Koska tekstissä viitataan useaan kertaan hintoihin Intian rupeina, kerrottakoon, että valuuttakurssi tätä kirjoittaessa on 1€ = 58 INR.
---
Taas näitä typeryyksiä. Matkustin Mysoreen naisseurueessa, FSL:n koordinaattoreina toimivien vapaaehtoisten Alicen (UK), Roxandran (Romania) ja Makikon (Japani) kanssa, ja taas kerran vietän päivän epätietoisena yösijastani. Muuten kaikki olisi okei, "no problem", kuten intialaiset yhtenä osaamistaan lauseista aina toistavat, mutta kun majapaikkaan oli tulossa myös yksi intialainen perhe, ja he eivät välttämättä katsoisi hyvällä miestä jakamassa huonetta naisten kanssa, niin voi olla, että minulle järjestetään jokin muu majapaikka.
Yöpaikkamme oli kotimajoituksessa, jossa mysorelaiset perheet vuokraavat kotinsa -- tai osan siitä -- yösijaksi matkailijoille. Majapaikaksi se tuli sitä kautta, että talon isännällä, jota en tavannut, on kontakteja FSL:ään. Hän työskentelee paikallisessa lastenkodissa, jonne kerätään orpoja ja prostituoitujen lapsiksi syntyneitä tyttöjä, ja tämä koti työllistää myös vapaaehtoisia. Talossa yöpyikin lisäksemme kolme eurooppalaista nuorta naista, jotka työskentelevät kyseisessä projektissa. Talo oli todella upea, siinä oli epätyypillisesti siisti puutarha, jossa pystyi istumaan varjossa, ja parhaat ja mukavimmat sängyt, jotka olen nähnyt sitten Suomesta poistumisen. Kysymys vain kuului, saisinko minä yöpyä siellä.
Kundapura on niin mukava paikka. Kundapurassa ollaan totuttu länsimaalaisiin, joten miehenä vältyn jatkuvalta tuijotukselta, mutta siellä ei kuitenkaan ole muodostunut järjestelmällistä huijauskultturia, jossa ulkomaalaisten odotetaan maksavan mitä vain mistä vain.
Heti kun sunnuntaiaamuna öisen bussimatkan jälkeen saavuimme Mysoreen, jo bussiaseman ulkopuolella riksakuskit ehdottelivat naurettavia summia kyydistä majapaikkaamme. "Me tiedämme, että matka maksaa 80 rupia," Makiko sanoi turhautuneena, "emme me aio maksaa 150 rupia." "Kyllä kyllä," vastaus kuului, "mutta koska teitä on neljä, niin maksu peritään puolitoistakertaisena." "Ei se silti tee sataa viittäkymppiä!!" Olimme jo kävelemässä kaupungin paikallisbussiin, jossa kyyti maksaisi seitsemän rupia per henkilö, kun paikalle vihdoin saapui kuski, joka suostui laittamaan taksamittarin päälle -- puolitoistakertaiseen hintaan.
Palattuamme puolilta päivin kaupungille -- bussilla -- lähdimme etsimään keskustasta ravintolaa. Se ei ollut ihan niin helppoa kuin luulisi, lähinnä sen takia, että valitsimme sen ainoan väärän tien, jonka varrelta ei kannata etsiä ruokaa. Siinä kävellessämme seuraani lyöttäytyi intialaismies, joka täydellisellä englannillaan alkoi kysellä minulta kaikenlaisia intialaisten vakiokysymyksiä: Mistä maasta, asunko Mysoressa... En osannut päättää, oliko kyselijä vain tavanomainen ystävällisen pakkososiaalinen intialainen, vai halusiko hän jotain... Miksi olen Mysoressa, tiedänkö, että kaikki nähtävyydet ja tapahtumat ovat vastakkaisessa suunnassa... Aloin miettiä, yrittikö hän lyöttäytyä oppaaksemme vai mitä, sillä jokin hänessä oli vahvasti epäilyttävää. Sitten hänen mielenkiintonsa minua kohtaan selittyikin: Do you like to smoke marijuana? Hän kuulemma tiesi, mistä marihuanaa saa. Tässä on mies, joka myy minulle huumeita keskellä kirkasta päivää keskellä Mysoren vilkkainta liikekeskusta. "It's legalized in Mysore", se on laillista Mysoressa, mies sanoi myyntimantrana, jonka tulin kuulemaan vielä monta kertaa ennen paluutani Kundapuraan.
"It's legalized in Mysore." Just joo. Minimirangaistus mietojenkin huumeiden hallussapidosta Intiassa on kymmenen vuotta, ja mikäli Lonely Planetiin on uskominen, Intian viranomaiset ovat viime vuosina tehostaneet valvontaa nimenomaan ulkomaalaisten kohdalla. Marihuana ei ole laillista Mysoressa.
Mutta huumeiden löytäminen oli helpompaa kuin ravintolan. Lopulta kilometrin käveltyämme Roxandra kysyi liikennepoliisilta, mistä löytyisi ruokaa, ja tämä pysäytti riksan ja pyysi kuskia ajamaan meidät lähimpään ravintolaan. Matkaa oli noin 300 metriä, hinnaksi kuski sanoi 40 rupia.
Jos olisin Karnatakassa ensimmäistä päivääni, naureskelisin ja sanoisin, että ovat nämä Intian hinnat halpoja. Mutta kuukauden täällä olleena reaktioni oli ärtynyt turhautuminen. Riksojen vakiohinta on 12 rupia ensimmäiseltä parilta kilometriltä, jonka jälkeen mittari alkaa vasta raksuttaa lisähintaa. Vaikka hyväksyttäisiinkin "puolitoistakertainen hinta neljältä matkustajalta", jota tämä kuski ei kertaakaan maininnut, hinta olisi enintään 18 rupia. Makiko antoi kuljettajalle 20 rupia. Tämä vaati lisää. Silmiä vihaisesti pyöritellen lähdimme kävelemään ja annoimme miehen huudella peräämme.
Ravintolassa meille annettiin ilmastoidun puolen kalliimpi ruokalista, vaikkemme istuneet siellä, ja siitä oli vieläpä ovelasti jätetty kokonaan pois ravintolan halvin, eteläintialainen peruslounas. Syö niin paljon kuin jaksat, 20 rupia.
Syötyämme jatkoimme matkaamme markkinapaikalle, jossa kaikki halusivat myydä meille, tai ainakin seurueen naisille, suitsukkeita. "Aitoja luonnontuotteita, ei lainkaan lisättyjä kemikaaleja." Aivan, ja marihuana on laillista Mysoressa. Ilmeisesti täällä ei ole kuluttajansuojelulautakuntaa, jolle voisi valittaa valheellisesta mainonnasta.
Väisteltyämme läpi lauman kauppiaita, jotka möivät ärsyttäviä vinkupillejä, joista lähti vappuhenkisesti puolitoistametrinen paperiputki joka puhalluksella, seuraamme lyöttäytyi noin kahdeksanvuotias, erittäin hyvää englantia puhuva poika. Mistä tulemme, mitä teemme täällä -- poika jutusteli kanssamme oikein reteän maailmanmiehen elkein -- ja olisimmeko mahdollisesti kiinnostunut ostamaan marihuanaa. It's legalized in Mysore.
Kun myöhemmin iltapäivällä sama poika kolmannen kerran tuli kertomaan minulle, että marihuana on laillista Mysoressa, kaikki ystävällisyyteni vieraita intialaisia kohtaan oli kulutettu loppuun. Kuvittelen näyttäneeni jo aika harvinaisen ärtyneeltä, kun tiuskaisin pojalle suorasanaisesti "go away", häivy.
Olin viettänyt päivän Mysoressa, ja olin jo täysin kyynistynyt intialaisiin. Aina, kun joku tuli juttelemaan, automaattinen reaktioni oli toivoa, että hän häipyisi. Ja tiedän ihan hyvin, että osa heistä vain halusi jutella, ystävällisesti, ilman sen kummempia taka-ajatuksia.
Kun illalla lopulta hyppäsimme riksaan matkataksemme majapaikkaamme, olimme kaikki jo tarpeiksi kypsyneitä tinkimiseen maksaaksemme kuskille 150 rupia. Aivan sama, se on kuitenkin vain kolme euroa jaettuna neljälle ihmiselle. Ja niinpä seuraavalla kerralla kun tämä kuski näkee ulkomaalaisia, hän osaa taas pyytää ylihintaa. Ainakin kerran se on hänelle maksettu.
Ja näin olimme turvassa, kaukana Mysoren kavalasta keskustasta. Ei enää loputtomia kaupustelijoita, ei enää kerjäläisiä, ihomaalilla tai ilman, takertumassa vaatteisiin kiinni, koskettelemassa jalkojani nöyryyden merkkinä, tai tarttumassa leukaani ja väkisin kääntämässä päätäni katsekontaktiin. Olimme turvassa.
Yöpaikasta vain ei ollut vieläkään tietoa.
Mutta kaikki sujuu aina lopulta hyvin. Jos olen elämässäni jotain oppinut, niin sen, että matkustaessa saa olla välillä ihan pihalla, ja silti kaikki aina jotenkin tuntuu lutviutuvan. Ei viitsinyt ottaa yöpaikastani paineita, kun kuitenkin tiesin, etten kadulla joutuisi nukkumaan.
Ja katso, kun palasimme yömajaamme, mitään ongelmaa ei enää ollutkaan. Sinne minut laitettiin nukkumaan tyttöjen kanssa, ilman mitään selityksiä, ilman mitään kysymyksiä. Lopulta kyllä selvisi, että intialaisperhe oli perunut tulonsa, joka mahdollisti talossa nukkumiseni, mutta oli tapahtunut sitten mitä hyvänsä, lopputuloksena nukuin parhaat yöuneni kuukauteen pehmeällä, mukavalla sängyllä, mukavan tasalämpöisessä ja hyttysettömässä huoneessa, miellyttävässä naisseurassa.
En voi valittaa.