Tätä kirjoitusta aloittaessani istun taas kerran lastentarhan nurkassa -- mitään tekemättä. Viime aikoina sentään olen uskaltanut ottaa vihkoni esille että olen pystynyt käyttämään nämä ajat kirjoittamiseen; mutta yhtä kaikki: minusta tuntuu kuin olisin vapaaehtoinen rangaistusvanki, jolle sadistiset vanginvartijat ovat antaneet epätyötä tehtäväksi (kuin lapioimaan hiekkaa kasasta A kasaan B ja takaisin), ihan vain lopullisesti murskatakseen itsetuntoni. Tai ei; tuo oli liian synkkää; oikeasti minulla on vain tylsää. Ja vielä enemmän oikeasti: olen jo käytännössä lopettanut koululle menemästä -- tämäkin perjantai jona kirjoitusta aloitan on vasta viikon toinen päivä jolloin projektiini vaivauduin.
Keskeinen ongelma "työssäni" -- ja kaikissa FSL:n opetusprojekteissa yleensä -- on se, että Karnatakan lainsäädännön mukaan meidän oleskelumme kouluilla saattaa olla laitonta. Sanoin "saattaa olla", koska eihän täällä kukaan tietysti varmuudella mitään tiedä. Joka tapauksessa osavaltio antaa kouluille aina luvan olla joko kannadankielisiä kouluja tai englanninkielisiä kouluja (tai hindin tai tamilin tai...), mutta kaikki opetus on annettavan luvanmukaisella opetuskielellä. Viimeisen puolen vuoden aikana kun laki on ollut voimassa, osavaltiossa on lakkautettu kymmeniä kouluja tämän opetuslisenssin rikkomisesta.
Kaksi opetusprojektissaan työskentelevää ranskalaistyttöä kertoivatkin, että kun heidän koululleen oli tulossa osavaltion tarkastaja, heitä kiellettiin viikoksi pitämästä oppitunteja -- ja koulun seiniltä poistettiin kaikki englanninkieliset laput ja tauluta; ja jopa englanninkirjat vietiin varmuuden vuoksi piiloon. Totta kai kyse oli koulun henkilökunnan ylilyönnistä; mutta niin kauan kun tätä idiomaattimaista lakia pelätään täällä niin paljon kuin sitä pelätään, opetusprojektit ovat tätä mitä ovat: mitään tekemätöntä istumista ja yksi tai kaksi tuntia leikkimistä lasten kanssa päivittäin (ja mieluiten kannadaksi).
Miksi meitä siis näissä kouluissa pidetään? Jos koulut eivät uskalla antaa meidän mitään tekevät, miksi ne pyytävät meitä niihin "opettajiksi"? Ja kun kerran FSL tietää että lähes kaikki opetusprojektit ovat täysiä fiaskoja, miksi se sijoittaa puolet saapujista opetusprojekteihin? Ja ennen kaikkea: Jos ongelma on ollut tiedossa jo puoli vuotta, miksi FSL tiedotti asiasta vapaaehtoisille (mukaanlukien toimiston Alice, Makiko ja Roxandra) vasta marraskuun alussa? Koko opetusprojektit ovat nykyisellään niin typeriä, että ne pitäisi lakkauttaa. Ei se kovin hyvältä voi FSL:llekään näyttää että puolet heidän pitkäaikaisista vapaaehtoisistaan ovat tyytymättömiä.
Sain kuulla, samaan aikaan kun kuulin siitä typerästä laista, opetusprojektien alkuperäisestä ajatuksesta: Intia on täynnä köyhiä kouluja, joilla ei ole varaa palkata tarpeeksi opettajia -- oppilaita voi pahimmillaan olla jopa 70 yhtä opettajaa kohden. Niinpä luokkien oppilaat jätetään usein puuhailemaan yksikseen samaan aikaan kun opettajat opettavat toisia luokkia. FSL alkoi sijoittaa vapaaehtoisia kouluihin valvomaan lapsia heidän yksinäisinä tunteinaan, leikkimään heidän kanssaan, ja mahdollisesti opettamaan heille jotain englannin alkeitakin; siis tekemään työtä joka kuulostaa sekä tarpeelliselta että mielekkäältä. Miksi minä siis istun päivästä toiseen päiväkodin nurkassa, jossa on 20 lasta ja lisäkseni kolme opettajaa -- jotka kaikki ovat yhtä aikaa luokassa? Ja missä vaiheessa projektin lähtökohdaksi on muuttunut ajatus siitä että satunnainen 19-vuotias Saksan pystymetsistä on pätevä opettamaan englantia kannadigalapsille?
Mikä pahinta: joka viikko kun kokoonnumme viikkotapaamisiimme (jossa useimmiten vain kirotaan opetusprojektien ongelmia), näitä saksalaislapsia kuunnellessa kuulostaa usein siltä kuin ongelma olisi siinä että kehittymätön intialainen koulujärjestelmä ei ymmärrä "meidän tapaamme opettaa". Joka kerta kun olen kuullut tämän käsitteen "meidän tapamme opettaa", olen säpsähtänyt; ja vaikka tiedänkin siinä olevan enemmän kaikuja teini-iän hybriksestä kuin varsinaisesta rasismista, olen aina sen kuullessani ollut ehdottoman varma että opetusprojektit tulisi lopettaa -- ja heti. Pääosin "meidän tapamme opettaa" koostuu kuulemani mukaan englanninkielisten laulujen laulattamisesta (joita lapset eivät tietenkään ymmärrä; vain matkivat äänteitä opettajan perässä), yksinkertaisten leikkin leikkimistä (joiden säännöt käännätetään opettajien kautta kannadaksi ja joiden leikkiminen ei edellytä minkäänlaista englantia lapsilta) ja aakkosten opettelusta (a niin kuin apple, b niin kuin banana, c niin kuin car... ja väitän että englannin kirjoitusasun satunnaisuudesta johtuen tästä on lähinnä haittaa englannin oppimiseen). Tämä "meidän tapamme opettaa" on hyvä tapa opettaa jos tarkoitus on toimia ainoastaan lapsenvahtina -- mutta jos kieltä pitäisi oikeasti opettaa, "meidän tapamme" jämähtää värien, hedelmien, viikonpäivien ja ruumiinosien jälkeen. "Meidän tapamme opettaa" kuulostaa aina heidän siitä puhuessa siltä kuin se olisi jokin yleiseurooppalainen opetusmetodi -- mutta luojan kiitos ainakaan minua ei ole sillä koskaan opetettu.
Totta kai tarkkailemassani intialaisessa koulujärjestelmässä on puutteita: se perustuu pitkälti ulkoa oppimiseen eikä soveltamiseen: Piirustuskilpailutkin ovat kilpailuita joissa oppilaiden pitää kilpaa kopioida annettua piirustusta, ja voittaja on täsmällisimmän kopion valmistaja. Koulujärjestelmä painottaa selkeästi enemmän virheistä rankaisua kuin onnistumisista palkitsemista: Kun päiväkotiopettaja tarkastaa lasten liitutauluihinsa piirtämiä aakkosia -- mikän ei kelpaa: aakkoset ovat väärässä järjestyksessä, yksi kirjain puuttuu, yhden kirjaimen yksi koukero osoittaa väärään suuntaan, käsiala on epävarmaa (paha 3-vuotias, paha) -- mikä vain on riittävä syy lapsen torumiseen, koko suorituksen hylkäämiseen ja ehkä lyömiseenkin; ilman pienintäkään hyväksymisen elettä siihen 95 prosenttiin jonka lapsi oli tehnyt oikein hyvin. Ja intialaisissa kouluissa koululaisia lyödään ja uhkaillaan -- koko ajan, oli syytä tai ei: keppi viuhuu siitä jos oppilas ei tottele, keppi viuhuu siitä jos oppilas vastaa väärin, keppi viuhuu siitä jos oppilas vastaa liian hitaasti, keppi viuhuu siitä jos opettaja haluaa oppilaan huomiota -- ja joskus keppi heiluu vain koska opettajasta tuntuu siltä. Mutta nämä ovat asioita jotka voivat muuttua ainoastaan systeemin sisältä käsin; ei siihen suomalainen valkonaama voi, eikä saa, puuttua -- ainakaan yksilötasolla (varsinkaan jos ei ole yhteistä kieltä jolla keskustella opettajien kanssa).
Onhan täällä tietysti niitäkin opettamisprojekteja, joiden vapaaehtoisilla on tekemistä, mutta silti he ovat tyytymättömiä; he valittavat paikallisesta henkilökunnasta. Eräässäkin koulussa paikaaliset opettajat kuulemma vain istuvat työhuoneissaan mitään tekemättä, ja ainoat jotka mitän edes hiukan opettamista muistuttavaa tekevät ovat vapaaehtoisia. Koulun vapaaehtoiset kertoivat, että kun tarkastaja tuli tälle koululle, koulussa oli pistetty näytös pystyyn tehokkaasta ja rakastavasta opetuksesta, mutta heti tarkastajan lähdettyä kouluun palasi sen totuttu krooninen siesta. Vielä ikävämmän tarinasta tekee se, että kyseessä on kuurojen koulu -- ja tässä yhteiskunnassa kuuroja pidetään yleisemminkin arvottomina hylkiöinä.
Vierailin kehitysvammaisten koululla, jossa kauhistuneena katselin kunka sinne oli eristettyinä kaikenlaisista eritasoisista vammoista kärsiviä lapsia ja nuoria aikuisia: Downin syndrooman kantajia, fyysisesti epämuodostuneita, vakavasti kehitysvammaisia, joitain ihan vain keskivertoa tyhmempiä erityiskoulutapauksia -- ja kuuroja! Koulun nurkassa istui taiteellisesti lahjakas poika (ei mikään nero, mutta sopivalla koulutuksella hän voisi elättää itsensä piirtämällä), jonka silmistä loisti älykkyys ja tarkkanäköisyys -- mutta joka oli tuomittu eristykseen, tuomittu hyödyttömäksi vammaiseksi, vain koska hän ei sattunut kuulemaan. Ja muissakin huoneessa olleista, enimmäkseen noin kaksikymppisistä "koululaisista", reippaasti yli puolet olisivat Suomessa aivan täysivaltaisia itsenäisiä kansalaisia. Mutta täällä heidät on laitettu istumaan pienen huoneen lattialla opettajiensa hakkaamina mitä pienimmästä tekosyystä. Annoin itselleni kertoa tarinaa tästä kuulovammaisesta taiteilijapojasta, jota koulussa opetetaan puhumaan: aina kun poika tekee pienimmänkin äännevirheen, muuten miten tahansa selkeästi ja ymmärrettävästi hän vain puhuukin, häntä lyödään armottomasti viivottimella -- ja kovaa. Virheistä rankaistaan, onnistumisista ei palkita.
Mutta oli miten oli, minun kouluni, UBMC School, on erinomainen koulu. Sen lapset tulevat pärjäämään, sen lapset tulevat olemaan juuri niitä lipunkantajia jotka johdattavat Intiaa kohti sitä loistavaa tulevaisuutta joka lähes jokaisen nurkan takana häämöttää. Koulussa tarvitaan englannin opettaja (mikäli hyväksytään lähtökohtainen ajatus että kaikkien pitäisi englantia osata), mutta vapaaehtoista eivät -- ainakaan siinä muodossa mitä minä siellä olen ollut. Tunti viikossa yksien lasten kanssa (mahdollisesti, aina ei sitäkään), ilman minkäänlaista mahdollisuutta englannin tai minkään muunkaan opettamiseen, ainoastaan leikkimiseen; ja kulttuurivaihdosta ei voi olla puhettakaan, sillä yhteistä kieltä ei ole, ei edes opettajien kanssa...
Ja jos lapset päättävät alkaa riehua, minun aseeni heidän hillitsemisekseen ovat olemattomat: Rangaitseminen jo itsessään on kyseenalaista, koka lapsille ei ole mahdollisuutta selittää syitä ja seurauksia; lyöminen olisi vain lyömistä -- osoitus minun sadismistani -- jos siis pystyisin heitä lyömään. Lapset kyllä kiikuttavat minulle koko ajan viivotinta että heitä hakkaisin; mutta senkin kerran kun sitä kädessäni suostuin toruvasti heiluttelemaan huomasin lasten siihen jo niin tottuneen ettei edes isku olisi heitä hidastanut. Huutaa lapsille toki voin; mutta niin tehdessäni kutsun yleensä paikalle erään pitkän ja pelottavan näköisen kaljun miesopettajan, joka alkaa mätkiä lapsia täysillä -- enkä missään nimessä halua sitä. Joten lasten riehuessa minä vain istun alas odottelemaan tunnin loppumista, tai menen juttelemaan yksittäisten lasten kanssa muiden tehdessä mitä ikinä tekevätkään.
Syytän lähinnä FSL:ää. FSL:lle tulee enemmän vapaaehtoisia kuin he kykenevät vastaanottamaan, ja itsepäisesti se yrittää sijoittaa kaikki joko Kundapuraan tai ihan lähialueille -- mutta täällä ei yksinkertaisesti ole mielekästä tekemistä kaikille. FSL ei sano kenellekään halukkaalle saapujalle ei, oli sillä tarjota tälle projektia tai ei -- joten se epätoivoisesti yrittää löytää paikan kuin paikan joka vain suostuu ulkomaalaisia vastaanottamaan. Sen vuoksi useammastakin vapaaehtoisesta kuin vain minusta tuntuu siltä kuin heidän projektinsa ei tarvitsisi heitä eikä juuri edes haluaisi heitä -- kunhan vain suostuvat heitä tiloissaan pitämään. Ja kun vapaaehtoisille kerran nimellisesti pitää jotain tekemistä antaa, niin eikö tuo kolme tuntia istumista ja katsomista, poilisen tuntia opettamista ja yksi luvattu tunti jota ei koskaan ole, ole ihan riittävästi.
Ei se ole. Se on riittävästi ainoastaan synnyttämään noidankehän, jossa tekemisen puute, tarpeettomuuden tunne, yleinen tylsistyminen ja kasvava ärtymys tukevat ja kasvattavat toinen toisiaan, tuhoavat lopunkin motivaation ja hyvin nopeasti, jo muutamassa päivässä, syövät senkin halun jonka voimalla saisin tehtyä hyvin sen vähäisen työn joka minulle on annettu. Väliinpitämättömyydestä tulee vallitseva olotila, ja lopulta on aivan sama jättää kokonaan koululle menemättä. Ja kun vielä huomaa ettei koululla ketään kiinnosta olenko siellä vai en, noidankehä vain jatkaa kiertämistään. Ja lopulta päätän, päätin, jättää koululle menemättä.
Viime viikon perjantai oli viimeinen työpäiväni. Päätös oli aivan omani, ilman että neuvottelin enää kenenkään kanssa -- ja heti kun sen olin tehnyt, oloni parani huomattavasti. Ei enää sitä jatkuvaa syyllisyyttä siitä että en halua mennä töihin. Ei enää sitä jatkuvaa vihaa siitä että päivä toisensa jälkeen menen sinne vaikken tee siellä mitään. Nyt voin vapaasti tehdä kaikkea muuta mitä voin täällä Kundapurassa tehdä. Ja suunnitella lähestyvää matkaani.
Luin Helsingin Sanomien nettisivuilta jutun työpaikkakiusausoikeudenkäynnistä, jossa kirurgi oli tuomittu saamaan korvauksia esimiehiltään, koska nämä eivät olleet päästäneet kirurgia leikkauksiin vaan vain istuttaneet häntä kahviossa päivät pitkät, mitään tekemättä.
Kenet minä voin haastaa oikeuteen?