Nousin junasta Kumtassa vähän oikoakseni jalkojani. Emme olleet vielä perillä, mutta pitkä junamatka ilman säällistä jalkatilaa alkoi tuntua polvitaipeessa.
Juna oli täynnä naisia. Suurimmalla osalla oli ainakin yksi lapsi mukanaan. Vastapäätä istuvalla naisella oli kokonainen katras. Jos ne olivat kaikki hänen omiaan, hän on poikkeuksellisen hedelmällinen nuori nainen. Vähän kuitenkin epäilyttää, sillä osan lapsista ikäero oli juuri ja juuri vuoden, jos sitäkään. Mutta toisaalta, kaksi lapsista näytti niin samanikäisiltä ja samannäköisiltä, että kyseessä saattoi hyvinkin olla kaksoset. Ehkä jopa identtiset, mutta kukapa näitä intialaisia muutenkaan toisistaan erottaa.
Katselin muutamaakin naista, yhtä tavanomaisesti sariin pukeutunutta, ja vastapäätäni istuvaa, mustaan burkhankaltaiseen asukokonaisuuteen pukeutunutta naista, ja ajattelin siinä olevan jotain ilahduttavan vapaamielistä ja avointa, että he imettävät lapsiaan junassa. Julkisessa tilassa. Molemmat tietysti syvällä asukokonaisuuksiensa sisällä -- ehkä se selittää, miksi sari on ylävartalon kohdalta niin pitkä ja leveä -- mutta kuitenkin syrjään siirtymättä, kaikkien nähden.
Juna oli täynnä naisia. Kun seisoin junan ulkopuolella odottamassa matkan jatkumista, näin siellä kymmeniä, ehkä peräti satoja ihmisiä. Heistä yksi oli nainen.
Täällä nyt kuukauden olleena olen nähnyt täällä paljon hyvää ja paljon huonoa. Siinä suhteessa tämä on kuten kaikki muutkin paikat maailmassa. Jatkuva järjestelmällisyyden puute ottaa luonnettani päähän, mutta se syy, miksen voisi oikeasti kuvitella juurtuvani tänne, on joka paikassa vastaan iskevä miehinen ekskluusiokulttuuri. Tämä on selvästi miesten maailma, ja ainoastaan miesten.
Joka puolelta hyökyy vastaan sellainen helvetillinen homososiaalisuus, joka kahlitsee miehet toistensa pariin -- miesporukoihin alfauroksineen ja uhoavinen machoiluineen -- joka vaatii miesten väheksyvän, esineellistävän ja eristävän naiset porukastaan, joka huutaen korostaa sukupuolten erilaisuutta antamatta miehille ja naisille edes koskaan mahdollisuutta oikeasti kohdata toisiaan. Tämä ei ole intialainen piirre, tätä on Suomessakin. Olen ollut tällaisissa porukoissa, tunnen paljon ihmisiä, jotka elävät tällaisessa maailmassa, ja jotka haluavat maailman pitääkin sellaisena. Itse vain vihaan ja inhoan tätä maailmankuvaa -- tuli eron ja erottautumisen korostaminen sitten konservatiivista maskuliinisuudesta tai radikaalista feminismistä.
Täällä huomaan taas olevani miehisyyteni vanki. Olen tilanteessa, jossa olen ollut viimeksi lukioikäisenä, ja jota -- osaamatta vielä sitä kuitenkaan nimetä -- luontevasti vihasin jo silloin.
Talvileiriviikolla olin ainoa mies. Joka kerta kun nousimme bussiin matkataksemme Spoorthiin, lipunmyyjä tuli aina automaattisesti minun luokseni odottaen minun olevan johdossa ja vastuussa. Minun olisi pitänyt maksaa, minulle tuotiin vaihtorahat. Ja aivan yhtä järjestelmällisesti kuin lipunmyyjät minulta johtoasemaa odottivat, aivan yhtä järjestelmällisesti sitä kieltäydyin ottamasta.
Ravintoloissa minulle tuodaan lasku. Ravintoloissa minulle tuodaan ne oluet, jotka naiset tilaavat.
En aio puhua mitään Kundapuran katukuvaan erottamattomasti kuuluvista burkhaan pukeutuvista naisista. Burkhan yksioikoinen leimaaminen merkiksi naisten alistamisesta on vain kulttuurista sokeutta; sama kuin sanoisi täkäläistä ikkunalasien puutetta merkiksi köyhyydestä.
Sanottakoon sen sijaan, että siellä junassa vastapäätäni istunut nainen -- joka oli pukeutunut mustaan kaiken peittäneeseen kaapuun ja josta ei näkynyt vaatteiden alta muuta kuin naama -- oli mitä luultavimmin kristitty. Ja mikäli Lonely Planetiin on uskominen, osa burkhaan pukeutuneista naisista ovat hinduja. Mainitsen tämän ihan vain, etteivät kristityt lukijani heti ala haukkua islamisteja asioista, joiden kanssa heillä ei ole mitään tekemistä.
Aikomukseni sen sijaan on kertoa tässä matkastani Panajiin. Panaji, tai Panjim, on Goan pääkaupunki. Kaupunki on miellyttävästi syrjässä pahimmista turistihelveteistä, ja lokakuu on sitäpaitsi vielä sesongin ulkopuolella, mutta siitä huolimatta ei se samalta maalta Karnatakan kanssa enää vaikuttanut. Panajissa markkinamyyjillä on kännykät ja kultakellot -- ja kulkukissatkin ovat lihavia. Kerjäläiset näyttävät siltä kuin he työpäivän päätteeksi pirauttaisivat autonkuljettajansa hakemaan heidät limusiinillaan kartanoihinsa.
Ennen lähtöäni sairaanhoitaja, joka piikitti minuun vaadittavia rokotteita, kertoi käyneensä Goassa ja kauhisteli siellä näkyvää köyhyyttä. No huh huh.
Goa näyttää Euroopalta. Varsinkin Panajin lähellä sijaitseva Vanha Goa, joka on Portugalilaisten portugalilaisille rakentama kaupunki, täynnä katolisia myöhäisrenessanssikirkkoja. Puhdasta Etelä-Eurooppaa.
Kävin Goassa neljän alle kaksikymppisen nuoren miehen kanssa. He asuvat kaikki yhdessä isäntäperheessään täällä Kundapurassa, ja olin tavannut heistä ainoastaan kaksi ennen lähtöämme. Ihan mukavaa seuraa.
Mutta mikä rentouttavinta verrattuna edellisen viikonlopun matkaani Mysoreen, me olimme kaikki miehiä. Tällä kertaa kaikki miesjoukot eivät tulleet koko ajan piirittämään meitä. Luoksemme ei tullut ketään, joka kätellessään "vahingossa" tarraisi jotakuta meistä rinnasta. Kukaan ei heittänyt meitä yhdelläkään kivellä huomiomme saamiseksi. Pystyimme juttelemaan satunnaisten intialaismiesten kanssa ja he katsoivat meitä silmiin, eivät rintoihin. Ja yleisemminkin: ihmiset eivät tuijottaneet meitä koko aikaa.
Talvileiriviikolla kävimme koko koulun oppilaskatraan kanssa uimarannalla. Uimaranta on rauhaa rakastavien auringonpalvojien märkä uni: pehmeää hiekkaa silmänkantamattomiin palmupuiden ja meren välissä, ja mikä parasta, ranta on rauhallinen ja suurimmaksi osaksi autio. Tai se oli autio ennen meidän tuloamme. Tietysti jo meitä itsessään oli lähemmäs 50, mutta sitten siihen on vielä lisäksi laskettava ne, jotka tulivat rannalle vain katsomaan länsimaisia naisia. Yksikin nuorimies pyöräili rannalle, parkkeerasi pyöränsä kolmen metrin päähän naisista ja kahden tunnin ajan vain -- ei mitenkään hienovaraisesti -- tuijotti heitä. Kun lopulta poistuimme, hänkin poistui. Kaikki rannalla olleet naiset olivat hyvän maun mukaisessa, enimmäkseen intialaisessa vaatetuksessa.
Sanottakoon tässä, että kyllä myös meidän miesporukkaamme Goassa pyydettiin poseeraamaan intialaisturistien valokuvissa, muutamaankin kertaan. Mutta pyytäjät olivat enemmän perhematkailijoita kuin äänekkäitä parikymppisiä testosteronilaumoja -- ihmistyyppi, joka magneetinomaisesti liimautuu valkoisiin naisiin.
Kaikki vaikuttaa siltä, kuin intialaisten miesten seksuaalimytologiassa eurooppalaisille naisille olisi annettu seksuaaliobjektin (tai vielä pahempaa, seksuaalisubjektin) rooli. Huora, mutta ilmainen, ja joka vieläpä itse kerjää seksiä. Tämä ei tietenkään mitenkään erityisemmin poikkea siitä roolista, jonka suomalainen seksuaalimytologia sälyttää venäläisten ja Kaukoidän naisten harteille, ja osa suomalaismiehistä kohtelee heitä Suomessa vähintään yhtä pahasti kuin intialaismiehet eurooppalaisia. Säälin heitä aivan yhtä paljon kuin valkoisia naisia täällä. Tai en sääli, vaan aktiivisesti ja kollektiivisesti vihaan oman sukupuoleni edustajia.
Mutta toisin kuin itänaiset, jotka ovat saaneet leimansa kun lihavat karvaiset keski-ikäiset suomalaismiehet Koff-lippiksissään ja vaakunapaidoissaan ovat porsastelleet tiensä kaukomaiden bordelleihin törkeästi hyväksikäyttääkseen hätää kärsiviä ihmiskaupan uhreja, Intian miesten suhde länsinaisiin on länsinaisten itsensä aiheuttama.
Syypää on Goa. Eurooppalaisille Goa on vain rantalomakohde, nimi loppumattomien hiekkarantojen listassa, Kanarian saaret, Mallorca, Ibiza, Balaton. Goaan lennetään vetämään kahden viikon kännit ja bilettämään estottomasti rantojen kosteissa diskoissa. Kaiken paljastavat bikinit, ehkä peräti yläosattomat, kuuluvat kokemukseen yhtä kiinteästi kuin villit yhden yön suhteet kanssaeurooppalaisten tai alkuasukkaisen kanssa.
Maassa, jossa isoimpia kaupunkeja lukuunottamatta naisten sääret ja olkapäät on säästetty sänkykamariin esileikkejä varten, maassa, jossa miehet menettävät poikuutensa keskimäärin kolmikymppisinä kunhan heidän vanhempansa löytävät heille sopivan puolison, Goaan tullaan katselemaan länsinaisten livepornografiaa.
Jos ette usko minua, uskokaa Lonely Planetia, joka useampaankin otteeseen Intian-oppaansa sivuilla sanoo: "Regrettably, the skimpy clothing and culturally inappropriate behaviour of a minority of foreign women seem to have had a ripple effect on the perception of foreign women in general." Eli: Valitettavasti, koska pieni osa ulkomaisista naisista pukeutuu hyvin niukasti ja käyttäytyy kulttuuriin sopimattomasti, kuva ulkomaisista naisista on laajemminkin muuttunut sen mukaiseksi.
Lyhyesti: Jos nuori valkoihoinen nainen tulee Intiaan, hän tulee, väistämättä, kärsimään jonkinasteisesta seksuaalisesta häirinnästä. Siihen tyhmäfeministien itsekkyyshokema "minulla täytyy naisena olla oikeus tehdä ja käyttäytyä ihan miten haluan ilman että kenelläkään on mitään oikeutta sanoa tai tehdä minulle mitään" ei auta, vaan se luultavasti vain aiheuttaa vielä enemmän haittaa tuleville naismatkustajille.
Intian sukupuolisuhteissa on ongelmansa. Tässä maassa edelleen poltetaan naisia elävältä, jos he eivät onnistu synnyttämään lasta tai jos heidän sukunsa ei saa myötäjäissummaa ajoissa kasaan. Tässä maassa edelleen tuhotaan miehensä jättäneiden naisten kasvoja hapolla ja tapetaan vastasyntyneitä tyttölapsia heistä syntyvien menojen karttamiseksi.
Tässä maassa ei juuri missään näe miehiä ja naisia kävelemässä käsi kädessä, mutta miehet kulkevat yhteenkuuluvaisuuden merkkinä joka paikkaan sylikkäin, ja naisetkin voivat keskenään pitää toisiaan kädestä. Tässä maassa, tai ainakin tämän maan tässä osassa, miehet ovat Marsista, ja jos naisia on -- sillä ei ole varmuutta onko ulkoavaruudessa elämää -- he ovat luultavasti pieniä ja vihreitä, sillä heitä ei julkisissa tiloissa juuri näe.
Mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Isommissa kaupungeissa heteroseksuaalinenkin läheisyys alkaa olla hyväksyttävää, ja kun ensimmäisenä viikonloppuna luin Bangaloressa sanomalehteä, siellä oli artikkeli, paitsi julkisten hellyydenosoitusten lisääntymisestä, myös sukupuolten välisistä ystävyyssuhteista. Sekin kuulemma alkaa olla nuorten parissa mahdollista.
Kaikkialla näkee naispoliiseja univormusareissaan, ja kaiken kaikkiaan isommissa kaupungeissa näkee ihan virkistävästi sukupuolten yhdessäoloa. Vähän, ja yleensä siinä on pariskunnan lapsetkin mukana, mutta sitä näkee.
Jopa Kundapurassa joka päivä ohittamani liikennepoliisit ovat naisia. Jopa Kundapurassa olen nähnyt yhden naispuolisen riksakuskin (huhu kertoo, että on toinenkin).
Ja jopa Kundapurassa näin pariskunnan kulkevan käsi kädessä.
Sanottakoon kuitenkin, että eivät he käsi kädessä montaa sekuntia kulkeneet, sillä se oli selvästi naisen mielestä kiusallista ja sopimatonta, ja hän kiskaisi otteensa irti.
Mutta askel se on lyhytkin askel.