Minulla on Kundapurassa suosikkipaikka. Se on se "palmupuu", jota kuukausi sitten etsin -- mutta vain vertauskuvallisesti: Oikeaa, fyysistä palmupuuta paikassani ei ole; mutta rauha, hiljaisuus, levollisuus, ne sieltä löytyvät. "Palmupuuni" on intiattomuuden keidas keskellä Intiaa, hiljaisuus keskellä loputonta huutoa, yksityisyys keskellä miljardia ihmistä, paikka jossa voi pysähtyä kuuntelemaan omia ajatuksiaan. Ja lisäksi, bonuksena: Paikka on jumalaisen kaunis; se on laituri joen varrella, sen horisonttia koristavat kaukaisuudesta siintävät vuoret, sen vastarannalla kohoaa lähes koskemattoman näköinen metsä; ja sen vesi liplattaa rauhallisesti ohi aaltoillessaan (ainakin laskuveden aikaan)... Ja minä saan istua yksin, rauhassa, hiljaa, varjossa...
Ja vaikka sinne (tunnustetaan: tänne; kirjoitan tätä "palmupuustani") tulee muitakin ihmisiä, saan silti olla yksin ja rauhassa -- sillä nekin harvat yksittäiset intialaiset, jotka tänne eksyvät, he kansalleen epätyypilliseen tapaan etsivät täältä rauhaa; hekin tulevat tänne vain seisomaan ja tuijottamaan horisonttiin. Tai no; joskus he tulevat kalastamaan; mutta nämä ovat useimmiten pikkulapsia siimoineen -- eivätkä hekään koskaan mitään nappaa.
Pakenin tänne taas kerran, niin kuin niin usein aiemminkin, asuintaloni savua. Ilmeisesti isäntäperheeltäni loppui toissapäivänä kaasu (ja uutta ei ole vielä saatu divalin juhlimisen takia), joten he ovat viime päivinä vielä tavallistakin ahkerammin pitäneet keittiönlattialla avotulta laittaessaan ruokaa. Ja savupiippua ei tunneta; ja savu täyttää talon; ja savu nousee ullakolle missä asun; ja ullakolta on sammutettava kattotuuletin, koska se työntää savun takaisin kiertämään huoneessa; ja ullakolle tulee tukahduttavan kuuma ja kostea; ja sitten siellä on kuumaa, kosteaa ja savuista -- joista kaikki kolme jo yksinään tekisivät olostani mahdottoman -- joten pakenen tänne, "palmupuuhuni".
Tänne, jossa mereltä jokea pitkin puhaltava leppeä tuuli laskee lämpötilan inhimillisiin lukemiin; tänne, jossa ilman kierto puhaltaa pois kaupungin saasteet ja tekee ilmasta miellyttävää hengittää; tänne, jossa ei koko aikaa juokse satunnaisia ihmisiä edestakaisin, milloin ripustaakseen pyykkiä, milloin lakaistakseen lattiaa, milloin sytyttääkseen suitsukkeita nurkan alttarille, milloin kaivaakseen laukkuaan itsekseen puhuen -- milloin kaivaakseen meidän ulkomaalaisten laukkuja ties mistä syystä...
Muistatteko Andyn? Luultavasti ette; mutta mainitsin hänet kerran aiemmin: hän asui vähän aikaa samassa isäntäperheessä, samassa huoneessa, kanssani. Hän oli mielenkiintoinen sivuhenkilö Intian-kertomuksessani: hän oli se, jonka rooli oli edustaa kulttuurishokkia, sopeutumattomuutta -- tarkemmin: haluttomuutta sopeutua. No, asuin hänen seurassaan viikon: hän lähti jo kuukausi sitten, jatkamaan matkaansa. Hän puhui jotain Himalajasta ja sitten paluustaan koti-Saksaan. Oli ikävä nähdä -- jo siinä vaiheessa, vasta parin viikon täällä olon jälkeen -- taas yhden, ihan sosiaalisen, ihan sanavalmiin, hyvää englantia puhuvan ihmisen lähtevät. Mutta sitähän täällä olo on, sitähän matkustaminen on: hyvästejä -- ja kolikon toiselta puolelta: uusien ihmisten tapaamista.
Asuin tässä välissä pari viikkoa yksin, sillä Eduardkin matkusti pariksi viikoksi pohjoiseen (ei yhdessä Andyn kanssa: sillä Eduard ei pitänyt Andysta, ei sitten yhtään). Näiden viikkojen aikana minulla oli talossa aika yksinäistä; ja samalla: juuri silloin oman rauhan puute ja oman tilan puute talossa painoivat minua kaikkein eniten. Sillä talossa oleva rauhan puute ei ollut millään tavoin sosiaalista: yhteisen kielen puuttuessa arvohierarkiassa minun alapuolelleni itsensä näkevät ihmiset juoksentelemassa sisään ja ulos huoneestani vain korostivat omaa ulkopuolisuuttani -- joka, mikä pahinta, oli ulkopuolisuutta siellä, minkä pitäisi olla (ja josta sittemmin selkeästi on tullut) oma koti.
Mutta kahden viikon yksinäisyyden jälkeen tuli Daigoro. Ja Daigoron myötä pääsemmekin tästä pitkähköstä prologista varsinaiseen kirjoitukseeni: Legendaan oudosta talosta: Näin se alkaa:
Daigoro tapasi orientaatioviikon aikana suomalaismiehen. Mies oli lyhyt, hänellä oli siivoton parta ja kuten Daigorolla ja hänen maanmiehillään, miehelläkin oli ääntämisongelma "L"-äänteen kanssa (vaikka myönnettäköön, että ensisijaisesti japanilaisten ongelma on erottaa englannin r-äännettä l-äänteestä). Daigoron maannainen Makiko esitteli suomalaismiehen Daigorolle, ja kertoi, että he tulisivat asumaan samassa isäntäperheessä. He kättelivät, vaihtoivat pari sanaa yksinkertaistetulla, hitaalla englannilla, ja silloin suomalaismies varoitti Daigoroa: Se on ihan mukava paikka, mutta se on myös outo. Todella outo.
Toki on myönnettävä, että osittain tarina isäntäperheen outoudesta on suomalaismiehen ja ennen kaikkea hänen huonetoverinsa, hollantilaisen Eduardin, luoma ja ylläpitämä myytti (jota ei ainakaan lieventänyt Andyn läpeensä kielteinen ja vihamielinen suhtautuminen kaikkeen mitä talossa tapahtui), mutta silti: kun Daigoro ensimmäisenä päivänään heräsi päiväuniltaan talon täyttäneeseen pujaan, saattoiko hän olla ajattelematta: kyllähän minua varoitettiin.
Minä itse, joka siis tietysti olen tarinan alun mystinen suomalaismies, en ollut paikalla kun Daigoro saapui. Olin Mysoressa, ja palasin sieltä aamukahdeksalta Daigoron ensimmäiseen päivään -- väsyneenä, likaisena; suihkua ja ennen kaikkea unta kaivaten -- vain herätäkseni päivällä samaan kuin Daigorokin: neljään puolialastomaan vanhaan mieheen laulamassa huoneemme lattialla, läpsyttelemässä jotain nestettä vartalolleen -- ja kahdenkymmenen muun, minulle tuntemattoman ihmisen, katsellessa ympärillä. Minusta se oli outoa. (Vaikka tietysti näin objektiivisesti ajatellen tapahtuman ainoa outo piirre varmaan olikin huoneessa olleet kaksi ulkomaalaista, jotka eivät ymmärtäneet, mitä tapahtui.)
Tai ei, ei tuo ollut outoa. Outoa oli se, että kukaan ei sanallakaan maininnut meille, että tällainen tilaisuus saattaisi olla tulosssa. Outoa on se, että kolme päivää aiemmin, päivää ennen Daigoron tuloa, kysyessäni talonväeltä onko taloon tulossa uusia ulkomaalaisia -- he eivät tienneet. Tämä on outoa, mutta tämäkään ei vielä tee isäntäperheestäni outoa: Tähän välinpitämättömyyteen, tähän asioiden kertomatta jättämiseen, tähänhän täällä törmää päivittäin; se on minulle outoa, mutta paikallisittain normaalia.
Yhtä kaikki, nämä kaikki ovat osa Oudon isäntäperheen legendaa, joka leviää Kundapuran ulkomaalaisten keskuudessa aina heidän kokoontuessa viikottaisiin tapaamisiinsa... Ja minä olen vasta alussa:
Yksi tähänastisista suosikkihetkistäni täällä (ei missään nimessä sisältönsä, mutta tunnelmansa vuoksi): Olimme Eduardin kanssa olleet taas kerran hyvästelemässä jotakuta; jotakuta Kundapuran ulkomaalaisista kasvoista, joita olin toistuvasti nähnyt ja aina silloin tällöin tervehtinytkin -- mutta joiden kohdalla kolikon molemmat puolet -- tutustumisen kruuna ja hyvästelemisen klaava -- sattuvat samaan iltaan. Tämä oli myös sama ilta, jolloin tutustuin ensi kertaa yhteen Kundapuran katujen surullisista sosiaalitapauksista: Masturboivaan Mieheen; ja tämä oli pari viikkoa ennen kuin Törkeyksiä Ohikulkijoille Huuteleva Nainen lähes aiheutti minulle sydämenpysähdyksen oikaistessani kotiin pimeän sivukujan läpi. Mutta Intia on maa, jossa kehitysvammaiset ja poikkeavat useimmiten pudotetaan lapsina joko orpokodin ovensuuhun tai kaivoon (tai lukitaan 20 vuodeksi pimeään komeroon, kuten kerran luin The Times of Indian nettisivuilta), joten sosiaalisten ongelmien maton alle lakaisun kulttuurin vieraana en lopulta ollut mitenkään yllättynyt, kun löysin isäntäperheeni nelikymppisen poikamiespojan ystävänsä kanssa huoneestamme humaltuneina. Aivan kuten paikalliset baarit -- viinakauppojen pimennettyjen takahuoneiden yksinäiset pöydät -- jotka on suunniteltu julkisesti kätkemään alkoholiongelman olemassaolo, aivan yhtä lailla isäntäperheeni siirtää talostaan humalaisen poikansa pois -- sinne varastoon; sinne missä niitä ulkomaalaisiakin säilytetään. Ja siinä he istuvat, käsi kädessä, pöydällämme, puolipimeässä huoneessa, silmät humalasta kuolleina, Eduardille puhuen mutta kykenemättä tarkentamaan katsettaan häneen; yksinkertaisia, irrallisia, toisiinsa liittymättömiä lauseita satunnaisin väliajoin tipautelle, vahvalla kannadanpuhujien englanninaksentilla. Se oli absurdia; se oli epätodellista; ja kun he vielä laskeutuivat lattialle joogamattojen päälle ja pyysivät yhtä talon palvelijoista hieromaan humaltuneita selkiään (luonnotonta, kemiallista nauruaan kihertäen) -- ja minä katsoin tätä kaikkea moskiittoverkkoni lävitse -- minä nautin olostani; pudistelin päätäni, mutta nautin: se oli niin viehättävän outoa. (Ja; niin: ihmisten humalakin on erilaista kuin Euroopassa.)
Mutta se tapahtumista; sillä mitä olisi Oudon talon tarina ilman sen ihmisiä?
Radish, perheen nelikymppinen poikamiespoika, josta ei koskaan tiedä puhuuko hän valhetta vaiko vain puutaheinää; jonka vahvasta aksentista ei voi aina tietää puhuuko hän edes englantia vai kannadaa; joka omistaa talon etupihalla olevan moottoripyörä- ja riksakorjaamon (joka lähinnä vaikuttaisi pesevän erinäisiä kulkuneuvoja); ja joka, kiitettävästi, osallistuu usein ruuanlaittooon -- etenkin silloin kun valmistetaan kalaa tai kanaa tai jotain muuta mitä pyöritetään paistinpannulla.
Ja Radishin setä, perheen isännän veli, jonka nimeä en ole koskaan oppinut ("Godfather", Eduard kutsuu häntä Kummisedäksi); joka kertoo minulle aina kaiken mitä hän tietää Suomesta; ja joka kertoo Eduardille aina kaiken mitä hän tietää Hollannista; ja joka kertoisi Daigorolle aina kaiken mitä hän tietää Japanista, mikäli Daigoron englannintaito riittäisi ymmärtämään hänen vahvasti murrettua, kömpelöä englantiaan; ja jota kuunnellessa minä aina ihmettelen, mistä ihmeestä hän noita juttujaan keksii -- uskooko hän niihin itse vai tietääkö hän puhuvansa typeryyksiä (ja jos hän tietoisesti valehtelee, miksi ihmeessä hän valehtelee meille kotimaistamme, ja näin varmistaa kiinnijäämisensä).
Ja Radishin isä, perheen isäntä, perheen pää, herra Shiva Rao, eläkkeellä oleva poliisipäällikkö, joka ei juuri koskaan puhu meidän ulkomaalaisten kanssa; ja joka, kuten veljensäkin tallustelee kaikki päivät talossa puolialastomana, enintään lungiin ja risaiseen t-paitaan pukeutuneena; ja joka kaikki päivät lähinnä istuu olohuoneen sohvalla, joko televisiota katsellen, lehteä lukien, tai usein vain istuen; ja joka torkkuu kaiken loppuajan sängyssään, välittämättä siitä täydestä yksityisyyden puuttesta joka tulee kun makuuhuone sijoitetaan keittiön ja olohuoneen väliin, matkan varrelle jos haluaa mennä ullakolle jossa ulkomaalaiset vapaaehtoiset ja palvelijat suuren osan ajastaan viettävät; ja jota katsellessa ensimmäistä kertaa en osannut päättää onko hän mies vai nainen; ja jonka ainoa televisiosta katsoma englanninkielinen ohjelma on ollut -- kahteen kertaan -- paneelikeskustelu jossa on ajettu homoseksuaalisuuden rikosstatuksen poistamista Intian lainsäädännöstä (tämä ei ollut mikään vihjaus hänen mahdolliseen seksuaalisuuntautumiseensa -- sanon vain, että se on mielenkiintoinen yksityiskohta -- ja tietysti katsoin mielenkiintoisen ohjelman ensimmäisellä kerralla itsekin).
Ja Shiva Raon vaimo, josta en tiedä mitään, josta en ole saanut oikein minkäänlaista otetta; joka on yhtä näkymätön kuin suurin osa alueen naisista; joka näyttäytyy lähinnä tekemään palvelijoiden ja poikansa kanssa usein ruokaa; ja joka on aina se joka sytyttää avotulen keittiön lattialle; ja joka aina pukeutuu eräänlaiseen sarin arkiversioon -- kuin pyjaman ja sarin risteytykseen; ja joka, kuten kaikki muutkin talon vanhemmista asukkaista, käy talon ulkopuolella enintään kerran viikossa tai harvemmin; ja joka lähinnä viettää aikansa katsomalla televisiosta kannadankielisiä saippuaoopperoita ja elokuvia; ja joka lopettaa kaikki iltansa nukahtamalla nojatuoliin television eteen kaukosäädin kädessään, jättäen television edelleen huutamaan häiritsevät lujaa myöhäiseen yöhön asti.
Ja Nikil, noin nelikymppinen mies, joka on jotain sukua jollekin talon asukkaista, luultavasti; ja joka menee iltaisin nukkumaan yhdeltä ja herää viideltä; ja joka istuu päivisin Bhatien netissä, mesettäen videoyhteydellä ulkomaisten naisten kanssa; ja joka on se, jolta minä kysyn mitä talossa tapahtuu jos haluan ymmärtää; ja joka on se, jota pyydämme tulkiksi jos palvelijoiden kanssa sellaista tarvitsemme; ja joka on käytännössä ainoa talon asukkaista, joka on meidän ulkomaalaisten kanssa oikeasti tekemissä; ja joka on ainoa talon asukkaista joka säännöllisesti viettää aikaa talon ulkopuolella.
Mutta hekään eivät vielä kunnolla oikeuta myyttiä talon omituisuudesta. Todellinen legenda, se josta ulkomaalaiset laulavat viikkotapaaamistensa piiri-istunnoissa: se tulee talon outouden lipunkantajista, erikoisuuden esitaistelijoista: Palvelijoista:
Parmanandra, heistä se tavallinen. Se, joka puhuu vähän englantia; se, joka työskentelee Radishin korjaamollakin; se, jonka kasvoilla on aina jonkinlainen hymyn ja epäuskon risteymä; se, joka aina änkyttää puhuessaan kannadaa -- varsinkin ylempiarvoisilleen; se, joka varasti Eduardin kameran, mutta palautti sen ja sai jatkaa työssään; se, jota kaikki englanninpuhujat kutsuvat selän takana nimellä "the fox", kettu, varas. Parmanandra osallistuu aktiivisesti talon ruuanlaittoon, mutta en ole hänen nähnyt koskaan syövän yhtä aikaa kanssamme. Hän on lähes ystävänomaisissa väleissä Radishiin, ja yönsä hän nukkuu olohuoneen lattialla -- ja joka aamu hän tulee kello 6.30 juttelemaan huoneeseemme kovaäänisesti Rudran kanssa.
Rudra, heistä se oudoin. Se, joka voi seistä kymmenen minuuttia vieressä tuijottamassa kun luen kirjaa; se, joka huoneen nurkassa seisoessaan saattaa yhtäkkiä alkaa päästellä suustaan kimeitä vinkaisuja; se, joka osaa pari sanaa englantia, mutta josta ei ikinä ymmärrä mitä hän tahtoo. Radra vastaa huoneemme siivouksesta, ja on myös se, jonka aina silloin tällöin yllättää käymästä läpi laukkujamme. Ei koskaan minun laukkuani, kummallista kyllä, mutta Daigoron tavaroita hän penkoo harva se päivä, ja Eduardin laukun hän jätti rauhaan vasta kun Eduard tarpeeksi kovaa murisi -- ja hankki lukon. Rudra nukkuu yönsä huoneemme lattialla suoraan tuulettimen alapuolella -- paksun täkin alla, villapipo päässään -- ja sammuttaa tuulettimen aina aamulla siinä vaiheessa kun huoneen lämpötila alkaa nousta niin korkeaksi että tuulettimelle olisi käyttöä. Ja aina silloin tällöin Rudra suuttuu ja alkaa huutaa -- ainoalle joka on talon hierarkiassa hänen alapuolellaan: hänelle, joka on paitsi palvelija myös nainen: Lakshmille.
Niin, Lakshmi, tietysti Lakshmi. Kundapurani suola, Karnatakani helmi; ripaus Intian satumaisuutta muuten rujon arkeni keskellä: Lakshmi, jonka poskella vierivät ikuiset kyynelet. Lakshmi, jolle ihmisten jättämät ruuanjämät ovat maailmanloppu. Lakshmi, joka aina itsekseen puhellen vaeltaa laukulleen kaivaakseen sieltä jotain mitä ei ota esille. Lakshmi, joka puhuu ainoastaan kannadaa, mutta jolta ymmärrän aina kaiken mitä hän haluaa. Lakshmi, 140-senttinen nainen, jonka ikää ei kukaan tiedä, ja jonka näyttää siltä kuin voisi olla mitä vain väliltä 27 - 327. Lakshmi, jonka moitteet saavat karskeimmankin nolostumaan; Lakshmi, jonka puoliksi hampaaton hymy saa kovasydämisimmänkin sulamaan.
Lakshmi on niin keskeinen osa legendaamme, etten enää itsekään tiedä, mikä on totta ja mikä on fantasiaa -- enkä tiedä haluankokaan tietää. Totuus on kuitenkin se, että hänen ikuinen itkunsa saattaa olla tätä kirjoittaessa jo historiaa -- tai vaihtoehtoisesti enää pelkkää legendaa ilman minkäänlaista todellisuuspohjaa -- sillä hän on parhaillaan Mumbaissa silmäleikkauksessa. Vuosien työ palvelijana, 400 rupia kuussa, 8 euroa, ja vihdoin hän on saanut säästettyä rahat vuosia tarvitsemaansa leikkaukseen... En tiedä onko tuo totta -- mutta se on kaunis satu.
Ja legenda jatkuu: Talon naisvieras, joka kolme päivää vain istui emännän sängyllä ja katseli ikkunan kaltereiden läpi kaukaisuuteen... Talon kissa, joka iltaisin kiipeää ullakon kattoparrulle eikä uskalla tulla sieltä pois -- ja taistelee vastaan jos sitä yrittää auttaa... Huoneemme muurahaiset, joiden pesä on sängyssäni, ja jotka laumoina syövät huoneesta kaiken makean, ja jotka parveilevat kymmenittäin jopa katosta roikkumaan laittamallani paidalla... Sähkökatkot, jotka esiintyvät ainoastaan tässä talossa: naapureilla on valot, viereisessä temppelissä on valot, kadulla on valot...
... Ja ullakolla asuva pieni valkoinen mies, joka kirjoittaa suureen siniseen vihkoonsa versioita kaikesta näkemästään ja tarjoilen ne totuutena pienelle pohjoiselle kansalle tuhansien kilometrien päässä...
Ja niin rakentuu Legenda Oudosta Talosta, tositarina, joka on koottu kiistattomista totuuksista, mutta niistä tarkkaan valikoitu tarinaksi -- ja vaikka sanottaisiinkin, että se ei ole koko totuus... Onko sillä väliä? Kun olen tarpeeksi moneen kertaan kaikille kertonut talon olevan outo, siihen uskovat paitsi ne, joille sitä kerron, vähän kerrassaan myös minä. Ja niin outouden legenda toteuttaa itseään, pakottaa itse itsensä toistamiseen, ja hiljalleen kasvaen jatkaa elämistään Kundapuran vapaaehtoisten leiritulilla, ja kaukaisessa pohjoisessa maassa jossa talojen katoissa ei ole lainkaan tuulettimia mutta kaikkialla keskuslämmitys...
Mutta nyt aloin jo siirtyä kertomaan legendaa oudosta pohjoisesta maasta, ja siitä minun ei varmaan teille tarvitse kertoa. Sen legendan te kaikki tunnette; te olette osa sitä. Ja juuri tällä hetkellä te näette sen ympärillänne, kun minä vain kertoisin siitä kantamiani hataria muistikuvia. Se on legenda, jonka te kertoisitte paremmin, ja jota minun pitäisi kuunnella.
Mutta oli miten oli, se ei kuulu Intian-kertomukseeni -- muuten kuin etäisenä johdantona; ja ehkä etäisyydessä häämöttävänä jälkikirjoituksena.