Menin Hublin rautatieasemalle kysyäkseni pääseekö sieltä Badamiin junalla. Intian rautatieyhtiön nettisivuilla tällaisia yhteyksiä ei näkynyt yhtään, ja sekä Lonely Planet että jotkut satunnaiset webbisivut puhuivat rautatietöistä Gadag-Solapur -välillä joka estäisi junien kulkua. Se oli varma tieto, että Badamista ei enää Bijapuriin pääsisi, mutta en ollut enää lainkaan varma pääsisikö edes Gadagista Badamiin.
Kävelin siis rautatieaseman infopisteelle kysyäkseni neuvoa -- jo valmiiksi tosin odottaen että rautatie olisi poikki eikä sinne pääsisi. Mutta ei, se ei ollut vastaus. Neuvontakopissa istui ehkä nelikymppinen mies, ilman minkäänlaista univormua, penkillään pyöriskellen ja jutellen takanaan istuvan univormupukuisen miehen kanssa. Tulin luukulle ja kysyin, mahdollisimman selkeästi ääntäen ja varmuuden vuoksi englantiani yksinkertaistaen, mutta hän ei silti ymmärtänyt. Mies kurottautui pöytänsä yli ääntäni kohti ja kysyi "mitä?!?", ja kun ei vieläkään saanut selvää sanoistani hän viittoi minut kiertämään takakautta huoneeseen sisälle, suoraan "No Admission" -kyltin ohi. Menin sinne.
Huoneessa mies osoitti minua istumaan penkille, jonka hänen kanssaan huoneessa istunut univormupukuinen mies alleni rullasi. Sitten mies taas kurottautui ääntäni kohden ja kysyi mitä haluan. Sanoin haluavani Badamiin, johon hän alkoi makustelemaan sanaa vähän aikaa suussaan, kunnes yhtäkkiä, kuin yhtäkkiä muistaen, tokaisi: "Niin, Badami. Joo." Hän piti tauon, ja jatkoi nyökytellen: "Badami on kaunis paikka." Mitään muuta hän ei sanonut, ja katsoin häntä hetken ja mietin pitääkö hän minua pilkkanaan; onko hän vain jokin satunnainen hyypiö joka on henkilökunnan silmän välttäessä livahtanut infokoppiin. Hänen poissaolevaa liikehtimistään ja katkonaista tapaansa puhua seuratessani en voinut muutenkaan välttyä ajatukselta että hän oli joko päissään tai joidenkin muiden aineiden vaikutuksen alaisena. "Niin olen kuullut", vastasin hänen toteamukseensa.
Luukulle tuli joku intialainen kysymään myös häneltä neuvoa, ja mies neuvoi; tosin aivan yhtä tiedottoman ja hajamielisen oloisesti kuin millä hän minullekin puhui. Jotenkin sain sellaisen vaikutelman että hän olisi sanonut miehelle vain että hänellä ei ole aavistustakaan -- mutta enhän voi tietää, enhän ymmärtänyt.
Kysyin häneltä sitten mihin aikaan juna mahdollisesti lähtisi Badamiin, hän pysähtyi miettimään, luotasi seiniä ja ympäristöä silmillään vähän aikaan, kohotti katsettaan kuin vain keksiäkseen jonkin uskottavan kuuloisen numeron ja sanoi "Neljältä." Olin jokseenkin varma että mies vain heitti numeron hatusta, mutta jatkoin kuitenkin kyselemistä -- kyllä häntä muutkin tuntuivat kohtelevan kuin infotiskin työntekijää. Kysyin siis milloin seuraava juna lähtisi; neljä kun on aika aikainen -- ja hän toisti saman epäluottamusta herättävän liikesarjansa, ja jos mahdollista ehkä vielä hitaammin kuin ensimmäisellä kerralla; niin että olin jo varma että kun hän lopulta avaisi suunsa vastaus tulisi olemaan: "Ei aavistustakaan. En minä ole täällä töissä." Mutta ei, hän vastasi, pitäen taukoja kaikkien sanojen välissä: "10.45. Kyllä, 10.45. Joo, 10.45 se on."
Katsoin miestä vielä hetken kun hän taas neuvoi, tai näytti olevan neuvomatta, jotain luukun taakse tullutta kannadanpuhujaa, ja kun hän lopulta kääntyi taas takaisin minua päin, kiitin häntä -- ja päätin ihan varmuuden vuoksi hakea tietoni myöhemmin uudestaan toisaalta tai edes toiselta ihmiseltä samasta paikasta.
Seuraavana aamuna palasin asemalle, vaikka olinkin jo päättänyt että ehkä olisi parempi vain mennä bussiasemalle ja hypätä bussiin. Hotellini kuitenkin oli sadan metrin päästä rautatieasemasta -- ja junalla matkustamista ei voi mukavuudessaan edes verrata painajaismaisiin bussikyyteihin -- joten halusin ihan vain varmistaa pitäisikö tämä 10.45 paikkaansa.
Lipunmyyntiin ei ollut lainkaan jonoa, joten kävelin suoraan siihen. Luukun takana ollut alle kolmikymppinen nainen ei sanonut mitään kun kysyin lippua Badamiin, vain sanoi hinnan ja tulosti minulle lippua. Lipun tulostumista odotellessaan hän ystävällisesti kysyi minulta olenko menossa Badamiin katselemaan sen luolatemppeleitä, ja vastasin kyllä. Sitten hän löi liput käteeni ja -- kysyi jotain viereisellä luukulla olevalta asiakaspalvelijalta, otti liput minulta takaisin ja palautti puolet rahoistani.
Pyörittelin silmiäni, mietin mitä ihmettä tapahtuu, ja ajattelin että nyt hän yhtäkkiä keksi ettei Badamiin sittenkään pääse -- siellä on raiteiden levennys meneillään -- mutta ei; hän vain möikin minulle hetken mietittyään halvemmat liput. Halvemmat liput vähän hitaampaan junaan, joka lähtisi samaan aikaan kuin kalliimpikin; mutta koska se olisi myöhemmin Gadagissa minun ei pitäisi odottaa junanvaihtoa siellä niin pitkään.
Selvä. Kiitin naista ja astuin vastapainetun lippuni kanssa asemalaiturille.
Kävelin eteenpäin ja katselin seinällä olevia kylttejä ja digitaalinäyttöä josko ne neuvoisivat oikealle laiturille oikeaan aikaan. Asema oli kolmikielinen, ja kannadan ja hindin välistä oli välillä aika vaikeaa löytää englanninkielistä tekstiä. Sillä vaikka kannadaa osaankin lukea -- joka on osoittautunut korvaamattomaksi taidoksi yrittäessäni löytää bussiasemilla oikeaa bussia -- sitä ymmärtämättä en kyennyt tulkitsemaan seinillä olevien kylttien merkitystä. Ja se diginäyttökään ei kertonut minne ne junat olivat matkalla -- vain niiden nimet: eli päättele siinä sitten minne menee vaikka "BJP BB Fast Pas", ilman että kaupunkien junalyhenteitä tuntee. (Myönnettäköön kuitenkin että esimerkkini ei löytynyt Hublin diginäytöltä vaan Intian rautatieyhtiön nettisivuilta -- kyseinen juna matkustaa Bijapurista Mumbaihin.)
Kun en tiennyt, piti kysyä. Menin ensimmäiselle miehelle, joka osoitti vieressään olevaa junaa ja sanoi että tässä se on, hyppää tähän, laiturille 1. Kiitin miestä ja aloin hyppäämään junaan, kun toinen mies tuli takaani, pyysi nähdä lippuni ja sanoi, että eipäs se tämä olekaan, vaan juna laiturilta neljä. Toinen mies tuntui asiantuntevalta, hän perusteli sanomansa osoittamalla lipussani olevia merkintöjä joita en itse ymmärtänyt, ja hän puhui kohtuullista englantia -- joten päätin uskoa häntä. Neloslaiturille siltaa pitkin raiteet ylitettyäni kysyin kuitenkin taas neuvoa; ja ystävällinen mies neuvoi minut palaamaan ykköslaiturille. Pidin kuitenkin edelleen toista neuvojaani luotettavampana -- vaikka minulla nyt olikin jo kaksi ääntä hänen yhtä ääntään vastaan -- joten päätin vielä kerran hakea uuden mielipiteen. Kävelin neljännen univormupukuisen miehen luo, ja hänkin vain rapsutteli päätään lappuseni kanssa; mutta sitten paikalle saapui ehkä nelikymppinen mies, punaisia paan-klönttejä näkyvästi suussaan mässyttäen ja, niin kuin paanin purentaan kuuluu, aina aikansa purettuaan klöntin maahan slkäisten -- ja hän neuvoi minua hyppäämään neloslaiturille saapuvaan junaan; ja häntä minun oli helppoa uskoa, koska hän oli itsekin tulossa samaan junaan.
Juna oli kuitenkin aikataulutettu lähtemään 11.00, ei 10.45. Joten sinänsä tein ihan oikein kun en uskonut edellisillan infomiestä. Ja oikeasti juna tietysti lähti asemalta vasta 11.30 -- mutta se taas on jo ihan toinen juttu. Ihan niin kuin sekin että tämä paan-mies istui junassa minua vastapäätä, halusi leikkiä kamerallani ja kertoi olevansa jonkinlainen kuljetusurakoitsija Gadagista (mutta syntyisin Hospetista); ja vielä Gadagissakin hän neuvoi miltä laiturilta minun pitäisi junaani sieltä nousta ja mihin aikaan. Kiitos hänelle.
Luin joskus taannoin The Hindun nettisivuilta, että Bangaloressa oli sattunut tasoristeysonnettomuus. Juna oli törmännyt riksaan, ja kaikki riksassa olleet kuusitoista matkustajaa ja sen kuljettaja olivat kuolleet välittömästi. Tämä on taas näitä makaabereja uutisia, jonka kuullessani en voinut olla naurahtamatta epäuskoisesti; sillä en tiedä mitä te näette mielessänne kun luette teksteistäni sanan "riksa", mutta voin kertoa teille, että älkää missään nimessä kuvitelko että siihen mahtuu 17 ihmistä. Samassa uutisessa kerrottiin, että osavaltion lainsäädännön mukaan riksassa ei saa kuljettaa yli kolmea (vai oliko se peräti kahta) matkustajaa yhtäaikaisesti -- ja sitä lukiessani en voinut olla taas miettimättä miksi Intiassa jatkuvasti vaivaudutaan säätämään lakeja joita kansalaisten ei ajatellakaan noudattavan.
Saavuin lopulta Badamiin. Matka Gadagista Badamiin kesti kaksi tuntia, joka tarkoittaa junan keskinopeuden olleen noin 32 kilometriä tunnissa. En valita junan hitautta; omalla tavallaan tällainen kiireettömyys on vain ihastuttavaa -- ehtii paremmin nähdä maisemia ja vain nauttia matkustamisesta itsestään. Sitä sen sijaan valitan, että tälläkään kertaa minulla ei voinut olla pienintäkään aavistusta mikä junan asemista saattaisi olla Badami. Missään junassa tai juna-asemilla ei (yleensä) ole asemalistaa, missään ei ole junahenkilökuntaa jolta voisi kysyä... Ainoa mistä aseman nimen voi tietää on asemalaiturilla oleva keltainen betonikyltti jossa se lukee; mutta sitäkään ei voi nähdä ellei roiku ovesta puoliksi ulkona junan liikkuessa -- ja tietenkään siinä vaiheessa kun tuon kyltin roikkuessaan näkee ei ole enää toivettakaan ehtiä hakea rinkkaa tavarahyllyltä, laittaa sitä selkään ja ehtiä ulos junasta ennen kuin juna poistuu asemalta tavanomaisen puolen minuutin pysähdyksen tehtyään. Kanssamatkustajaparat saivat ärsyyntymiseen asti vastata kysymyksiini siitä mikä tämä asema nyt on ja mikä seuraava asema nyt on, ja mikä asema nyt sitten on Badami (ei kai vain tämä? onko se jo seuraava? mikä se sitten on?) Mutta lopulta saavuin Badamiin.
Laskeuduin junasta laukkuihini kietoutuneena ja näin asemalle jääneen myös kuuden muun reppumatkailijan: he olivat espanjainen seurue ehkä noin 35-40 -vuotiaita pariskuntia, joista ainoastaan yksi puhui keskustelemiseen riittävää englantia; mutta jäin kuitenkin heidän seurakseen säästääkseni riksakustannuksissa asemalta kylälle, ja ehkä yrittääkseni saada jonkinlaisen ryhmäalennuksen hotellista kirjautuessani yhtä aikaa sisään. Jälkimmäiseen ajatukseen kärsivällisyyteni ei riittänyt heidän jonottaessa kirjoittamaan passinumeroitaan -- mutta riksan heidän kanssaan jaoin.
Siis oli seitsemän ihmistä, kaikilla isot rinkat, useimmilla vielä lisäreput päälle, ja he ahtautuivat (kylläkin tavallista isokokoisempaan) riksaan; jonka kuski, itse kahdeksas matkustaja, tavanomaiseen tapaan otti vielä yhden ystävänsä mukaan kulkemaan maksavien asiakkaiden siivellä ilmaiseksi. Se ei ollut ensimmäinen kerta kun olin riksassa jossa matkustajien oli harrastettava kerrosistumista -- itse asiassa olen tainnut useammin olla ylitäydessä riksassa kuin lain mukaan täytetyssä -- mutta jos joskus alkuaikoina täällä mietin miksi riksojen jousitukset ovat pääsääntöisesti hajalla -- niin nyt tekin tiedätte syyn. Joka tapauksessa meidän kahdeksan täyttämämme riksa taisi olla se vajain riksa jonka Badamissa ollessani näin; vähintään kymmenen ihmistä yhdessä riksassa vaikuttaisi olevan paikkakunnan perinne.