sanotaan siis: Vaikka matkustaisinkin Intian osavaltiossa joka on vähintään yhtä turvallinen kuin Suomikin. Ainakin mitä varkauksien määrään tulee. Terrori-iskut ja potentiaaliset luonnonkatastrofit ovat asia erikseen.
Mutta matkani Punessa alkoi tavallisesti: Intia näytti sille mille pitääkin: liikaa ihmisiä joka suunnassa; kaoottinen liikenne jossa kaikki ovat tasa-arvoisia -- jalankulkijoita myöten -- ainakin törmäykseen asti, jolloin tietysti suurin poistuu voittajana; kaduilla nukkuvat kärpästen peittämät, likaiset, haisevat, kädettömät tai jalattomat miehet; tiet ovat töyssyisiä, karkeita ja täydellisen viimeistelemättömiä; ja tietysti jalkakäytävät ovat lähinnä kodittomien koteja: rikkaimpien nukkuessa perheensä kanssa pressun alla, jopa metellisastioista syöden, käyhimpien lojuessa yksin, likaisina, kulahtaneen repaleisen likaisen vilttinsä alla.
Matka jatkui, ja löysin itseni rikkaiden asuinalueelta: Puiden varjostama bulevardi kulki kerrostalojen välissä, kadun varrelle oli pysäköity tasaisin välimatkoin henkilöautoja; ja elleivät autot olisi olleet niin kapeita, ja elleivät puut olisi olleet niin vieraita, ja ellei jokaisen kerrostalon edessä olisi ollut vartioitua porttia (auki) ja kahta vartijaa, olisin melkein voinut kuvitella olevani Suomessa; ehkä jossain Tampereen kauniimmissa osissa.
Ja matka jatkui, ja löysin itseni Koregon Parkista, Osho Meditation Resortin lähettyviltä: Kadulla kulki keski-ikäisiä valkoihoisia purppuranpunaisissa kaavuissaan; teitä reunustivat turistikrääsälle omistetut tilapäiskojut; ja internetliikkeitä oli kymmenen metrin välein, poistamassa jokaisen edesmenneen Bhaghwan Shree Rajneeshin seuraajan länsimaista koti-ikävää. Vastaani käveli kliseisen intialaisgurun näköinen mies, leveästi hymyillen, raha-astiaa kädessään kilisyttäen, jotain harekrishnaa hokien, ja hän tuli sotkemaan kasvojani punaisella jauheella -- josta kieltäydyin tylysti lyömällä hänen jauheisen kätensä pois kasvoiltani ennen ihokosketusta ja jatkoin matkaani. Niin mielenkiintoista kuin naaman töhriytyminen intialaisjauheilla onkin ensimmäisellä kerralla, en misään nimessä halua hikiseen otsaani silmiin valuvaa puhaista täplää, kävellessäni alueella jossa lähin pesumahdollisuus on kilometrien päässä -- suunnassa jota en tiedä.
Ja matka jatkui. Olin taas suunnistamassa Lonely Planetin mukaan (siis auttamattoman eksyksissä), ja saavuin sillalle. Aurinko, joka oli lähes niin etäinen ja kylmä kuin se näillä leveysasteilla koskaan on, paahtoi armottomana päin kaljuuntuvaa päätäni, satojen metrien sillalla ilman pienintäkään suojaavaa varjoa. Kaivoin repusta kovakantisen vihkoni ja nostin sen hatukseni; korvaamaan hattuani jonka hukkasin jo taannoin Kundapurassa.
Sillan jälkeen ohitin aaltopeltislummin. Siinä se lojui: hehtaarin kokoinen alue aaltopellistä ja pressuista ja muovipusseista rakennettua köyhäinkylää -- joka muodosti oman mikrokosmoksensa: Kylän edessä oli muuriin ja kahteen keppiin viritetty pressu, ja sen alla likainen ja vanhoihin vaatteisiin pukeutunut mies leikkasi toisen samanlaisen partaa ja hiuksia. Köyhien palveluita köyhille, talous talouden sisässä; maailma maailman sisässä.
Sillä mikä kohosikaan heti aaltopeltislummin takana, heti slummia ympäröineen haisevan jätevuoren jälkeen -- ellei, kuten se itseään mainosti, "Punen ainoa elokuvateatteri johon on liitetty ostoskeskus". Vain kaksikymmentä metriä, neljäkymmentä askelta, ja astuin kolmansista maailmoista kolmannimmasta takaisin länteen. Daniel Craig puku-päällä, asetta kädessään roikottaen, ulos jostain harmaasta astuen, coolisti murjottaen, vieressään Amitabh Bachchan, sekä jokaisessa Bollywood-julisteessa että jokaisessa luksustuotteen mainoksessa (sekä Uttar Pradeshin osavaltion matkailumainoksessa, sekä -- no, joka paikassa mitä vain mainostaa voi; joko hän tai Shahrukh Khan, kuin koko maassa ei ketään muita edes olisi).
Ostoskeskus oli globalisaatiota tympeimmillään, samanlainen kuin kaikkialla maailmassa; ja intialaisuus näkyi vain pienissä yksityiskohdissa -- jos niissäkään: englanninkielisten kylttien alakulmien pienissä hindinkielisissä lisissä; ostoskeskuksen asiakkaiden vääristyneessä sukupuolijakaumassa; joidenkin keski-ikäisten naisten sareissa; ovilla ja liukuportaissa päivistävien vartijoiden määrässä; seinien viimeistelemättömissä rappauksissa; vessan lavuaarien likaisuudessa ja peilin rikkinäisyydessä... Seisoin ylempien kerrosten parvilla ja katselin intialaisten ostoskeskuskäyttäytymistä -- ja tein havainnoistani keskeisimmän: ostoskeskus oli lähes tyhjä! Sillä täällä istui yksinäinen miesporukka, siellä täällä käveli yksittäinen perhe, jossain ohimennen vilahti yksittäinen nuori nainen ystävättärensä kanssa -- mutta suurimmaksi osaksi lattialaatat vain heijastivat kattolamppujen valoja ostoskeskuksen tyhjyyteen. Ilmeisesti jos Intiassa haluaa rauhaan, eroon ihmistulvasta, silloin kannattaa kulkea ostoskeskuksiin.
Kävelin ohin McDonaldsin, kävelin ohi KFC:n, ja nousin kävelyni jo väsyttämänä riksaan (jonka huijarikuski kehtasi ehdottaa nelinkertaista, naurettavaa hintaa; mutta maksoin lähemmäs oikeaa menevän ylihinnan) ja palasin sinne mistä lähdin. Kävelin kerjäläisten ja kodittomien ohi katsekontaktia välttäen (Punessa se riitti, ja he jättivät minut rauhaan), väistelin liikennettä, kulkukoiria, mätäneviä jätekasoja, jalkakäytävien ihmisulosteita, niiden liepeillä lenteleviä kärpäsparvia -- ja yhtäkkiä löysin itseni Britanniasta: brittiläisen imperiumin jälkeensä jättämät kirkot ja kouluinstituutiot reunustivat teitä englanninkielisine kyltteineen ja opiskelijoineen. Opiskelijat tietysti kulkivat hillityissä ja brittiläisen kliseisissä koulupuvuissaan -- kuten aina intiassa.
Ja sitten -- ja tämä on jo niin tylsää etten sitä oikein viitsisi edes kirjoittaa -- löysin itseni MG Roadilta. Mahatma Gandhin katu, nimi jonka kaikki intialaiset kaupungit antavat kaupallisella keskuskadulleen; ja miltä se näytti: Kuvitelkaa Pariisi, kuvitelkaa Lontoo, kuvitelkaa Budapest, Praha, Ateena, Wien, Tukholma, Helsinki; ja se näytti kaikilta niistä aivan samalla tavoin kuin ne kaikki näyttävät toisiltaan. Poistakaa kaikkien viitteelliset paikalliset nyanssit ja korvatkaa ne toisilla, ettekä tiedä enää lainkaan missä olette. Nyt vasta olinkin eksynyt: jos en olisi paremmin tiennyt, jos en olisi sitä edelleen aiemmalta päivältä muistanut, olisin voinut kuvitella olevani missä maanosassa hyvänsä. Kiiltävien näyteikkunoiden jouluvalojen kiertämät joulupukit ("Voita matka Suomeen, aidon joulupukin kotimaahan") mainostivat ylikansallisia vaate-, silmälasi-, elektroniikka- ja pikaruokalamerkkejä -- ja minä haukottelin: voi miten tylsää.
Menin kuitenkin toiseenkin lähes autioon ostoskeskukseen hengittääkseni vaihteeksi happeakin pakokaasujen sijaan; ja menin kauppaan vertailemaan DVD-levyjen hintoja. Ja vaikka suurin osa DVD-elokuvista olikin sellaisia joiden löytäminen Suomesta olisi kiven takana, en voinut olla tuntematta tylsistynyttä surua: miten tylsä maailmasta onkaan tulossa; kaikkialle on tulossa samanlaista.
Mutta sitten palasin Britannian ja kodittomien halki hotellikorttelini hyörinään, ja muistin että tylsä globalisaatiomaailma on vain yksi Intian maailmoista. Ja olin huojentunut. Ja onnistuin aidosti ja vilpittömästi nauttimaan siitä että läntinen shoppailumaailmakin on yksi Intian todellisuuksista.
Mutta tämä oli tietysti vasta Pune. Perämetsien pieni Pune, juntti-Intian takavartio, sivistyksen syrjäkylä. Mumbai oli vasta edessä.