Vaikka sen valheeksi vannonkin, kyllä mua uskotaan
Mysore Dasara
Osa 3: Vijayadashami
Indra Cafe Paras. On mukavaa olla kerrankin maassa, joka ei ole Viro, mutta jossa saa nauraa suomenkielen sanoille hassuissa paikoissa. Juon kahvilassa pelkän chain ("tee", joka keitetään maitoon ja joka maistuu pelkälle sokerille), koska on taas viikottainen ripulipäivä. Alice tilaa Onion Dosan, joka on eräänlainen sipulileipä kastikkeineen. Tämä saa Roxandran innostumaan, ja koko loppumatkan aikana hän ei enää muuta syökään.
On sunnuntai-iltapäivä, ja odottelemme Manjua. Manju on mysorelainen 19-vuotias poika, joka työskentelee Kundapuran FSL-toimistossa. Hän on oppaamme viikonlopun ajan. Hänen englantinsa on jokseenkin vaatimatonta -- ja hänen puhelinkäyttäytymisensä outoa. Hän soittaa puhelimella Alicelle, sanoo jotain, josta Alice ei saa selvää, johon Alice sanoo jotain, jota Manju ei selvästikään ymmärrä, jonka jälkeen Manju sanoo "okay, okay", ja lyö luurin kiinni. Olemme yrittäneet sopia tapaamista Indra Cafe Paraksen eteen jo pitkään, monen puhelinkeskustelun ajan, eikä meillä ole aavistustakaan, onko Manju tulossa. Alice lähettää vielä varmuuden vuoksi tekstiviestin, jossa hän kertoo sijaintimme viereisten liikkeiden nimillä.
Paikalle saapuu huilukauppias, joka kuten kaikki kollegansakin osaa soittaa huilullaan pari ensimmäistä tahtia Titanicin teemaa, Jaakko-kullan ja pari peribrittiläistä kansanrallia. Huilu maksaa satasen kappaleelta, mutta tarpeeksi kauan kieltäydyttyäni saisin viisi huilua viidelläkympillä.
"Miksi minä haluaisin viisi huilua?" "Ystäville ja sukulaisille tuliaisiksi." "Miksi minun ystäväni haluaisivat viisi huilua?" "Viisi huilua viidelläkympillä, se on halpaa ja näitä on helppo soittaa. Katso, tämän melodian voi soittaa kolmella sormella. Helppoa." Makiko puuttuu keskusteluun: "Ei meillä ole ystäviä. Se on surullista, mutta meillä ei ole yhtään ystävää." Meihin turhautuneena myyjä kääntyy vasta saapuneen Roxandran puoleen. Roxandra tekee strategisen virheen ja ottaa huilun vastaan kokeillakseen sitä. Pian hänen sylissään on neljä huilua, "viidelläkympillä". Kauppiaan tyrkytettyä viisi minuuttia huiluja Roxandralle minä saan tarpeekseni, otan huilut Roxandran kädestä ja lyön ne kaupustelijan käteen. Mies selvästi tulistuu ja kävelee vihastuneena tiehensä.
Lopulta Manju saapuu. Hänet on helppo tunnistaa. Hän on luultavasti ainoa koko kaupungissa, ehkä koko maassa, jolla on vaaleansiniset housut. Ne näyttävät todellä hyviltä hänen päällään. Manju opastaa meidät maharadzan palatsille, jossa on tarkoitus olla jotain ohjelmaa.
Matkalla törmäämme aiempaan huilukauppiaaseen, joka tuhahtaa meidän kävellessä ohi pahan katseensa alta "bad customers", huonoja asiakkaita. Nauramme hänelle lämpimästi.
Mysore Dasara on yksi Etelä-Intian suurimpia festivaaleja. Koko yhdeksänpäiväisen navaratrin ajan Mysore on täynnä ohjelmaa, klassista intialaista musiikkia, viihdemusiikkia, elokuvia, ja ennen kaikkea tanssia, tanssia ja tanssia. Viimeisenä päivänä, jolloin suurin osa kävijöistä saapuu kaupunkiin seuraamaan Jamboo Savaria, kävijämäärät ovat saamiemme arvioiden mukaan jossain välillä 2 lakh - 1 crore. 2,00,000 kuulostaa liian vähältä ja 1,00,00,000 reippaalta liioittelulta, mutta luotettavimmat ja uskottavimmat arviot lienevät välillä 500 000 - miljoona. Mysoressa itsessään on 700 000 asukasta.
Saavumme palatsin alueelle, ja Manju lähtee pois. Olisimme kyllä löytäneet sinne ilman Manjuakin, joten ihmettelemme, miksi ihmeessä hän edes tuli keskustaan. Kaipa se on jotain intialaista vieraanvaraisuutta -- joka tapauksessa hän tuntuu olevan koko ajan huolissaan, olemmeko kunnossa ja iloisia. Yes, Manju, everything's okay. Yes, Manju, Mysore is very nice.
Saapuessamme palatsin etupihalle ajattelen, kun istahdamme muovisille penkeille tarpeeksi kauas kovaäänisistä, että näen parhaillaan enemmän ihmisiä kuin olen koskaan elämässäni tähän mennessä yhtä aikaa nähnyt. Ja sitten heitä tulee lisää. Ja lisää. Ja lisää. Ja jos kirjoittaisin tähän vielä 50 kertaa "ja lisää", silti minusta tuntuisi kuin vähättelisin ihmisten määrää. Sanottakoon, että heitä oli paljon.
Palatsin pihalla neljä ihmistä soittaa todella kaunista intialaismusiikkia, jota olisin kovin mieluusti kuunnellut koko illan. Yksi rumpu, yksi kosketinsoitin ja kaksi heleää naisääntä, ja ne muodostavat syvältä koskettavan kokonaisuuden. Ihmettelen, miksei tätä musiikkia kuule normaalisti missään, vain ja ainoastaan sitä Bollywood-rokkia. Mutta niinhän se tietysti Suomessakin menee, ei hyvää musiikkia radiossa tai julkisessa tilassa juurikaan kuule.
Musiikin tuottama ilo on kuitenkin lyhytaikainen. Seuraavaksi lavan valtaa kymmenen keski-ikäistä miesä, jotka ilmeisesti ovat Karnatakan osavaltion ja Mysoren kaupungin silmäätekeviä poliitikkoja. Heitä katsellessani tulee mieleeni pienen suomalaisen kunnan kunnanvaltuuston vuosijuhla, jossa kaikki haluavat pitää tylsän tilastopuheen kuluneen vuoden numeerisista saavutuksista. Puhetta ymmärtävä yleisönosa näyttää olevan tilaisuudesta tasan yhtä innoissaan kuin me kannadaa osaamattomatkin. Meidän neljän lisäksi näen koko alueella ehkä viitisen valkonaamaa, mutta pohjoisintialaisia hindinpuhujia paikka on täynnä.
Ihmiset jaksavat kuunnella puheita seitsemään, jolloin palatsi valaistaan tuhansin pienin lampuin. Valot sytytetään ilman minkäänlaista seremoniaa, eikä tylsä puhuja edes hetkellisesti keskeytä jaaritteluaan, vaikka yleisö taputtaa valoille -- intialaiseen tapaan hyvin vaatimattomasti. Valot näyttävät mauttomilta jouluvaloilta, ja palatsi näytti huomattavasti paremmalta ennen valojen sytyttämistä.
Kitsch. Intia on puutarhatonttujen ystävien luvattu maa.
Kukaan seurueestamme ei nukkunut edellisen yön bussimatkalla erityisen hyvin, joten päätämme paeta puheita ennen kuin nukahdamme. Ajattelemme, että ainahan tänne pääsee takaisin.
Tuntia myöhemmin, 500 metriä tuonnempana, ihmisjoukon tönittyä ja puskettua meitä satunnaisiin suuntiin tunnin ajan, toteamme että palatsialueella kyllä ehkä pääsee takaisin, mutta se on luultavasti viimeinen asia, jonka haluamme tehdä.
Sen sijaan lähdemme majapaikkaamme. Yritämme aluksi ottaa bussin, mutta se on niin täynnä, että viimeiset roikkuvat bussin ulkopuolella ovenkarmeissa. Ei mitenkään epätyypillistä tässä maassa, olen huomannut. Bussiin ei varmasti mahdu enää yhtään ihmistä -- päinvastoin sieltä pitäisi ottaa ainakin viimeiset kymmenen pois.
Otamme riksan. Maksamme 150 rupia. Tästä jo kerroin.
Seuraava päivä on se syy, miksi tulimme. Manju järjesti meille maksulliset istumapaikat pääkadun varrelta, jotta paremmin näkisimme Jamboo Savarin. Jamboo Savari, tai Jambu Savari, tai jokin vastaava translitteraatio, on kaupungin halki kulkeva paraati, jossa eri tahot esittävät perinteisiä intialaisia tansseja, akrobatiaa, taistelulajeja ja soittavat kaikentyyppistä musiikkia -- lähinnä pelkillä rummuilla. Paraatin kohokohtina toimivat siinä kulkevat 12 norsua, ja varsinkin heistä viimeinen, paraatin viimeisenä kulkeva norsu, joka kantaa selässään maharadzan 750-kiloa painavaa kultaista istuinta. Ennen vanhaan istuimessa istui itse maharadza, mutta viime vuosina hänet on saanut korvata jumalatar Durgan patsas.
Mutta seisoessamme katsomoiden edessä, meillä on ongelma. Alicen, Roxandran ja Makikon liput ovat 200 rupin paikat B-katsomossa, mutta minun lippuni on 300:n hintainen istuin A-katsomossa. Katsomoilla ei ole varsinaisesti laadullista eroa, molemmat ovat aidattuja ja varjottuja, ja niistä näkyvyys on hyvä mutta rajallinen. Tärkeämpää oli tulla ajoissa että saa varattua itselleen eturivin tuolit. Tulemme paikalle kolme ja puoli tuntia ennen kulkueen lähtöä, ja tulemme viime hetkellä. Pari minuuttia myöhemmin kaupunki on jo täysin tukossa, aivan kuten palatsin ympäristö edellisenä iltana.
Yritämme kaikki kävellä suoraan B-katsomoon, mutta portilla seisova poliisi ei päästä minua sisään. Hän kuitenkin neuvoo, että jos minä menen A-katsomon oikeaan reunaan ja tytöt menevät B-katsomon vasempaan reunaan, niin voimme ihan hyvin jutella ja olla käytännössä yhdessä. Tai ei hän varsinaisesti sano niin, sillä hän ei juurikaan osaa englantia, vaan hän puheen ja viittomien yhteistyöllä viestittää tällaisen viestin meille perille. Valitettavasti hänen ehdottamaansa järjestelyyn vaadittavat paikat on jo viety (eturivistä), joten pohdiskelemme Alicen kanssa katsomoiden välisen aidan tienoilla, mitä nyt.
"Kyllähän tästä tietysti pääsee hypättyä yli ilman mitään ongelmaa", pohdiskelen, "ja Suomessa tai jossain maassa, jossa voisin keskustella järjestysmiesten kanssa yhteisellä kielellä, varmasti niin tekisinkin. Mutta täällä en oikein tiedä. Sitten kun paikalliset alkavat hyppiä aidan yli, niin sitten minäkin teen sen heti, mutta siihen asti kyhjötän aidan tällä puolen."
Alice keinuttelee päätään sivuttaissuunnassa, niin kuin kaikki intialaiset tai intialaisten kanssa pidempään olleet halutessaan viestittää ymmärrystä, tai sanoessaan "okei" (joka ei tietenkään itsessään koskaan tarkoita yhtään mitään). Mutta samala hän tarttuu puhelimeen ja laittaa Manjun puhelimitse keskustelemaan ongelmastani viranomaisten kanssa. Tosin Alicen neuvotellessa ulkona paikalliset jo alkavat hyppiä aidan yli, ja osoittaapa yksi minulle vielä elekielellä, että se on ihan okei ja normaalia. Hyppää vain. Keinuttelen päätäni yhteisymmärryksen merkiksi ja hyppään aidan yli.
Kun Alice palaa järjestysmiehen kanssa ja he huomaavat minun jo olevan B-katsomossa, järjestysmieskin vain keinuttelee päätään tyytyväisenä -- ongelma ratkaistu -- ja viittoo minua istumaan mihin ikinä vain haluan.
Joskus huono organisaatio on ihan rentouttavaa.
Istuessamme odottamassa Jamboo Savarin alkua, edellisen päivän huilukauppias kävelee ohi. Hän tunnistaa meidät ja leveästi hymyillen huutaa tarjouksensa: "Neljä huilua neljällä kympillä!" Nauramme takaisin, sillä hänkin näyttää päässeen yli edellisen päivän suutahduksestaan -- sen verran leikkimielisyyttä hänen tarjouksessaan oli.
Ennen tuloamme Mysoreen minulla yhtenä iltana iski yhtäkkiä irrationaalinen paniikki ja hätä (kuten paniikit ja hädät aina ovat irrationaalisia), että itse asiassahan miljoonan ihmisen massatilaisuus olisi mitä parhain kohde terrori-iskulle. Aloin miettiä vaistomaisesti, että minun pitäisi sitten Mysoressa painaa tarkasti mieleeni läheisten puiden ja muiden suojapaikkojen sijainti siltä varalta, että jossain räjähtäisi pommi ja ihmisjoukot alkaisivat paniikissa työntymään johonkin suojaan.
Kuitenkin Mysoressa kaikki pelkoni ovat poistuneet. Miten voi pelätä terrori-iskua, kun tilaisuus on puhtaasti koko perheen juhla, kun suuri osa vieraista on lapsiperheitä ympäri Intiaa. Siinä vaiheessa kun huomaan, että poliiseillakaan ei ole aseita, kaikki pelkoni ovat poissa. Jotenkin aseiden näkeminen järjestysmiehillä on aina viestittänyt minulle sellaista, että niille todennäköisesti olisi tarvetta. Ja kun aseita ei ole, silloin alue on luonnostaan turvallisempi. Pitkät ja kovat puukepit poliiseilla kylläkin on.
Terrori-isku tulee kuitenkin mieleeni, kun Jamboo Savari aloitetaan kahdellatoista tykinlaukauksella. Onneksi olin lukenut paria minuuttia aiemmin paikallisesta sanomalehdestä, että kulkue alkaa näin, sillä muuten olisin varmaan rystyset valkoisena tarkkaillut takanani ollutta puuta ja miettinyt, miten sinne saisi kiivettyä.
Samaa mietin yhdessä vaiheessa kulkuetta, kun takanamme syntyy pienimuotoinen joukkotappelu. Paikalliset selittävät meille, että tappelu sai alkunsa siitä, kun joku pyysi edessään seisovaa istumaan alas, ja seisoja kieltäytyi. Mielipide-eron selvittämiseksi tarvitaan parikymmentä kovaäänisesti huutavaa ja toisiaan tönivää ihmistä. Tilanne kestää kuitenkin vain pari minuuttia, eikä kenenkään pidä kiivetä puuhun. Eikä edes poistua.
Kulkueessa on norsuja, tanssivia ihmisiä ja rumia vaunuja, jotka mainostavat Karnatakan eri alueita ja järjestöjä. Kulkueen kuvaus sanoin -- ja myös kuvin -- on jokseenkin mahdotonta, sillä niin suurelta osin sen tenho syntyi äänen kautta. Sanottakoon kulkueesta kuitenkin kaksi erikoispiirrettä, jonka kautta se kuvaa tehokkaasti täkäläistä yhteiskuntaa:
1) Kulkue on käsittämättömän huonosti organisoitu. Aivan liian usein kulkue yhtäkkiä vain tökkää paikoilleen kymmeneksi minuutiksi, ja siinä marssijat vain seisovat päätään rapsutellen. Välillä jotkut esiintyjät pysähtyvät temppuilemaan pitkäksi aikaa paikalleen, ja koko perässä tuleva letka pysähtyy. Välillä taas järjestysmiehet vain juoksuttavat osan esiintyjistä mahdollisimman nopeasti eteenpäin, jotta jokin heidän takanaan oleva suma saataisiin purettua. Nelituntisesta paraatista varmaan kaksi tuntia kuluu ilman, että siinä olisi mitään katsottavaa.
2) Kulkueessa ei ole lainkaan naisia. Parin vaunun päällä istuu joku nainen, mutta hekin ovat lähinnä vain matkustajia, heillä ei ole sinänsä mitään roolia kulkueessa, ja yksi seurue muodostuu noin kymmenvuotiaista tytöistä, mutta muuten kaikki esiintyjät ovat miehiä. Kuten tietysti suurin osa aitioiden ulkopuolisesta yleisöstäkin.
Mutta edellisen päivän tungos oli vasta väkijoukossa luovimisen harjoittelukappale paraatia seuranneeseen tilanteeseen verrattuna. Odotamme kiltisti puoli tuntia ennen kuin edes harkitsemme liikahtamista (vaikka Manju meitä koko ajan maanitteleekin lähtemään), ja senkin jälkeen joudumme helvetilliseen kaaokseen, jossa seurueen hukkaa heti, jos erehtyy ajattelemaan mitään muuta kuin heidän päidensä seuraamista. Onneksi Alice ja Roxandra ovat jokseenkin ainoat valkoiset päät muuten intialaisessa väkijoukossa, joten joka ainoa kerta löydän heidät enintään parin minuutin luotauksella. (Paitsi kerran illemmalla, kun eräs humalainen intialainen mies haluaa välttämättä kaulailla minua ja toistuvasti kertoa, että ei Mysoressa tavallisesti ole näin paljoa ihmisiä. Se on sinänsä hyvä tieto, mutta viiksekkään intialaismiehen syleilystä on vaikeaa etsiä hukkuneita matkakumppaneita.)
Ruokalassa jonottaminen tapahtuu hengittämällä ruokailijoiden niskaan heidän syödessään, joten olemme ihan tyytyväisiä siihen, että olemme jonossa melko lailla viimeisimpiä emmekä ensimmäisiä. Kukaan ei tee meille sitä mitä me -- yhteisön painostuksesta -- jouduimme tekemään muille ihmisille. Tosin itse en kyylää kenenkään ruokailua, vaan siirryn väenpaljoudesta syntynyttä lievää ahdistuskohtausta piiloon vähän rauhallisempaan nurkkaukseen. Tosin se on valitettavasti ulkona, ja ruuhkasta syntyneiden pakokaasujen johdosta ilma on jokseenkin hengityskelvotonta.
Ennen öistä bussimatkaamme Kundapuraan onnistumme vielä kerran törmäämään ystäväämme huilukauppiaaseen, ja nyt jo selkeästi yhdessä yhteentörmäyksellemme naureskellen hän esittää viimeisen tarjouksensa: "Neljä huilua viidelläkympillä!" Ei hän meidän mitään odota ostavan, mutta toisaalta tässä vaiheessa minulle alkaa jo tulla paha olo siitä, etten osta mitään. Miehestä oli kuitenkin ehtinyt muodostua minulle niin keskeinen osa Mysoren kokemustani. Ehkä minun olisi pitänyt ostaa huilu ihan vain muistoksi hänestä. Hän vaikutti kuitenkin ikävästä ammatistaan huolimatta ihan miellyttävän oloiselta velikullalta.
Kun öisen bussimatkan jälkeen palaan Kundapuraan, minusta tuntuu kuin olisin taas kotona. Kundapuran meluisa ja runsas väenpaljous on kuitenkin vielä jotenkin hallittavissa, ja Mysoren jälkeen täällä tuntuu kuin olisi rauhaisan metsän siimeksessä lähestulkoon yksin -- ja ennen kaikkea turvassa.