Vaikka sen valheeksi vannonkin, kyllä mua uskotaan
Kuvista ja kuvauksesta
jossa on mukana muutama irrallinen kuva
Olen ottanut täällä ollessani noin 2000 valokuvaa. Niistä ehkä kaksi on hyviä -- ja nekin ainoastaan jos ollaan oikein positiivisella ja anteeksiantavalla tuulella. Kävin valokuviani läpi ja pudistelin päätäni; mitä ajan tuhlausta, mitä kovalevytilan hukkaa. Suurimman osan kuvistani otin ensimmäisten parin viikon aikana; aikana jolloin kaikki näytti mielenkiintoiselta enkä osannut lainkaan arvioida mikä ehkä olisi kuvaamisen arvoista ja mikä ei. Mutta oli epätoivoinen tekosyyni mikä hyvänsä, totuus on tämä: pääosin valokuvani ovat surkeita.
Katselin joskus taannoin -- taisi olla peräti syyskuun puolella -- Manjun kanssa kovalevyltäni löytyneitä kuvia; etenkin sellaisia joita olin ottanut ennen tänne tuloani. Manju katseli kuvia isäni kodista -- ja hämmästeli huonekalujen paljoutta; Manju katseli kuvia Oulusta -- ja kummasteli katujen tyhjyyttä; Manju katseli suomalaista metsämaisemaa -- ja sanoi että se näytti ihan samalta kuin jossain päin Intiaa... Oli Manjun reaktio kuviin sinänsä mikä hyvänsä, aina hän sanoi "nice, very nice" ja naputteli seuraavaan kuvaan.
Oli mielenkiintoista seurata intialaisen reaktioita suomalaiseen kulttuuriin -- vaikkakin vain kuvien välityksellä -- ja katselun kohokohta tulikin kun pääsimme kuviin jotka oikeasti jollain tavoin kuvaavat kulttuurisia konventioita: kovalevylläni sattui olemaan pari sataa kuvaa serkkuni viimekesäisistä häistä. Manju katseli kuvia kiinnostuneena läpi ja teki muutamia tarkentavia kysymyksiä: Miksi tuon auton perässä roikkuu naruista jotain jätettä? Miksi joka kuvassa naiset tanssivat eri miesten kanssa? Miksi nuo naamioituneet miehet kantavat morsianta ulos juhlasalista? Ja minä vastailin: en minä oikein tiedä; se on sellainen tapa; tällaisia ne häät ovat Suomessa... Mutta vaikka vastaukseni tuskin olivatkaan tyydyttäviä, Manju vain nyökytteli päätään ja kommentoi kuvasta toiseen: "nice, yes, very nice". Mutta sitten kuvaan ilmestyi hääparin pieni poika, joka kuvissa tanssi vanhempiensa kanssa, äitinsä sylissä; ja silmät pyöreänä Manju osoitti kuvaa kysyen kuka tuo on -- ja minä kerroin. Manju toisti kysymyksensä, varmistaakseen ettei ollut ymmärtänyt vastaustani väärin -- ja vastasin edelleen samoin: hääparin parivuotias poika. Ja näin kuinka epäusko ja hämmennys valtasivat tuon 19-vuotiaan mysorelaispojan mielen, kun hän lähes paniikinomaisesti vaihteli katsettaan minun ja kuvien välillä: "Noooo! Noooo! It's impossible! -- Ensin mennään naimisiin! Sitten saadaan lapsia!" Hänen voimakkaasta reaktioistaan avoimesti huvittuneena kerroin hänelle etteivät avioparin lapset samasta tai aiemmasta parisuhteesta ole mitenkään tavattomia Suomessa; ja hän vain pudisteli päätään, edelleen eitä hokien: "Tätä ei voisi koskaan tapahtua Intiassa..."
Kun saavuin Intiaan, olin vähän epävarma valokuvausharrastukseni suhteen: Totta kai aluksi epäröin kantaa tuhannen euron digikameraani kehitysmaassa; mutta jo kaksi viikkoa Kundapurassa oltuani, kävellessäni pimeää sivukatua pitkin, minua pelotti ainoastaan mahdollisuus että tallaisin epähuomiossa pienen sammakkoparan kuoliaaksi -- varkaat olivat kokonaan kadonneet mielikuvituksestanikin, vaikka kävelemäni sivukuja pimeine kulmineen ja pensaineen onkin kuin väijytyksiin suunniteltu. Mutta rosvopelko on vain sitä irrationaalista epävarmuutta jota aina tuntee uuteen maailmaan matkustaessaan; joten todellisempi pohdiskeluni koski lähinnä kuvaamista itseään koskevaa ongelmaa: Voisinko kuvata kaduilla ihmisiä? Miten he heistä otettuihin valokuviin suhtautuisivat? Tulisivatko he pyytämään rahaa vai vetäisivätkö suoraan turpaan? Vietäisiinkö minut suoraan vankilaan jos epähuomiossa suuntaisin linssini poliisiasemaa tai siltaa päin?
Epävarmuuksia hautoessani mikään ei olisi voinut valmistaa minua todellisuuteen: Todellisuudessa kundapuralaiset lähestulkoon tappelevat päästäkseen kuviini; kun vain kaivan kamerani ulos laukusta, ihmiset alkavat huudella joka puolelta, pyytäen että kuvaisin heitä; ja lopulta, kun olen kuvani ottanut, he kiittävät siitä että saivat olla valokuvassani. Toki, jos he ymmärtävät kamerani olevan digi, he pyytävät nähdä ottamani kuvan -- mutta eivät sitäkään aina. Myönnettäköön kuitenkin että kyseessä on myös yhteiskuntaluokkakysymys -- kastikysymys; siinä missä brahminit tuhahtelevat kameralle tottuneena -- dalitit saattavat kysyä sitä rahaakin. Kerran on eräs nainen kävellyt käsi ojossa osoitettuani häntä kameralla -- mutta en suostunut maksamaan, sillä halusin vain valokuvata hänen takanaan seissyttä lehmää; ja tietysti useampaan kertaan kuvieni mallit ovat pyytäneet saada kuvastani paperikopiota -- mutta käytänön ongelmista johtuen en ole sitä heille koskaan antanut (vaikka kerran alkuaikoina erehdyinkin kuvan lupaamaan).
Katselin myös Roxandran kanssa kovalevyltäni löytyneitä kuvia Suomesta. Roxandra katseli minusta itsetäni otettuja kuvia -- ja olimme molemmat järkyttyneitä kuinka lihavalta näytin kuvissa nykyitseeni verrattuna. Totta kai ero oli suurelta osin kameran linssin laajapään tuottamaa optista harhaa -- mutta siitä huolimatta minun oli taas kerran todettava menettäneeni huolestuttavan paljon painoa näiden kahden ja puolen kuukauden aikana; varsinkin kun jo ennen lähtöäni olin hädin tuskin normaalipainoinen. "Ystäväsi tulevat kirkumaan kauhusta kun palaat Suomeen", Roxandra varoitti. "Ei kun minun pitää vain hankkia menetetty paino takaisin sitä ennen", lupasin hänelle ja itselleni -- täysin tietoisena siitä että tiukka matkabudjettini tulee ennemmin laihduttamaan minua entisestäänkin. Pitänee lisätä ylimakeiden intialaisleivonnaisten syöntiä.
Se, mikä minua on täällä koko ajan harmittanut, on teleobjektiivin puute. Täällä on aika vähän ihmisiä joita pääsisin niin lähelle että saisin heistä hyviä kuvia; ja varsinkin kaduilla ihmisiä kuvatessa tärkeää olisi saada otetua kuvat niin kaukaa etteivät he huomaisi. Sillä totta kai silloin kun ihmiset tulevat pyytämään että kuvaisin heitä he aina poseeraavat suoraan kameralle -- ja se ei vain ole se valokuvauksen muoto josta erityisemmin pitäisin. Haluaisin ottaa kuvia ihmisistä elämässä elämäänsä ja tekemässä tekemisiään -- en vain ihmisistä poseeraamassa. Ja siihen tarvitsisin hyvälaatuisen teleobjektiivin. -- Ja kun haavelistani kerran aloitin, niin kyllähän se salamakin olisi välttämätön: ei tässä auringossa oikein voi päiväsaikaankaan tasavaloisia kuvia ottaa.
Kuten huomaatte, olen liittänyt tähän tekstiin mukaan taas muutamia kuvia. En ole kuvieni laittamista nettiin liiemmin harrastanut muutamastakin syystä: (1) Tekstin kuvittaminen siihen sopivilla kuvilla on vaikeaa; (2) Jos sopivan kuvan löytääin, se ei varmastikaan ole valokuvana hyvä (sillä ottamani valokuvat ovat pääsääntöisesti huonoja); ja ennen kaikkea (3) Kuvien lisääminen näille sivuille on auttamattoman työlästä ja tappavan tylsää: yhteen kuvaan on aina mennyt vähintään puoli tuntia enkä ole siis jaksanut vaivautua.
Oli miten oli, lähes täydellä varmuudella nämä kuvat ovat viimeiset sivuilleni laittamat kuvat -- ainakin ennen tuloani Suomeen. Tietokoneeni olen jättämässä Kundapuraan matkusteluni ajaksi, ja se vaikuttaa jo pelkkää kuvien ottamista huomattavasti -- niiden käsittelystä puhumattakaan. Joten joudutte tästäkin eteenpäin vain kuvittelemaan mielessänne miltä täällä ehkä näyttää ja millaisten ihmisten seurassa olen. Luultavasti kuvittelette väärin, mutta mitä siitä: kuvittelemanne versio on kuitenkin varmasti paljon todellisuutta mielenkiintoisempi.
Katselin myös -- nyt vain itsekseni -- joitain koneellani olevia kuvia Unkarista (eli siltä ajalta kun siellä olin); ja katso: kuvat näyttävät paljon paremmilta kuin täällä ottamani. Totta kai siellä käyttämäni kamera oli vain kalpea aavistus tästä Canon 350D:stä jolla täällä kuviani napsin -- mutta ehkä juuri siksi kuvat niin paljon parempia olivatkin: Mitä parempi kamera, sitä enemmän kuvaajan taidot vaikuttavat lopputulokseen; huonon kameran huonoista kuvista voi syyttää kameraa, ja kuvaaja saa paljon anteeksi -- mutta hyvällä kameralla lahjattomuus paljastuu armottomasti.
Mutta oli minulla lahjoja tai ei, otan kuvia jatkossakin -- sillä pidän kuvaamisesta. Eipä niitä kuvia kuitenkaan pidä kenellekään näyttää. Ainakaan kaikkia.