Olen luvannut itselleni, moneen kertaan, etten kirjoittaisi tätä tekstiä. Lupasin sen ennen lähtöani, lupasin sen ensimmäisenä iltana Intiassa, lupasin sen ensimmäisen ripulin riehuessa sisuskaluissani. Tätä tekstiä en kirjoittaisi, olen itselläni vannottanut; tämän tekstin kirjoittaminen ei olisi arvolleni sopivaa. (Mille arvolle? Ketä yritän huijata?)
Istuin vessassa, housujeni lahkeet aaltoilevan märkää lattiaa pyyhkien, kolmattakymmenettä minuuttia yrittämässä pinnistää suolestani ulos edes pientä papanaa -- Ja irvistellessäni ja ponnistellessani, jopa sormilla mahaani paineskellessani (ihan niin kuin se auttaisi), hoin mielessäni vain: tästä en kirjoita, tästä en kirjoita -- Tämä on liian halpamaista, tämä on liian helppoa.
Ja silti: Juuri tästä kaikki aina kertovat. Kun ennen tuloani kyselin neuvoja Intian kokeneilta ja luin maassa matkanneiden kirjoituksia tai sarjakuvapäiväkirjoja, kaikilta tuli vain yksi kommentti: Se ei ollut "Ah, Intia on niin kaunis maa" eikä "Ah, ihmiset siellä ovat niin ystävällisiä ja avoimia" eikä edes "Ah, kaikki siellä on niin halpaa". Ei, opastus kuului: Tulet saamaan siellä ripulin, ruokamyrkytyksen, vatsataudin -- ja se tulee olemaan paha.
Voisinko siis mukamas olla vakavasti otettava Intian-matkaaja, jos en pyhittäisi tätä yhtä kirjoitustani kokonaan Intian-matkojen tärkeimmälle annille eurooppalaiselle sivistykselle: Vessakokemuksille.
Voitte lopettaa lukemisen tähän. En pakota ketään jatkamaan; loppuun saakka lukemisesta puhumattakaan. Lupaan kyllä pysytellä -- tai ainakin yrittää pysytellä -- hyvän maun rajojen sisäpuolella (sikäli kun se aiheen huomioon ottaen on mahdollista) mutta ymmärrän myös jos aiheeni tuntuu joistain lukijoistani kiusalliselta, ehkä jopa iljettävältä. Siksi lupasin itselleni, etten tätä koskaan kirjoittaisi. Siksi muistutan lukijoitani, teitä, että te voitte lopettaa lukemisen heti niin tahtoessanne.
Mutta oma lupaukseni on jo rikottu. Intialainen apatia on levinnyt minussa sellaiseksi välinpitämättömyydeksi, etteivät omat lupauksenikaan enää jaksa minua kiinnostaa. Voin siis aloittaa tarinan alusta, päivästä ennen saapumistani, viimeisestä illastani Suomessa:
Mitä tekee nuorimies viimeisenä iltana ennen lähtöään Intiaan, määräämättömäksi ajaksi, noin puoleksi vuodeksi? Hän hyvästelee ystäviään? Kyllä, puhelimitse. Mutta ennen kaikkea (Walter, Bo, David ja Mirko olivat jo kertoneet viimeisten iltojensa kosteista jäähyväisbileistä ja nyt oli minun vuoroni; juna Kundapuraan lähtisi kahden tunnin kuluttua): on veljenpojalleen lapsenvahtina.
Aiheeni huomioonottaen (miksi kirjoitan tätä? miksen jo lopeta?) illasta on syytä tehdä kaksi huomiota: (1) vessapaperi loppui talosta jo edellisenä iltana, (2) veljenpoikani käytti vaippaansa siihen tarkoitukseen johon se on suunniteltukin. Eli: Jos pystyn pesemään vedellä ja kädellä jonkun toisen takapuolen, miksi en sitä voisi tehdä omallenikin. Tein niin. Harjoittelin suihkussa Intiaa varten.
Tulin Intiaan. Lensin halki Euroopan, Lähi-Idän ja Intian takapuoleni suihkunraikkaana, laskeuduin Bangaloreen, kirjauduin hotelliin. Menin huoneessani vessaan; se oli tyypillinen intialainen, mutta niin kutsuttu länsimainen, istumavessa: Pönttö, merkiltään Hindiware, nurkassa vesiämpäri ja vieressä pienempi, yleensä oranssi, aina kirkkaanvärinen, pikkusanko; seinällä suihku, joka suihkuttaa vetensä pöntön päälle ja kastelee lattian koskaan valumatta lattiakaivoon, saaden koko vessan lainehtimaan. Kuten sanoin: tyypillinen intialainen vessa.
Olin miettinyt vessapaperin kuljettamista mukanani; totta kai olin. En tiedä teinkö koskaan aktiivista päätöstä olla sitä tuomatta -- luultavasti en -- annoin vain päättämättömyyteni venyä niin pitkälle että siitä tuli lopulta ei. Tätä mietin istahtaessani pöntölle, ajatellen, että kyllä siihen tottuu, kerran se kirpaisee (ja kaupat on huomenna auki, voin aina silloin livistää vessapaperin turvaisaan huomaan) -- mutta ei, ei se kirpaissut edes kertaa. Ihan niin kuin veljenpoikani vaipan vaihto -- joka sekin oli ensimmäinen vaihtamani vaippa koskaan -- jotenkin se tuntui normaalilta, sanoisinko: luonnolliselta.
Mutta siinä istuin, pesin takapuolta vasemmalla kädelläni, hinkkasin käteeni saippuaa saadakseni hajun pois, tietämättä tärkeintä: tämä tulisi olemaan viimeinen kerta, pitkään aikaan, kun vessassa istuminen tulisi tuntumaan millään tavoin normaalilta, viimeinen kerta, pitkään aikaan, kun ulosteeni koostumus, väri, haju, muoto, muistuttaisi lainkaan sitä mihin olen Suomessa tottunut.
( Ihan oikeasti. Miksi kirjoitan tätä? -- Koska jos en kirjoittaisi, valehtelisin. Tämä on keskeistä. Tämä on tärkeää. Tämä on ulkomaisten päällimmäinen small talk -aihe: Terve. Terve. Mitä kuuluu? Hyvää, paitsi nyt tietenkin ripuli/ummetus/mystinen vatsakipu vaivaa. Ai, minulla loppui eilen, tilapäisesti. -- Kuinka voisin vaieta yhdestä viime kuukausien yleisimmistä keskustelunaiheistani? En voi; joten minun on kirjoitettava: )
Yleensä täällä olen käyttänyt "länsimaisia" vessoja; toisin sanoen: pönttöjä. Toinen vaihtoehto on lattiassa oleva reikä, mutta jalkani eivät kestä sitä kyykkimistä, ja mieleni ei kestä pelkoa ulostamisesta housuille -- olen tietysti lattiavessoja kokeillut, sillä usein tämä on ainoa vaihtoehto, mutta useammin on tarjolla toinenkin. Isäntäperheessäni on kolme vessaa (joita kaikkia yhdistää lattialla vellova vesikerros): kaksi "länsimaista" ja yksi "intialainen", kuten he niitä kutsuvat.
Eroja tottumiini Suomen vessoihin: Ei vessapaperitelinettä (yllätys, yllätys); vettä lattialla (taisin kertoa jo pariinkin otteeseen -- mutta lisäksi: vesi on likaista, ruskeaa, koska siinä kuljetaan likaisin jaloin); vesihana alhaalla seinässä, pöntöllä istujan ulotettavissa; eläimiä: hyttysiä, gekkoja, torakoita, etanoita; ja hyvinvarustetuissa vessoissa -- tämä ei kylläkään ole ero, tämä yhdistää: käsisuihku.
Lehtitietoa (leikin journalistia joka tekee taustatutkimusta kirjoitustaan varten -- kuin se oikeuttaisi paremmin aiheeni), Frontline, 22. syyskuuta 2006, sivu 11: Intiassa 18,02 prosenttia kotitalouksista omistaa vesivessan (oli se sitten istumavessa tai viemäröity reikä), ja 63,59 prosenttia ei taasen omista minkäänlaista vessaa. Lopuissa on kuivavessa: lattiassa oleva kuoppa, jonka kastittomat Dalitit, aiemmin koskemattomat (koska heihin ei niin alhaisina saattanut saastumatta koskea), käyvät käsin tyhjentämässä -- ja kantavat ulosteet, päänsä päällä, pois haisemasta. Sekä tämä työ että kuivavessat ovat laittomia; sen vuoksi osavaltiot kilpaa valalla valehtelevat korkeimmalle oikeudelle, ettei kumpaakaan niissä esiinny.
Ja minun isäntäperheelläni on kolme vesivessaa -- ei se kovin tyypillinen intialaistalous taidakaan olla. (Lisäksi heillä on kaksi televisiota ja kolme palvelijaa -- ja kolme ulkomaista vapaaehtoistyöntekijää ullakolla asumassa. Ei todellakaan ole tavallinen.)
Ensimmäisen varsinaisen ripulin sain, kun olin ollut maassa puolitoista viikkoa. Olin jo odotellut missä se viipyy. Söin hiilitabletteja ja se pysyi aisoissa. Niin sitä seuraavatkin ripulit -- joka viikkoon mahtuu keskimäärin yksi ripulipäivä. Jätin sen mainitsematta edellisessä tekstissäni, mutta on yksi ongelma lisää opetustyössäni: on päiviä, jolloin on parempi pysyä vessassa -- tai ainakin sen välittömässä läheisyydessä.
Mutta jos oletamme, että ripulipäivien välissä suoleni toimii normaalisti ja mahani on terve ja mahaoloni hyvä, petämme itseämme; Ripuli on pieni ongelma. Vähemmän siitä puhutaan kuin Kundapuran vapaaehtoisten mahatautitilastojen haastamattomasta ykköstilallisesta: ummetuksesta. (Ja jos oletamme, että silloin kun minulla ei ole joko ripulia tai ummetusta -- tai kumpaakin yhtä aikaa, joka sekin tapahtui -- olen mahaterve... En tiedä, sehän voi olla tottakin; en vain muista; siitä on jo monta viikkoa: taisi olla se ensimmäinen yö Bangaloressa.)
Ruokavalio on lähinnä riisiä, ja nestehukka vaanii joka päivä (ja hyökkääkin joka toinen päivä; ja yleensä voittaakin taistelun vähintään kerran viikossa). Onko ummetus siis muka yllättävää? Koska vika on ruokavaliossa, sitä säätämällä se tietysti lähteekin: lisää vettä ja kuituja, niistä se suoli tykkää (taateleita söin päivässä puoli kiloa -- ne olivat hyviä, tahtoo lisää). Ja sitten ei kun ähkimään vessaan, taistelemaan tahtojen taistelua: minä vastaan suoli. Kumpi voittaa? (Ja minä ajattelen: tästä en kirjoita, tästä en kirjoita.) Suoli.
Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu -- näin jälkikirjoituksenomaisesti: Viiden päivän äkistyksen jälkeen, vuorokausi kertomani suuren tahtojen taistelun jälkeen, (ehkä suuren tahtojen taistelun uuvuttamana) suoleni antoi periksi. Ulostin enemmän kuin koskaan yhdellä kertaa aiemman elämäni aikana. Oloni oli -- tyhjä; ei tyhjä niin kuin olisin antanut kaikkeni ja nyt seisoisin tuntemattoman tulevaisuuden edessä tietämättä mitä odottaa; vaan tyhjä fyysisesti: kuin elimistöstäni olisi poistettu kilokaupalla kuona-ainetta -- olin vapautunut, helpottunut...
... Ja katson tekstiäni, ja päätäni pudistellen ajattelen: tämä riittänee tästä aiheesta; kaikki ovat jo kuitenkin lopettaneet lukemisen (aivan kuten minun olisi jo pitänyt lopettaa kirjoittaminen. Mikä ihmeen sadistinen -- sadomasokistinen -- tahdonvoima on pitänyt minut jatkamassa näin pitkään?) Pyydän anteeksi.
Ja lopetan.