Daigorolla on kirja, valkoinen kirja, jonka valkoisessa kannessa lukee pienellä: "1000 most common words and phrases in English." Teksti on vitsi: kirja sisältää tuhat keskivaikeaa englannin kielen sanaa, jotka eivät toki ole harvinaisia, mutta eivät varmasti yleisimpiäkään -- Mutta ennen kaikkea ne lauseet; ne lauseet ovat tulleet syvältä häiriintyneen mielikuvituksen uumenista (ja mainittakoon, että ne toistetaan tässä täsmällisesti siinä muodossa missä ne ovat kirjaan kirjoitettu):
"The parasite bit the people to death by instinct."
"Let's decide the supremacy over the earth by the blows of robots."
Parhaaseen japanimangan perinteeseen nämä englannin kielen helmet on koristeltu kuvin, joissa ala-asteikäinen tyttö vilauttelee alushousujaan pastellisävyisessä pehmometallitulevaisuudessa... Ja kun kirjaa lukee eteenpäin, alkaa yhä selkeämmin ymmärtää, mikseivät japanilaiset osaa englantia:
"Taking the futon away by my sister or childhood friend is the appropriate way to wake me up."
Ja ehdoton suosikkini koko kirjasta:
"Definitely we never forget to bring the gold colored cake for your benefit of the local governor."
Myönnettäköön, että tietoisesti nostin kirjasta nämä neljä lausetta, joiden englanninkielisyys on vain viitteellistä -- ja että suuri osa kirjan lauseista on ihan hyväksyttävää, lähestulkoon hyvää englantia -- mutta siitä huolimatta: tämä itseään englanninoppaana mainostava kirja täynnä kömpelöä japanilais-englantilaista kreolia, tämä kirja paitsi opettaa japanilaisille lukijoilleen englantia -- se ennen kaikkea opettaa sitä väärin.
Sanoin Daigorolle, mitä mieltä olen hänen kirjastaan: että se on hauska ja viihdyttävä, mutta englannin oppimiseen vahvasti kyseenalainen. Hän nyökytteli ymmärtävästi. Sillä oli miten oli, ja olivat hänen kirjansa millaisia olivat, Daigoro haluaa niin kovin parantaa vaatimatonta englantiaan, ja hän näkee niin paljon vaivaa sitä parantaakseen (hän paitsi lukee englannin kielen oppaitaan -- joita hänellä on muitakin -- hän myös ahkerasti yrittää keskustella muiden kanssa ja on kuunnellut vierestä kun minä ja Eduard olemme keskustelleet), joten hänen ennusteensa on hyvä: luultavasti jo parissa kuukaudessa hän pystyy jo ihan luontevasti keskustelemaan englantia kaikkien kanssa.
Itse asiassa Daigorolla on myös kannustavia esimerkkejä: jo taannoin poistunut Ayumi; joka saapui Kundapuraan ummikkojapanilaisena, mutta sinnikkäästi aina englantia puhuen -- jopa silloin kuin paikalla ei ollut kuin japanilaisia -- hän saavutti kieleensä ihan yleispätevän tason (tai, no: ainakin ihan välttävän tason...). Ja Makiko, jonka englanti on tyylipuhdasta kansainvälistä englantia, lingua francaa paikallisväritettynä, mutta jonka seurassa en ole koskaan kokenut jääneeni ymmärtämättä, ja jonka puheesta aina välittyy hänen tarkoituksensa ja viestinsä ilman mitään ongelmaa.
Mutta taas toisaalta: on myös Shogo. Spoorthissa opetusprojektissa toimiva Shogo, joka viikottain tulee FSL:n viikkotapaamiseen ja vastaa kysyttäessä, miten hänen englanninopetuksensa sujuu: "Noo! Shogo noo English! Shogo teach Jah-pah-neese! Shogo teach Jah-pah-neese song! Shogo learn Kannada song!" Shogokin on niitä persoonallisuuksia, jotka jo yksinään ovat jokaisen lentollippuun kulutetun pennin väärti -- mutta joka tapauksessa: hän ei puhu lainkaan englantia (eikä kannadaa; eikä kuulemma juuri japaniakaan, japanilaiset kertovat).
Kuitenkin tätä yhtä eksentristä poikkeusta lukuunottamatta japanilaisten kielisaldo on erinomainen: he ehkä eivät osaa englantia, mutta kovasti he työskentelevät sitä oppiakseen. Jos heitä vertaa Kundapuran ranskalaisiin, jotka pääsääntöisesti pitäytyvät omiensa seurassa alentumatta puhumaan tai opettelemaan rahvaan englantia -- tai saksalaisiin, jotka kyllä puhuvat aina vähintään hyvää tai erinomaista englantia, mutta siitä huolimatta vaihtavat äidinkieleensä aina jos huoneessa on vähintään kaksi saksalaista -- japanilaiset ovat synnynnäisiä kosmopoliitteja.
Mutta se japanilaisista; minusta piti puhumani (sillä, josa arvaan oikein, kuvittelisin lukijoideni olevan kiinnostuneempia minun kuulumisistani kuin Daigoron, Ayumin, Makikon tai Shogon -- niin hurmaavia ihmisiä kuin he kaikki ovatkin.):
Kävin ostamassa silmälasit. En muista mitä laseilleni tapahtui (liekö koskaan tiennytkään?), mutta joskus vähän ennen poistumistani Suomesta vasemman sangan korvapehmuste lohkesi, irtosi, putosi ja katosi -- ja siitä saakka olen aina tökkinyt päätäni verille ja satuttanut korvaani aina ottaessani laseja päästä ja laittaessa niitä takaisin (jota teen melkoisen usein, kerrottakoon). Joka tapauksessa: Kävelin optikkoliikkeeseen, Rohan Opticals, pääkadun varrella, ja näytin heille lasejani. Halusin alusta asti ostaa uudet -- tai ainakin saada hintatason selville -- mutta samalla halusin kysäistä, olisiko heillä jotain kikkaa saada vanhat sankani korjattua. Ei ollut; mutta he sanoivat, että voisivat irroittaa linssini irti sangoista ja sovittaa ne uusiin sankoihin -- maksaisi kokonaisuudessaan 700 - 800 rupia, viitisentoista euroa. Houkuttelevaa, mutta ei kiitos: haluaisin kokonaan uudet lasit, jos suinkin mahdollista.
Tässä välissä keskeytän kerronnan hetkeksi (napsautan sormiani ja annan liekkien nousta kämmenestäni) -- Tietoisku:
Jos olette Karnatakassa, ja haluatte ostaa viisi banaania, älkää missään nimessä sanoko näin: "Good Morning, Mr. Shopkeeper, I would like to buy five bananas, please." Sillä jos sanotte näin, te ette saa banaanejanne. Sen sijaan toimikaa näin: Aloittakaa sanomalla "hello!", tai, vielä parempi, "namaste!" Sitten osoittakaa banaaneja etusormellanne, ja sanokaa selkeästi "banana" -- monikko ei ole tarpeellinen, päin vastoin, se luultavasti vain sekottaa myyjää. Myyjän kysymykseen "how many?" tai "how much?" tai "eshtu?" vastatkaa "five". Kaikkien pitäisi osata englannin numerot kymmeneen asti, mutta viiden sormen pystyssä pitäminen on kuitenkin suositeltavaa (tarvittaessa voi tietysti sanoa myös "aidu", mutta sormia kannattaa siitä huolimatta käyttää apuna). Kun myyjä antaa banaanit ja sanoo hinnan, maksakaa. Jos hinta on alle 10 rupia, myyjä sanoo sen normienglanniksi, mutta jos se on vaikka kaksitoista, se voi tulla sovellettuna englantina, kuten one - two.
Tietoisku päättyy.
Jäin siis seisomaan optiikkoliikkeeseen, yrittäen selittä, että haluaisin ostaa kokonaan uudet lasit, en pelkkiä sankoja. Mutta tässä vaiheessa se oli jo myöhäistä: myyjä oli päättänyt myydä minulle vain uudet sangat. Sanoin: "No. I - want - new - frames - and - new - lenses", johon myyjän vastaus kuului: "No, no, no. Old lenses and new frames." Ja minä mietin, että mitä ihmettä, onko tämä myyjä joku huono tietokoneen käyttöliittymä, joka puolestani päättää mitä minä haluan eikä anna minulle edes mahdollisuutta kertoa mitä oikeasti tahdon? "No! New frames - AND - NEW LENSES!" sanon, huutomerkin kanssa, jo selkeästi turhautuneen, mutta yhä hän vain hokee omaa lausettaan kuin yrittääkseen selittää minulle jotain jota en ole ymmärtänyt. Huokaan syvään ja sanon rauhallisesti: "I don't want old lenses, I want new lenses", sanon, ja teen sen virheen -- taas kerran -- josta tietoiskuni varoitti: oikeaa kommunikaatioenglantia olisi ollut "no old lense (päätä pudistaen) -- new lense: yes (päätä nyökyttäen ja hymyillen)". Joka tapauksessa: tässä vaiheessa turhauduin täysin, pudistin päätäni, mutisin tarkkaan valittuja suomalaiskansallisia sanoja ja marssin ulos... Ja katso: se toimi! Vielä ovelta viimeisen kerran kääntyessäni yhtäkkiä kauppias valaistuu ja alkaa uskoa, että ehkäpä asiakas haluaakin sitä mitä sanoo eikä sitä mitä kauppias hänelle pakkomyy; ja minä pääsin valitsemaan itselleni silmälaseja.
Mutta vielä tapahtui yksi kommunikaatiokatkos ennen kuin pääsin ulos liikkeestä: Valittuani sangat ja käytyäni takahuoneessa tuijottamassa yhä pieneneviä kirjaimia, oli laskun vuoro: sangat 800 rupia, linssit 800, yhteensä noin 30 euroa. Myyjä sanoo linssieni olevan tavallista kalliimmat erikoislinssit, heijastamattomat, koska vanhoissakin laseissani kerran sellaiset ovat. Naureskelen itsekseni silmälasien käsittämätöntä halpuutta, ja kysäisen puhtaasta mielenkiinnosta, paljonko maksaisivat tavalliset, heijastavat, linssit. -- En saanut koskaan tietää: Kauppias päätti tulkita kysymykseni yritykseksi tinkiä, ja yksinäisen tinkimismonologin käytyään päätti pudottaa hintaa entisestään satasella. Jos mies oli niitä ihmisiä, joilla on kyky lukea tunteita ihmisten kasvoilta, hän varmasti huomasi tympääntymiseni -- mutta luultavasti hän tulkitsi sen niin että murjotin vain koska olisin halunnut suuremman alennuksen. Maksoin osamaksun (ja kulttuurisena kommunikaatiokatkoksena tyhmyyttäni oikeasti uskoin kun myyjä sanoi lasien olevan valmiit seuraavana päivänä) -- ja juoksin ulos niin nopeasti kuin pääsin; ettei minun vain pitäisi enää vaihtaa sanaakaan tämän torvelon kanssa.
Olen valmis myöntämään, että usein kommunikaatiovaikeuksissani, useimmiten, luultavasti aina, tilanteen torvelo olen minä: Minun paksu suomalainen aksenttini, minun merkitykset kadottava äl-vikani ja kyvyttömyyteni yksinkertaistaa englantia tarpeeksi perustasolle -- ne ovat kaikki minun virheitäni. Joskin tavallaan puolustuksekseni on sanottava, että Alice, jonka englanti on englantia jos jonkun englanti sitä ylipäätään on, sanoo kohdanneensa aivan vastaavanlaisia ongelmia kuin minulla oli silmälasikaupassa -- ja hänelläkin tilanne oli ratkennut silloin kun hän oli lähdössä turhautuneena marssimaan tiehensä.
Hassua tästä tekee se, että Intiahan on, ihan oikeasti, virallisesti englanninkielinen maa. Ja kyllä: Intia on virallisesti myös hindin-, assamin, bengalin, gujaratin-, kannadan-, kashmirin-, malayalamin-, manipurin-, marathin-, nepalin-, oriyan-, punjabin-, sanskritin-, sindhin-, tamilin-, telugun- ja urdunkielinen maa; mutta virallisista kielistä sanskrit on yhtä elävä kuin latina Euroopassa, ja muista ainoastaan kahta -- hindiä ja englantia -- käytetään yleisessä käytössä kieltenvälisinä apukielinä. Pohjois-Intiassa intialaisten yhteiskieli on aina hindi -- mutta täällä etelässä tamilit ja kannadigat (kannadankieliset) kommunikoivat keskenään englanniksi. Englanti on täällä paljon aktiivisemmassa yleiskäytössä kuin Euroopassa -- hyvänen aika: Kundapurassakaan ei taida olla yhtäkään kaupankylttiä joka ei olisi sekä kannadaksi että englanniksi. Ja usein se "kannadankielinen" osa kyltistä on vain englanninkielinen sana translitteroituna paikalliselle aakkostolle.
Ennen lähtöäni katsoin veljeni Jonin kanssa Bollywood-elokuvan, Kabhi Khushi Kabhie Gham..., ja sitä katsoessani tein Jonille kaksi havaintoa -- tai toivomusta: (1) toivottavasti Intiassa ei oikeasti puhuta kuten elokuvassa: että siellä vaihdellaan satunnaisesti kielestä englantiin ja takaisin; ja (2) toivottavasti Intiassa oikeasti ihmiset puhkeavat spontaanisti laulamaan ja tanssimaan niin kuin elokuvassa toistuvasti. No, olen kyllä nähnyt täällä kahdessa kuukaudessa enemmän kaduilla tanssivia ihmisiä kuin tuloani edeltäneen 26 vuoden aikana -- mutta siitä huolimatta: todellisuus meni täysin toiveideni vastaisesti: nämä ihmiset oikeasti koko ajan sekoittavat englantia ja omia kieliään; ja elo Intiassa ei millään tavoin muistuta Bollywood-musikaaleja (paitsi ehkä vertauskuvallisesti; mutta se vaatisi pidemmän selityksen).
Kannadan sanastoa. Opettaja: Teacher. Poliisi: Police. Räätäli: Tailor. Anteeksi: Sorry. Kiitos: Thank you. (Kaikille tosin on myös kannadankieliset vastineet, mutta ainoastaan ulkomaalaiset käyttävät niitä... Ja kohteliaisuuksista olen myös huomannut, että tämä on Suomen lisäksi ainoa tuntemani kulttuuri, jossa kiittämättä jättäminen on normaalia -- itse asiassa kiittäminen on täällä käytännössä täysin tuntematonta: en äkkiä muista kenenkään paikallisen koskaan kiittäneen ketään mistään...) Aina välillä kun täällä kuuntelee ihmisten juttelevan, tulee sellainen olo kuin kuuntelisi aitoa pidgin-kieltä -- paitsi että englantilaisuudet ovat usein kokonaisia virkkeitä keskellä muuten kannadalaista puhetta.
Mutta toisaalta: paikallisten vakiokysymykset: What is your name? ja What is your country? -- olen melko varma, etteivät he edes ymmärrä niitä: ne ovat ulkoaopeteltuja äännejonoja, joiden tarkoitus tiedetään -- saada selville ihmisen nimi tai kansallisuus -- mutta joiden rakenteesta ei ole aavistustakaan: Whatia ei tunneta, is on täysin vieras, your on vain lyhyt äännähdys kysymyksen keskeltä, ja name ei rekisteröidy missään korvien välissä; vattisjooneim on vain käsittämättömän englanninkielen eriskummallinen sana (ja kannadalaisittain vieläpä lyhyehkö sana) -- jota käsittämättömämpi on vain pienen ja karvaisen muukalaisen vastaus: Finland. Finlandkin tietysti on kannadan sana, aivan kuten England, China, South Africa, Austria, Gabon, United Arab Emirates ja Pakistan. Mutta tietysti Suomen maantieteellinen sijainti on varmasti turhin asia millä eteläintialainen ihminen voi aivokapasiteettiaan täyttää. (Jos unohdetaan kuukausi sitten Suomessa ollut Intian ja EU:n välinen huippukokous, josta täällä uutisoitiin huomattavasti enemmän kuin Suomessa, maiden valtalehtien nettisivuista päätellen.)
(Kirjoitushetkellä tapahtuva muistuma takaisin kirjoitukseni alkuun: Daigoro istuu tuossa vieressäni lattialla opettelemassa englantia: vertailemalle omaa japaninkielistä Lonely Planetiaan Eduardin englanninkieliseen; se onkin jo parempi: ainakin tällä kertaa englanti on aitoa, hyvää ja idiomaattista.)
Jos äidinkielellään tai englannilla ei pärjää, on opeteltava paikallista kieltä. Totta kai. Olen opetellut kannadan aakkoset: ne ovat helpohkoja, hauskoja ja niiden opettelemiseen meni kolme päivää. Osaan nyt siis lukea tekstin kuin tekstin -- mutten tietenkään ymmärrä sanaakaan. Itse kielen opiskelun ongelma onkin se, etten ole vielä missään nähnyt edes huonotasoista Kannadaa ulkomaalaisille -opusta. Aivan käsittämättömän surkeita, pedagogisesti vahingollisia huuhaateoksia, kuten kaikkialta putkahtava "Learn Kannada in 30 Days", on kyllä joka paikassa -- mutta niistä on tasan yhtä paljon hyötyä kuin FSL:n viikottaisista kannadantunneista, joissa englantia osaamaton tyttö (joka on itse asiassa valmistunut UBMC Schoolista, jossa "työskentelen") opettaa meille ulkoa hyödyttömiä lauseita kuten "Mikä sinun nimesi on?" ja "Mistä maasta sinä tulet?"
On muutenkin mahdotonta opetella kieltä, kun selvästikään kukaan paikallisista ei lainkaan ymmärrä kielensä kielioppia. Voisin kyllä halutessani opetella sanoja osoittelemalla esineitä ja kysymällä miksi niitä kutsutaan kannadaksi -- mutta mitä hyötyä on pelkistä sanoista jos minulla ei ole edes yksinkertaisen peruslauseen syntaksi hallussani? Ja kun muutenkin avuliaiden kannadanopettajien metodit ovat mitä ovat: kun opettelin aakkosia ja halusin opetella lukemaan; ja pyysin jotein paikallista kertomaan minulle luenko oikein -- yksikään heistä ei jaksanut odottaa ensimmäistä sanaa loppuun asti ennen kuin he alkoivat lukemaan tekstiä puolestani... Onhan se kiva tietää, että opettajani osaa lukea, mutta ei sen tietäminen omaa oppimistani paljoa edistä. Nyt luen kuitenkin jo niin sujuvasti, että yleensä saan lukea ensimmäiseen virheeseen asti ennen kuin opettajani aloittavat hyödyttömän yksinpuhelunsa -- ja minä kyllästyn edes yrittämään oppia taas pariksi päiväksi.
Tietysti kannadan oppimisessa on myös se ongelma -- tai huomioon otettava tosiasia -- että olen jo kuukauden päästä jatkamassa elämääni maailmassa, jossa kannadan osaaminen on jokseenkin hyödyttömin taito jonka ihminen voi vain osata. Jään kyllä matkustamaan Intiaan vielä kuukaudeksi pariksi, mutta jopa Karnatakan eteläosissa ihmisile kannattaa ensisijaisesti puhua englantia kannadan sijaan: todennäköisemmin he englantia kuitenkin puhuvat.
Mutta niin: olen itse asiassa täällä ensimmäistä kertaa elämässäni alkanut vakavasti ajatella, että ehkä minun sittenkin pitäisi mennä sinne Englantiin opettelemaan oikea, sujuva, kokonaisvaltainen ja aito englannintaito; Ottaa se viimeinen askel tiellä jonka jälkeen voisi katsoa itseään peiliin ja uskottavasti todeta että osaan englantia. Ehkä minuun on tarttunut se japanilaisten uuras motivaatio kielitaitonsa kartuttamiseen -- tai ehkä se on se tunne epätasa-arvosta jota aina tunnen keskustellessani Alicen kanssa -- tai ehkä se on se sisälläni koko ajan kasvava haluttomuus koskaan palata Suomeen (muuten kuin vieraillakseni)... En tiedä. Sanoinpa vain että olen tällaistakin miettinyt.
Kun pelkällä suomella, miten paljon sitä ikinä rakastaakin, ei tahdo maailmalla pärjätä.