Pam pam pam pam pam pam pam pam pampampampampampampampam papapapapapapapapapa!
"Hyvät naiset ja herrat! Olette nähneet Intian uskomattomat kadulla kulkevat lehmät! Olette nähneet Mysoren rohkeat huilukauppiaat! Olette nähneet Kundapuran toiseksi komeimman miehen! Olette nähneet kaikkialta maailmasta saapuneiden salaperäisten vapaaehtoisten tulon ja lähdön! Olette nähneet maailman voimakkaimpia lapsia jotka vain nauravat vaikka näitä kuinka lyödään! Olette nähneet Suomen jo valmiiksi alipainoisen miehen joka on laihtunut haluamattaan viidesta kymmeneen kiloa! Hyvät naiset ja herrat! Te olette nähneet kaikki Kundapuran sadat ihmeet, kaikki Kundapuran tuhannet salaisuudet, kokonaisen maailman täynnä mitä uskomattomimpia yllätyksiä! Mutta nyt, hyvät naiset ja herrat! Nyt on loppuhuipennuksen aika! Rummut!"
Pararararararararararararararararararara!
Valot himmenevät ja valokiila kiinnittää yleisön huomion lavalle astuvaan pieneen mieheen. Lyhyt, selkeästi kaljuuntuva, parrakas mies vaikuttaa siltä kuin hän olisi täysin hukassa: hän pälyilee ympärilleen kuin tietämättä minne hän on matkalla. Ehkä hän on sirkuksen klovni; pelle joka marssii lavalle tarjoamaan esityksen viimeiset naurut. Ainakin hänellä on klovnin naamari: hymyilevät kasvot; mutta kun niitä katsoo tarkkaan, maskin takaa voi nähdä siellä piilevät kyynelet. Klovni kävelee lavalle, tanssahdellen väistää lavalla pyöriviä riksoja, linja-autoja, intialaisia, lehmiä; ja hän marssii lavan reunalla olevaan taloon: talossa lukee FSL Office.
Klovni liittää kätensä intialaiseen tervehdykseen, ja nyökkää talon kuistilla istuville ihmisille. Yleisö tunnistaa kuistin ihmiset kaikkialta maailmasta saapuneiksi salaperäisiksi vapaaehtoisiksi. Siellä ovat Saksan puoli-intialainen kaunotar, Tara; ja Englannin neljäsosaintialainen lahja maailmalle, Alice; ja Saksan täysin saksalainen (mutta puoliksi korealaisen miehen kanssa seurusteleva) Lea; sekä muutamia muita vapaaehtoisia, Makiko, Roxandra... ; ja vieläpä muutamia Intian kesyttämättömiä alkuasukkaita, Manju, Daia... ; ja vieläpä naapurin alkuasukaslapsia, ja heidät on kaikki opetettu puhumaan sivistyksen kieltä: englantia. Jopa klovni puhuu englantia; mutta hänen aksenttinsa saa yleisön hymyilemään.
Talon viereiseen puuhun on naulattu keltainen lappu. Siinä lukee: "TÄRKEÄÄ! Makikon läksiäisjuhlat, Hotel Sharonin katolla, kello 5." Klovni kävelee talon pihassa ympyrää. Hän näyttää siltä kuin osa hänestä haluaisi olla sosiaalinen ja puhua ihmisille, mutta toinen osa ei vain jaksa; ja hän näyttää siltä kuin nämä kaksi osaa hänestä kävisivät sisäistä kamppailua: kuin hänen toisen osan luontainen epäsosiaalisuus olisi sen toisen, sosiaalisemman osan vihaama. Ja hänen kasvoissaan paistaa, naurun ja kyynelten ja selkeästi purskahtelevan väsymyksen lisäksi, jopa itsevihaa. Yleisö nauraa, koska mies on klovni, mutta muuten he saattaisivat tuntea jopa sääliä.
Klovni katselee kännykästään kelloa muutaman minuutin välein. Hän kävelee aina pari askelta, kaivaa kännykän laukustaan, vilkaisee sitä, laittaa sen takaisin laukkuunsa ja kävelee taas pari askelta. Useaan kertaan hän kävelee puussa roikkuvan keltaisen lapun luokse kuin haluaisi kerta toisensa jälkeen varmistaa ymmärtäneensä siinä lukevan viestin oikein: kello viisi, hotelli Sharonin katto. Nyt klovni kävelee muiden luo; on kuin hän haluaisi aloittaa keskustelun; ja yleisö kuulee kuinka klovni ajattelee: hän haluaisi aloittaa keskustelun kysymällä missä Makikon läksiäiset ovat; mutta hän tietää sen olevan tyhmistä tyhmin aloitus. Klovni kävelee taas lapun luo ja lukee sen taas kerran. Vastaus on siinä; mitä sitä enää kysymään. Ja taas hän katsoo kelloaan, ja taas hän kävelee, ja taas katsoo kelloaan; mutta tällä kertaa kello antaa hänelle keskustelunavauksen: hän kävelee Englannin neljäsosaintialaisen lahjan maailmalle, Alicen, luo, ja sanoo: "Kello viisi taitaa olla intialaista aikaa kello viisi." Yleisö nauraa, he tuntevat vitsin intialaisesta ajasta; mutta nauru on laimeaa, vitsi on toistettu jo liian monta kertaa. "Ei", Alice sanoo, "sen piti olla ihan oikeaa aikaa kello viisi; meidän pitäisi alkaa lähteä." Ja klovni katsoo ympärilleen, miettii hetken, painii sisäisesti sosiaalisuuden ja epäsosiaalisuuden tasaväkistä kamppailuaan. Epäsosiaalisuus voittaa, ja klovni juoksee pois: takaisin tanssimaan riksojen, bussien, lehmien ja intialaisten väliin. Pois juostessaan hän vain huikkaa: "Minä menen." Ja hän menee.
Rummut pauhaavat ja orkesteri alkaa soittamaan sirkusmusiikkia. Suurin osa sirkuksen keskeisistä esiintyjistä käveleee lavalle ja vilkuttaa yleisölle. Sinne kävelevät Lea, Daia, Tara, Anna, David, Manju, Valerie, Olga, Verena, Eduard, Mirko, Roxandra, Walter, Louisa, Kirsi, Alice, Rakeesh, Hendrika, ja muita, ja muita; ja lopulta huoneeseen tulee klovnikin, täysin huomaamattomana, ja hän kävelee seisomaan itsekseen nurkassa, kätkeytyen kameransa taakse; ja sitten sisään astuu Makiko, ja kaikki esiintyjät kääntyvät katsomaan. Esiintymislava on lavastettu Hotel Sharonin katon näköiseksi: sieltä siintää kaunis näköala Kundapuraan, joka täältä yläkulmasta näyttää ainoastaan metsältä; auringonlaskun jo alettua luomaan lavalle tasaista sinistä valoaan; ja lava on todella hurmaava; ainoastaan uskomattoman tyylittömät, punavalkoraidalliset pöytäliinat pilaavat kokonaisvaikutelman.
Kaikki esiintyjät kerääntyvät pieniin ryhmiin pitkin lavaa, mutta lähinnä sen oikeaan reunaan. Yleisö kuulee esiintyjien puhuvan mitä kummallisimpia kieliä; joitain niin outoja etteivät he edes ole varmoja voiko sellaisia olla olemassakaan. Mutta kolme esiintyjää on hiljaa; he istuvat lavan eri reunoilla yksikseen; osallistumatta kenenkään muun keskusteluun; ja yleisö näkee kuinka klovni hetkeksi päättää sisäisen paininsa sosiaalisuuden voittoon; ja klovni kävelee lavan reunalla istuvan viherpukuisen nuoren naisen luo (Uskomaton Vihreä Kilpikonnanainen suoraan Suomen erämaista, Verena!!). Ja kun klovni avaa suunsa, yleisö räjähtää nauruun: se ääni, se kummallinen kieli, se epäuskottavan huvittava mongerrus mitä hän suustaan päästää, se saa koko katsomon taittumaan naurusta; ja klovni sen kuin jatkaa; hän jopa näyttää nauttivan siitä että hän päästää noita hassuja ääniään; ja hän näyttää nauttivan siitä että Uskomaton Vihreä Kilpikonnanainen vastaa hänelle samoilla kummallisilla äänteillä. Ja kun lavan kolmaskin hiljainen olento saapuu samaan seuraan ja alkaa päästellä samoja hulvattomia ääniä -- yleisö tietää esityksen saavuttaneen koomisen kliimaksinsa: tätähän on selkeästi rakennettu koko esityksen ajan; miksi muuten nuo kolme olisivat olleet enimmäkseen hiljaa siihen asti.
Kun yleisö alkaa rauhoittua noiden kolmen klovnerian päätyttyä, ja heidän jakaannuttua taas lavan eri osiin, valokiilaan nousee Maailman Valloittavimman Hymyn Samurainaaras, Makiko. Makiko pitää puheen: hän muistelee sirkusesiintymisensä alkuaikoja; aikaa kauan ennen klovnien saapumista lavalle. Makiko puhuu kulttuurishokista; siitä kuinka hän löysi itsensä jonglööraamasta useitakin itselleen tuntemattomia kulttuureita, sekä intialaista että eurooppalaista, ja kuinka hän vasta sittemmin on oppinut edes vähän pitämään ilmassa kaikkia heittelemiään palloja ja esiintyjiä. Ja esiintyjät ja yleisö taputtaa -- ihan vain Makikon hurmaavuudelle -- ja salamavalot räpsyvät koska kaikki esiintyjät haluavat itsensä samaan kuvaan Makikon kanssa; tai samaan kuvaan klovnin kanssa; tai samaan kuvaan toisten esiintyjien kanssa; kunhan salamavalot vain jatkaisivat räpsymistään valaisten jo pimennyttä lavaa, ettei show pääsisi päättymään kesken kaiken.
Mutta kun yksi kerrallaan esiintyjät ovat tehneet kumarruskierroksensa ja alkavat poistua lavalta, klovnin alakuloinen hymy alkaa saada syveneviä traagisia sävyjä. Sillä siellä ne poistuvat esiintyjät seisovat oviaukossa; ja heidän katseensa kohtaa klovnin katseen; ja klovni tietää että nyt olisi se hetki jolloin hänen olisi käveltävä heidän luokseen ja sanottava kaikki ne oikeat sanat jotka tässä tilanteessa olisi sanottava; kaikki ne viimeiset sanat jotka kanssaesiintyjille vaihdetaan ennen esiripun viimeistä laskeutumista; mutta klovni ei olisi klovni jos hän ei vain jäisi seisomaan, tuijottamaan poistuvia ihmisiä tyhmänä, heittämään vain pohdiskelevia, sisäisestä painista kertovia katseitaan poistujien suuntaan; jotka lähtijät voivat tulkita kuin pilkkana heitä kohtaan: kuin klovni kertoisi heille tietävänsä mitä hänen olisi tehtävä, mutta päättäen vain loukata heitä: te ette ole minun hyvästieni arvoisia; minä en teille enää alennu puhumaan. Ja klovnin hymyn ja kyynelten takaa alkaa yhä voimakkaammin nousta häneen itseensä suunnattua vihaa. Ja sketsi sen kuin toistuu; aina joku poistuu ja klovni vain tyhmänä tuijottaa; ja joka kerta klovnin sisäinen viha lyö klovnia kasvoille; joka kerta voimakkaampana.
Kunnes lopulta klovni kokonaan irtaantuu tilanteesta; hän vain vaeltaa sen mukana; antaen ihmisten repiä häntä eri suuntiin; hänen vain tuijottaessa kaikkia niitä ihmisiä jotka poistuilevat milloin mihinkin; hänen sisäisesti painiessa sen kanssa ketä hyvästellä ja ketä ei; ja missä järjestyksessä; ja lopulta hän lamaantuu kokonaan, vain istuen penkille eikä enää ymmärtäen mitään. Ja lopulta, kaikkien muiden lopulta käveltyä lavalta pois (jonka lavasteet ovat muuttuneet jo pariin kertaan), viimeistenkin esiintyjien noustua pomppivaan pellebussiinsa -- klovni jää lavalle yksin. Ja hän kävelee alakuloisena eteenpäin; koko ajan katsellen ohitse vieriviä pylväitä ja seiniä, miettien että hän takoisi niihin päätään; että hän siten saisi itseään rangaistua taas kerran typeristä typerimmästä käytöksestään. Ja hän menee lavan pieneen pimeään ullakkoon; ja istuu kirjoittamaan:
"Minä olen kusipää paska", hän aloittaa. "Jotenkin tuntuu siltä kuin kaikki mitä tänään olen tehnyt olisi ollut väärin, kaikki mitä tänään olen toisille sanonut olisi ollut pahaa -- ja jotenkin kaikki päivän aikana ajattelemani ajatuksetkin kaikuvat päässäni virheellisinä. Tämä on ollut niitä päiviä, joiden jälkeen illalla miettii että olisi pitänyt jäädä jo aamulla sänkyyn, ja nukkumaan mennessä toivoo ettei koskaan enää heräisi, jottei joutuisi kantamaan päivän muistoa koskaan mukanaan."
Klovni nojaa pöytäänsä ja tuijottaa pitkään tyhjyyteen. Hän laskee päänsä käsiinsä ja lyö päätään kolme kertaa keveästi pöytään. Hän tuijottaa ikkunastaan pitkään pimeyteen; ja jatkaa kirjoittamistaan: "Ainahan on näitä päiviä, jossa joka ainoa teko, joka ainoa sanottu sana, joka ainoa ajateltu ajatus jättää itsevihaisen olon. Tänään oli todellakin sellainen päivä. Mutta en tiedä; ehkä se tänään on vain kätkettyä lähtömelankoliaa; psyykeni defenssi työntämässä pois muutoksen surua ja korvaamassa sitä jollain toisella tunteella: tässä tapauksessa itsevihalla. Itseään huomaa vihaavansa niin paljon että on helpompi lähteä: tietoisuus valehtelee että näillä ihmisillä on parempi ilman minua..." Klovni työntää kirjoituksensa pois, sitäkin vihaten, jä päättää jättää sen kesken. Hän jää istumaan pöytänsä ääreen tyhjyyteen tuijottaen; ja sirkuksen valot sammuvat, jättäen hänet ja häntä ympäröivän lavan pimeyteen.
Yleisö alkaa taputtaa, ja he jatkavat taputtamistaan, ja jatkavat; ja jostain heidän keskuudestaan alkaa kaikua huuto "we want more! we want more!", ja tasaisen rytmikkäät aplodit jatkuvat jatkumistaan, pyytäen esiintyjiä vielä viimeiseen kumarrukseensa, vielä viimeiseen sketsiinsä: ja kyllä, valot syttyvät uudelleen; ja klovni marssii takaisin lavalle. Edellisen sketsin itseviha on pyyhkiytynyt pois klovnin kasvoilta, ja nyt hän on oma hymyilevä surusilmäinen itsensä; ja hän edelleen kävelee niin kuin olisi täysin hukassa: se on hänen roolihahmonsa tunnusmerkki.
Ja hän kulkee kulkueessa kohti pomppivaa pellebussia. Kulkueen kärjessä marssii Kundapuran toiseksi komein mies, Eduard, perässään sirkuksen intialainen palvelija, Rudra, joka kantaa hänen suurta vihreää rinkkaansa; ja mukana on vielä kaksi intialaista miestä, Nikil ja Tamu; ja he kaikki marssivat tasatahtia eteenpäin. Ja perillä he kaikki seisovat niin kuin tietoisesti keskustelua välttäen; tilaten chainkin pystyäkseen hukuttamaan keskustelemattomuutensa teenjuontiin. Ja lopulta Kundapuran toiseksi komein mies nousee pellebussiin; ja hän kättelee tai halaa kulkueen jäsenet; ja hyvästelee chaikauppiaan, ja omeletinmyyjän, ja pysäkillä istuvan sokean miehen, ja ohitse moottoripyöräilevät nuoret miehet; ja on kuin koko sirkus hetkeksi olisi pysähtymässä; kuin show'n tähti olisi poistumassa lavalta. Yleisö taputtaa villisti Eduardin viimeisen kerran käännähtäessä pellebussin ovelta kohti kulkuettaan ja yleisöään; ja klovni nostaa kätensä hyvästelyyn, vielä viimeisen kerran huikaten: "Ammu kaikki suomalaiset jotka tapaat!" Eduard hymähtää vienosti heidän tunnushokemalleen, ja yleisökin aistii vitsin viimeisessä esityksessä piilevän melankolian. Ja bussi pomppii tiehensä; kulkueen jäädessä kävelemään lavalle, näennäisen väliinpitämättöminä; mutta yleisö ei voi olla huomaamatta heidän kaikkien poskille maalattuja pieniä kyyneleitä.
Ja näin on taas yksi esitys takana; yksi ainutlaatuinen, korvaamaton esitys jota ei enää koskaan toisteta. Yleisökin vaikenee valojen sammuessa, klovnin ja kulkueen jäädessä pimeyteen vaeltamaan. Mutta yleisö ei halua esityksen päättyvän näin. Yleisö haluaa paremman lopun; ja sirkuksen pimeydessä he alkavat taputtaa; pyytäen yhä lisää: vielä yksi kumarrus; vielä viimeiset hyvästit. Vielä viimeinen klovneria ennen esiripun sulkeutumista.
Mutta klovni ei halua enää esiintyä. Klovni on saanut tarpeekseen; klovni ei halua enää hyvästellä ketään; ei toisia esiintyjiä; ei yleisöään; ei ketään. Klovni haluaisi vain poistua illan pimeyteen, kenellekään kertomatta, kenenkään huomaamatta; mutta ei: aplodien voimasta esirippu vielä nousee ja paljastaa klovnin yleisön armolle.
Lavan keskellä on yksinäinen sänky, jossa klovni makaa. Hän haluaisi vain nukkua, jotta hän voisi seuraavana aamuna livahtaa kenenkään huomaamatta pois sirkuksesta; mutta yhtäkkiä, yhden aikaan yöllä, huoneeseen alkaa marssia vieläkin sirkuksen viimeisiä tähtiä: siellä on Rudra, ja Nikil, ja Radish, ja joku tuntematon vanha mies; ja kaikki sirkuksen valot käynnistyvät; ja esiintyjät alkavat äänekkäästi puhumaan klovnin ympärillä; estäen klovnin kaikki yritykset nukkua. Tässä sketsissä klovnin joka ainoa yritys nukahtaa sabotoidaan; kuin ihan vain kiusalla muut esiintyjät välillä sammuttavat valoja ja ovat hiljaakin -- vain hetken kuluttua taas aloittaen metelöimisen. On kuin sirkuksen esiintyjät esiintymisellään parodioisivat yleisöä, joka encore-aplodeillaan kutsuu klovnin takaisin ja takaisin lavalle; vaikka klovni haluaisi vain nukkua. Ja sketsi jatkuu ja jatkuu; ja jatkuu, kunnes yleisönkin on jo lopetettava nauramasta ja tunnettava sympatiaa tuota klovniparkaa kohtaan; ja vihdoin valot sammuvat ja kaikki makaavat patjoilleen nukkumaan.
Pimeydessä yleisö taputtaa raivokkaasti; haluten vielä kerran klovnin kumartavan heille; mutta nyt klovni vain livahtaa tiehensä. Hän laittaa rinkan selkäänsä, kävelee teltasta ulos; ja aamuhämärässä hän astelee taakseen katsomatta pois sirkuksesta. Hän avaa sirkuksen portin, väistää paria lehmää; ja huomaa olevansa lähinnä iloinen päästessään pois. Hän pyyhkäisee poskelleen maalatun kyynelen pois ja antaa oikeiden kasvojensa tulla esiin naamion takaa; ja tunnelmiaan luotaillessaan hän huomaa, että hänellä ei ole enää ikävä; kaikki ne, joita hän voisi ikävöidä on jo hyvästelty. Tai heidän hyvästely olisi vasta edessäpäin; sillä sirkusteltan kaukaisuudesta kuuluu edelleen yleisön viimeisiä kumarruksia vaativat aplodit; ja klovni tietää että hän ne kumarrukset tulee vielä tekemään.
Hänen sopimuksensa viimeinen näytös kun on kuitenkin vasta helmikuussa.