Olen usealle sanonut, että kun aikoinani saavuin Unkariin, oloni oli kuin Liisalla Ihmemaa-seikkailunsa alussa: minä vain seisoin sormi suussa kun ympärillä olevat ihmiset antoivat komentoja: syö tämä, juo tämä, kutistu, kasva, yritä mahtua tuosta pikkuriikkisestä ovesta. Ja lopulta hädissäni puhkesin parkumaan ja sitten kaikki lopulta lutviutui.
- - -
Lentokone laskeutuu Bangaloreen. Kävelen koneesta ulos kapeaa betonikäytävää pitkin. Ihmiset asettuvat jonoihin. Annan passini ja viisumini virkailijalle. Viiksekäs tullivirkamies katsoo lentokoneessa täyttämääni maahantulokaavaketta.
"Mikä on osoitteesi Intiassa?" Olen vetänyt kohtaan viivan.
"Mitä?" En ymmärrä aksenttia. Hän toistaa kysymyksen.
"Ei minulla ole osoitetta Intiassa, en voi vastata."
Mies katsoo viisumia, kaavaketta ja konettaan hetken.
"Minkä olet merkinnyt matkasi syyksi?"
Iloissani huomaan, että hän ei kysy, mikä on matkani tarkoitus, vaan ainoastaan mitä olen ilmoittanut tarkoituksekseni. Olen huojentunut, ettei minun pidä valehdella.
"Turisti."
"No missä hotellissa asut?"
"En tiedä vielä."
Virkamies tekee eleen ja ilmeen, jotka viestittävät, että hänellä on parempaakin tekemistä kuin kuulustella minua, joten hän lähettää minut eteenpäin.
Kävelen käytävää eteenpäin. Näytän passini kantta miehelle, joka ei halua katsoa sen sisälle. Laskeudun liukuportaita pieneen huoneeseen, jossa ihmispaljous on muodostanut spontaanisti sekavan jonon. Kaikki jonottavat reilusti, kukaan ei etuile. Laitan laukkuni läpivalaistavaksi. Ei mitään mielenkiintoista. Menen vastaanottamaan matkatavaroitani. Nyt ei ole jonoa. Taistelen ihmisten ja kärryjen läpi kun näen vilauksen rinkastani. Jatkan eteenpäin. Annan harmaantuneelle miehelle lapun, jossa allekirjoitukseni kanssa vannon, että laukuissani ei ole kasveja eikä eläimiä. Reitti jatkuu.
Tyylikkääseen mustaan pukuun pukeutunut mies sanoo minulle jotain, joka voi olla mitä hyvänsä Intian 1600 kielestä. Päättelen kuitenkin, että ihonvärilleni puhutaan englantia.
Kysyn häneltä "what?", joka englannista suomeksi käännettynä samalle kohteliaisuusasteelle tarkoittaa suunnilleen "mitä siinä möliset, senkin imbesilliapina". Minua väsyttää. Vieraat kielet katoavat toisena, heti nimien jälkeen. Kolmantena lähtevät ne vähäisetkin käytöstavat, joita minulla hetkittäin on.
Hänen toistettuaan tarpeeksi monta kertaa ymmärrän hänenkin kysyvän, missä hotellissa tulen yöpymään. Vastaan hänellekin, etten tiedä, mutta joku kuulemma tulee minut hakemaan. Hän opastaa minut ulos, jossa satakunta ihmistä heiluttaa nimikylttejään.
Kaikki ne, joiden lapussa lukee eurooppalainen nimi, katsovat minua toiveikkaana. Sataa vettä. He tahtovat pois.
Yhdessä lapussa lukee FSL India ja Kimmo Rajala. Kättelemme. Toinenkin mies saapuu paikalle. Käteeni lyödään paperi, jossa on lisäohjeita myöhemmän varalle. Ensimäinen mies käskee seurata. Sade kiihtyy. Kävelemme sateensuojaan, ja mies käskee odottaa. En tiedä mitä. Odotamme pitkään. Kysyn mitä odotamme. Sateen loppumista, vastataan.
Lämmin kaatosade. Kulkukoiria. Pieni kerjäläistyttö juoksemassa ihonvärini perässä. Joka puolella tööttäileviä moottoripyöräriksoja. Outo kasvillisuus. Olen minä tällaista nähnyt ennenkin. Televisiossa. Olo on epätodellinen.
Sade ei lopu, mutta mies käskee taas seurata. Saavumme riksan luo. Miehet neuvottelevat paikalliskielellä. Minut työnnetään riksaan sanomatta sanaakaan. Toinen mies ei ilmeisesti puhu englantia. Sitten he kaikki kolme, ensimmäinen mies, toinen mies ja riksakuski, katoavat. Istun riksassa pari minuuttia yksikseni, jokseenkin ymmälläni. Ensimmäinen mies ajaa moottoripyörällä ohitseni ja sanoo jotain taakseni ilmestyneille muille miehille. Sitten hän poistuu. Toinen mies istuu viereeni ja riksa lähtee liikkeelle.
Kello on yksi yöllä, joten kaupunki on jokseenkin tyhjä. Silti joka puolelta kuuluu kulkuneuvojen äänimerkkejä ja riksat, moottoripyörät ja eurooppalaista kapeammat autot viuhuvat ohitsemme. En ymmärrä lainkaan, mitä ihmettä ympärilläni tapahtuu. Kymmenen minuutin ajon jälkeen huomaan ja muistan yhtäkkiä, että täällähän on vasemmanpuoleinen liikenne. Se auttaa vähän ymmärtämään.
Kaupungin jokaisessa katulampussa on kiinni räikeän värisiä, suorastaan rumia julisteita, joissa Heartily beloved leader Sonia Gandhi tervehtii jotain tai jotakuta. En edes yritä ymmärtää. Minua väsyttää.
Riksakuski kääntyy oikealle. Vieressäni istuva toinen mies taputtaa häntä olkapäälle ja sanoo jotain toruvaan sävyyn. Jatkamme eteenpäin. Liikenneympyrässä kuski painaa äänimerkkiä ja alkaa yhtäkkiä huutamaan jotain eteemme putkahtaneelle moottoripyörälle. Kuski huutaa takaisin. Hän on se ensimmäinen mies.
Saavumme hotellin eteen. Nousen ulos riksasta. Sade on loppunut. Ensimmäinen mies huutaa hotellin yövahdille, joka nukkuu vastaanoton edessä noin sadan metrin päässä portista. Vahti on kuusikymppisen näköinen harmaantunut intialaismies. Hän ei herää. Ensimmäinen mies ja riksakuski alkavat kinastelemaan jostain paikalliskielellä. Ymmärrän heidän tinkivän hinnasta. Lopulta ensimmäinen mies antaa kuskille rahaa. Sitten he huutavat yhdessä yövahdille. Vahti herää.
Hotellin vastaanoton sohvilla nukkuu kaksi miestä ja yksi lattialla. Ensimmäinen mies herättelee ensimmäistä nukkujaa. Hän vain sanoo jotain ja jatkaa nukkumista. Hetken hiljaisuus. Sitten ensimmäinen mies menee koputtelemaan toista nukkujaa. Tämä nousee ja kävelee tiskin taakse.
Kirjoita nimi tuohon. Passin numero tuohon. Osoite tuohon. Öiden lukumäärä tuohon. Yöpyjien lukumäärä tuohon. Osta vesipullo. Anna rahaa.
Takaa saapuu mies, joka ottaa reppuni ja käskee minun seurata häntä. Seuraan. Kävelemme kuoppaisen ja hiekkaisen pihan poikki kapeaan betoniportaikkoon, joka mielestäni haisee kaatopaikalle. Kävelemme parhaat päivänsä vuosikymmeniä sitten nähnyttä keltaista terassia pitkin käytävän viimeiselle ovelle, jonka mies tönäisee auki toisella yrittämällä. Mies sytyttää valot. Mies käynnistää tuulettimen. Mies poistuu.
Minä seison huoneen keskellä ja tuijotan tyhjyyteen. Mitä nyt?
Kattotuuletin pelottaa minua. Kattotuulettimet aina pelottavat minua. Ne voivat tippua. Tippuvat esineet ovat pelottavia. Katselen huonetta lähinnä järkyttyneen näköisenä. Niin pieni, niin ruma, niin heikkokuntoinen. Ovessa ei ole edes säällistä lukkoa, ja minulla menee pitkään keksiä, miten se laitetaan kiinni.
Vessa on sentään ihan pöntöllinen.
Lähettelen vielä muutaman tekstiviestin kertoakseni päässeeni perille ja laitan pään tyynyyn. Luulen kellon olevan puoli neljä paikallista aikaa. Olen tunnin etuajassa.
Kun makaan sängyllä silmät kiinni, tasapainoaistini jatkaa päivän lentoa. Minusta tuntuu kuin olisin keinuvassa lentokoneessa. Hetken ajattelen, että ehkä se lentokone sittenkin putosi, ja tämä on vain jonkinlainen kuolemaa edeltävä hallusinaatio. Se selittäisi kaiken tämän epätodellisen tunnelman.